Olen rakastunut

Täytyy kyllä myöntää, että olen rakastunut. On usein hyvin auvoisa, onnellinen ja haaveellinen olo ja paljon helliä tunteita. Kun olen miehestäni erossa, tulee jo puolessa päivässä välillä ikävä. Hääpäivästä tulee kohta vuosi ja kaksi kuukautta jo täyteen ja tuntuu muuten todella hyvältä. Olen jostain syystä vähän arastellut kirjoittaa tätä blogiin, mutta täytyy myöntää että meillä on avioliitossa nyt jotenkin tosi hyvä kausi menossa. Viihdymme mieheni kanssa todella hyvin yhdessä, meillä on tosi hauskaa ja edelleen kuljemme paljon käsi kädessä.

Tämä ei tarkoita, että kaikki menisi koko ajan todella täydellisesti meidän elämässä. Ihan avioliiton alussa meidän piti totutella siihen, että asumme saman katon alla. Se aiheutti alkuun paljon konflikteja välillemme eivätkä omat itsetunto-ongelmani auttaneet asiaa. Vuoden alussa mieheni alkoi huomattavasti väsyä ja nyt hän on ollut kohta puoli vuotta sairaslomalla, eikä se ole ollut helppoa meille kummallekaan. Väsyin itsekin, kun vastuu kotitöistä ja vähän kaikesta muustakin kaatui minun harteilleni rankan koulunkäynnin lisäksi.

Kaikista vaikeuksista olemme kuitenkin selvinneet tähän asti yhdessä. Luottamuksemme toisiamme kohtaan on kasvanut todella paljon ja osaamme myös kommunikoida paljon paremmin sekä selvittää konfliktit. Mielestäni suhteemme voi paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka seurusteluaikanakin oli todella auvoista ja ihanaa varsinkin alussa, meillä oli välillä vaikeuksia löytää yhteisiä juttuja ja harrastuksia. Nykyään hengailemme todella paljon yhdessä ja usein ihan vain juttelemme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Enää ei ole kiusallisia hiljaisuuksia vaan osaan rentoutua täysin mieheni seurassa. Hän on paras ystäväni. Tunnen olevani rakastettu ja arvostettu hänen seurassaan. Ennen minulla oli vaikeuksia ilmaista ärtymyksen tunteita, koska inhoan konflikteja ja pelkäsin toisen loukkaantuvan tai suuttuvan. Nykyään uskallan jopa kiukutella miehelleni, koska se tuntuu turvalliselta.

Kävin kesällä hyvästelemässä Oulusta paikan, jossa mieheni kosi minua. Tuossa löysin "geokätkön" eli sormuksen ja mieheni polvistui keskellä kivikkoa.

Muutos on melkoinen siihen, kun seurusteluaikana tuli todella paljon pohdittua sitä, onko tämä suhde kuitenkaan meant-to-be. Toiseen, muuttuvaan ihmiseen sitoutuminen tuntui välillä todella pelottavalta. Asiaa ei auttanut se, että monet tutut menivät todella nopealla aikataululla naimisiin ja tuntuivat olevan niin varmoja asiastaan. Toisaalta toisten tuttujen erot lisäsivät pelkoja. Epäilyksiä oli loppuun saakka, ja ne ruokkivat toisiaan entisestään. Kuitenkin toisaalta rakastin miestäni todella paljon, Jumalan johdatus tuntui seurustelumme alussa todella selvältä ja esimerkiksi kihloihin mennessä tuli todella varma ja oikea olo valinnastamme. Niinpä menimme naimisiin ja tällä hetkellä olen pelkästään iloinen, että tein sen valinnan. Vihdoin on tullut se kaipaamani varmuus.

Haluan kertoa noista epäilyistäni täällä blogissa sen takia, että monella muullakin on niitä ja ne kuuluvat minusta asiaan. Toki on pareja, jotka ovat täysin varmoja asiastaan ja menevät ehkä todella nopeasti naimisiin. Mutta moni saattaa seurustella jonkin aikaa tutustuakseen kunnolla ja siinä ajassa ehtii usein tulla epäilyjäkin. Avioliitto kuitenkin on yksi elämän isoimpia päätöksiä, sillä siinä luvataan rakastaa toista loppuelämän niin vaikeina kuin hyvinä aikoina. Siksi on ihan luonnollista pohtia, onko siihen todella valmis juuri tämän ihmisen kanssa.

Tahdon edelleen.

Vaikka monta kertaa olen blogissa sanonut, että aika näyttää mitä tulevaisuus tuo, niin tässäkin se pitää paikkansa. Varmasti meille tulee vielä aviolittossa niitä varjopaikkojakin, mutta nyt ainakin haluan täysillä nauttia siitä, että menee hyvin. Ja yritän myös parhaani tehdä, että meillä säilyisi jatkossakin hyvät välit miehen kanssa ja että anteeksiantoa riittäisi puolin ja toisin.

P.S. Mulla on ihan paras mies, koska se kattoo mun kanssa kissaohjelmia ja on luvannut lähteä mun kans kissakahvilaan! <3

Pääsykokeisiin valmistautumista ja lepäilyä

Huh. Toukokuu on mennyt niin nopeasti! Vaikea uskoa, että on jo viimeinen kokonainen viikko menossa. Oulussakin ovat nurmet vihertyneet ja lehdet kasvaneet puihin. Eilen oli yli 20 astetta lämmintä ja ihanan kesäistä! Euroviisuvoiton vei Ukraina (yllättävä tulos, mutta ei harmittava sellainen) ja jääkiekossa Leijonat jäivät hopealle upeasta voittoputkesta huolimatta.

Tämän kuvan ottamisesta on jo viikko tai pari, joten ei ihan yhtä vihreää ole vielä kuin nyt. Kuvassa Oulun Linnansaari.

Nämä viime viikot ovat merkinneet minulle melko syvästä väsymyksestä toipumista. Vielä jokin aika sitten joka toinen päivä olin niin väsynyt, että makasin suurimman osan päivästä sängyssä. Nyt onneksi voimat ovat alkaneet jo hieman palautua, niin että olen taas jaksanut pohtia tulevaa ja hoitaa asioita paremmin. Toki edelleen lepäilen paljon, ja esimerkiksi kodin siistinä pitäminen ei vielä onnistu yhtä hyvin kuin jos voimat olisivat normaalit. Teen kuitenkin sen verran kuin jaksan ja yritän parhaani mukaan toipua. 

Ehkä suurin saavutukseni on se, että voimia liikuntaan on alkanut taas riittää. Tuolla ulkona on ihanaa lenkkeillä, kun kesän tuoksut kiemurtelevat jo nenään. Yritän kovasti vahvistaa heikoiksi päässeitä pohkeitani, joita vähäisestäkin juoksupyrähdyksestä alkaa särkeä. Hiljaa hyvä tulee. Erityisen ihanaa on ollut käydä lenkkipoluilla, jotka ovat vähän enemmän metsässä. Luonnon keskellä maalaistytön sieluni vasta saa levätä.

Tällainen aarre kukkivia ketunleipiä löytyi lenkkipolun varrelta

Pääsykoekin alkaa alle viikon päästä - iik! Olen yrittänyt valmistautua parhaani mukaan. Pääsykoekirjoja ei onneksi ole tarvinnut alkaa pänttäämään, ainoastaan kemian lukion ykköskurssia on ollut tarpeen kertailla. Ja se on ollut ihan hauskaa, etenkin kun kemiaa sivuaineenaan opiskellut aviomies osaa selittää, jos jokin jää epäselväksi. Lainasin kirjastosta oppikirjaksi Reaktio-nimisen lukiokirjan ja on ollut hyvä kirja! Eipä ole koskaan tullut mietittyä lukiokirjojen eroja, mutta tässä on jotenkin tosi kiva rakenne käsitellä asioita.

Tuon lisäksi olen taitellut origameja ja värittänyt "aikuisten värityskirja" -tyyppisiä kuvia, jotka tulostin itselleni. Pääsykokeessa nimittäin on ainakin ennen origamitaittelutehtävä sekä väritystehtävä. Toki ei ole satavarmaa, että nämä samat tehtävät ovat tänäkin vuonna, mutta ainakin laadukkaat värikynät kehotettiin ottamaaan mukaan pääsykoekutsussa. Sen lisäksi pitää tosin ottaa muun muassa liimapuikko ja sakset, joten voihan siellä ollakin jotakin erityyppistä askartelua tällä kertaa. Kaikista mystisin ohje on kuitenkin se, että kokeeseen täytyy ottaa mukaan 2-3 pyykkipoikaa. Olen yrittänyt pohtia, mitä kummaa niillä oikein olisi tarkoitus tehdä. Purkaa osiin rikkomatta? Maalata jotenkin siististi? Ei hajua.

Tällaisen leijonan värittelin jokin aika sitten. Ikävä kyllä kamera haalistaa hirveästi värejä :/ Anteeksi siis huono kuva.

Origamisatoa.

Pääsykoe tietenkin jännittää, mutta olen kuitenkin yrittänyt ottaa melko rennosti. Yritän parhaani, ja jos se ei riitä, maailma ei kaadu siihen. Sitten voi alkaa hakea töitä ja suunnitella seuraavia askeleita. Kesäni vietän nyt niin, että koska gradu jäi lopulta puolitiehen, on se sitten seuraavien kuukausien urakka. Tietysti, jos jotain kesätöitäkin ilmaantuu rinnalla tehtäväksi, niin sehän olisi vain mukavaa saada lisätienestejä.

Pienen hetken tuossa väsymyksen keskellä tunsin itseni jokseenkin epäonnistuneeksi, kun en onnistunut edes kuudessa vuodessa valmistumaan. Aina asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin on suunnitellut, ja minullakin taustalla on monia muita asioita eikä vain oma laiskuus. Aion kuitenkin ne maisterin paperit saada vielä käsiini, vaikkakin vähän myöhemmin kuin olisin halunnut. Parempi kuitenkin oli ottaa aikaa levätä eikä väkisin painaa ja sitten toipua burn outista monta kuukautta. Uudella innolla sitten gradun kimppuun kesäkuun puolella.

Tällainen upea auringonlasku näkyi asuntomme ikkunasta. Sekä auringonlaskut että nousut näkyvät kauniisti tähän.

Meidän kotielämästä muuten voisi sen verran sanoa, että olemme mieheni kanssa molemmat olleet kotona, kun mieheni on jonkin aikaa sairaslomalla. Yllättävän hyvin olemme toisiamme jaksaneet. Minä olen enemmän kiukutellut, mutta ei kyllä mitään suurempia riitoja ole ollut. Pääasiassa arki yhdessä on tosi mukavaa. Ehkä parhaiten tilannetta kuvaa se, kun viime viikolla valvoimme yhtenä yönä noin viiteen aamuyöstä katsellen hassuja Youtube-videoita ja katsellen kaunista auringonnousua. Olen kyllä hyvin tyytyväinen avioliittoomme ja siihen, kuinka hyvin viihdymme yhdessä. Tuntuu aina vaikealta lähteä kotoa minnekään pitemmäksi aikaa, kun tulee heti miestä ikävä. Hassua, koska oletin käyvän toisin päin! Kaiken väsymyksen keskellä elämässäni olen saanut ymmärtää, että elämässäni on kaikesta huolimatta niin paljon hyvää ja olen niin äärettömän kiitollinen erityisesti tuosta miehestä, joka jaksaa minua rohkaista ja piristää ja halata hyvinä ja huonoina päivinä.

Häämatka, osa 3: Kata Beach

Patong Beachilta lähdimme neljän yön jälkeen Kata Beachille loppulomaksemme. Aamusta pakkasimme tavarat ja sanoimme hyvästit Candy Houselle. Kun veimme "Mr. Hanille" avaimet, kyseli hän jälleen huolehtivasti, minne olimme seuraavaksi matkalla. Hän suositteli käyttämään taksia, mutta selitimme menevämme mieluummin songthaewilla. Lopulta hän sanoi meille vain "Good Luck!"

Menimme tavaroinemme saman kadun varrelle, josta olimme kyydistä jääneet. Jonkin aikaa odoteltuamme songthaew tulikin ja kiireesti nousimme tavaroinemme kyytiin. Meille kuitenkin sanottiin, että meidän tulisi mennä vielä seuraavalle kadulle, joka oli rantakatu. Niinpä hyppäsimme kyydistä ja siirryimme sinne. Lopulta pääsimme oikeaan autoon ja matkasimme jälleen kohti Phuket Townia. Matkalla oli tällä kertaa ehkä hieman enemmän länsimaalaisiakin. Jouduimme ikävä kyllä istumaan osan matkaa eri penkeillä, mutta miehelläni oli mielenkiintoinen keskustelu erään brittimiehen kanssa.

Phuket Townissa jäimme pois päätepysäkillä ja lähdimme etsimään songthaewien lähtöpaikkaa. Aluksi olimme sekaisin suunnista, mutta paikallisen neuvomana löysimme paikan ja pääsimme melko nopeasti Kata Beachille menevään songthaewiin. Se matka olikin vähän seikkailullisempi, koska emme olleet aivan varmoja, mitä reittiä auto menisi. Lopulta se onneksi kiersi niin, että onnistuimme paikallistamaan itsemme hyvissä ajoin ja jäämään pois kutakuinkin oikeassa paikassa.

Suurimmat ongelmat alkoivat kuitenkin jäätyämme pois. Olimme kyllä tulostaneet etukäteen kartan, jossa oli myös hotellimme sijainti. Huomasimme kuitenkin, että karttapalvelu ei ollut paikantanut hotellia aivan oikein. Jonkin aikaa kuljimme neuvottomina katua edestakaisin etsien kuvan mukaista hotellia. Lopulta eräs ystävällinen matkapalvelun nainen kysyi, minne olimme menossa ja osasi neuvoa tien. Lopen uupuneina lopulta löysimme hotellin ja pääsimme huoneeseemme lepäämään. 

Hotellimme nimi oli Maithai ja sekin oli paikallisten pitämä guesthouse. Sen yhteydessä toimi myös hierontapalvelu ja ulos lähtiessä pitikin aina kulkea jalkahierontapisteen ohi. Työntekijöiden englannin kielen taito oli melko heikkoa, mutta he olivat silti ystävällisiä. Itse huone oli edellistä viihtyisämpi, sillä seinillä oli kuvia ja myös ulkonäkymä oli edellistä parempi, sillä Maithaita vastapäätä oli jokin viiden tähden hotelli runsaine palmupuineen ja viheralueineen ja niiden välistä pystyi näkemään myös vilauksen merestä.

Hotellissa oli kylläkin myös puutteita. Isoin niistä oli se, että internet ei toiminut huoneessamme muutamaan ensimmäiseen päivään. Valitimme siitä useaan kertaan ja asialle kyllä yritettiin tehdäkin jotain. Saimme rikkinäistä englantia puhuvilta työntekijöiltä sen käsityksen, että ongelma oli ulkona kulkevissa piuhoissa. Alakerrassa onneksi oli toimiva netti, joka juuri ja juuri ylsi huoneeseemme, kun puhelimen asetti välillä lattialle. Ongelma saatiin korjattua lopulta parin päivän jälkeen ja netti toimikin sen jälkeen, kunnes viimeisenä päivänä se taas lakkasi toimimasta. Muita ongelmia oli se, että alapuolellamme oli jälleen hyvin vilkas katu eli melua riitti. Tämä ei taaskaan meitä onneksi juuri haitannut. Sen sijaan harmillista oli se, että meillä ei ollut parisäkyä vaan kaksi erillistä sänkyä vierekkäin. Vuoteiden alla oli renkaat, jotka sai lukittua, mutta sängyt liukuivat silti helposti erilleen, jolloin väliin tuli ikävä kolo. Hyvä puoli asiassa oli tosin se, että ainakaan en herännyt joka kerta kun melko isokokoinen mieheni liikahti vieressäni, mikä oli yksi ongelma edellisessä hotellissa.

Hotelli oli silti mukava ja meille riittävä. Nukuimme siellä pitkään ja hyvin. Iltaisin selailimme feissarimokia, jos netti toimi tai katsoimme paikallista televisiota. Kanavia riitti, joten sieltä löytyi myös muutama englanninkielisiä ohjelmia lähettävä kanava. Mieheni tosin menetti hermonsa alati toistuvaan närästyslääkemainokseen, jossa laulettiin "Live well".

Paikkana Kata Beach oli minusta turistimaisempi kuin Patong. Toisaalta Patongissa hotellimme oli syrjemmässä, joten emme kovinkaan paljon edes kulkeneet kaikista turistimaisimmassa osassa siellä. Paikan etuna oli se, että meitä aivan lähellä oli toinenkin ranta, Karon Beach. Kävimmekin lopulta siellä paljon enemmän kuin itse Katalla, koska siellä oli meressä enemmän nähtävää miehelleni. Itse pidin ehkä Katasta enemmän, koska siellä hiekka oli hienompaa ja ranta kauniimpi. Melko lähellä oli myös kolmas ranta, Kata Noi, jolle menimme jalan eräänä päivänä. Kerron retkestä tarkemmin vähän myöhemmin.

Kata Beach

Yritimme etsiä Kata Beachilta geokätköä, mutta emme ilman nettiyhteyttä tuolla louhikossa löytäneet sitä.

Karon Beach

Auringonlasku Karonilla

Kata Beachilla oli yllätyksekseni hieman kalliimpaa kuin Patongilla. Tosin heti ensimmäisenä päivänä menimme keskeisimmästä turistialueesta syrjemmässä olevalle Patak Roadille, jonka varrella oli paikallisia ruokaloita. Löysimme heti alkuun erään naisen pitämän ruokalan, joka oli melko sympaattinen ja oikeasti halpa. Kävimme siellä useamman kerran, kunnes se oli eräänä iltana ehtinyt mennä kiinni ja löysimme erään toisen ruokapaikan, josta pidimme vieläkin enemmän. Emme kuitenkaan jaksaneet joka ilta kävellä sinne asti, joten söimme ruokaa myös lähempänä olleissa paikoissa. Pääasiassa söimme paikallista ruokaa, mutta välillä myös muun muassa pizzaa. Eräänä iltana menimme nälissämme erääseen buffetpaikkaan, jossa oli tarjolla myös länsimaalaista ruokaa. Se oli kuitenkin melkoinen pettymys, sillä siellä oli kana- ja lihavartaita, joissa ei ollut ollenkaan mausteita ja ne maistuivat sen takia ihan hirveältä. Onneksi siellä oli hyvää pastaa, salaattia ja jälkiruokaa. Ja hyvää musiikkia, jota esitti laulajanainen ja kitaristimies. Tosin huomasimme melko pian, että kitaristi vain teeskenteli soittavansa ja musiikki tuli nauhalta, mikä oli melko huvittavaa.

Oli mielenkiintoista seurata ruoanvalmistusta tässä ruokapaikassa.

Kanaa sweet and sour -kastikkeessa, nami.

Kata Beachilla oli monia ruokakojuja, joista sai melko edullista ruokaa.

Rannalla loikoilun lisäksi meillä oli parina päivänä muutakin hauskaa tehtävää. Kävimme pelaamassa miniglofia Dino Park -nimisessä paikassa. Siellä oli hauskaa ja rata miljöineen oli todella vaikuttava. Saimme jopa useita hole-in-oneja, mikä yllätti minua. En myöskään odottanut, että pärjäisin miehelleni niin hyvin. Olin pitkään johdossa, mutta lopussa mieheni kiri ja voitti minut kolmella pisteellä. Hieno kokemus joka tapauksessa. Ihan huippu paikka!

Jotkin esteet radalla olivat erikoisia...

Dinoja näkyi paljon

Tuo ei siis ole kalliota vaan keinotekoisesti tehty. Oli silti aika vaikuttavaa.

Kävimme myös eräänä iltana Fidan ylläpitämässä Phuketin kotikirkossa. Bongasimme vain yhtenä päivänä mainoksen lyhtypylväästä ja päätimme mennä. Pääsimme sinne mennessä myös seikkailemaan Hilton-hotellin alueelle. Oli vähän hulppeampaa kuin meidän hotellimme. Kokous oli hieno kokemus, vaikka olimmekin joukon nuorimmat. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja yhteisiä tuttuja löytyi, kuten yleensä helluntaipiireissä. 

Matkalla Hiltonille Patak Roadia myöten.

Hiltonin maisemia.

Tältä näytti Phuketin kotikirkossa.

Kata Noille matkaa kertyi hieman enemmän kuin Katalle ja Karonille ja se sisälsi enemmän ylämäkeä. Ylämäet ovat heikkouteni: jaksan kyllä suoralla kävellä pitkäkin matkoja, mutta ylämäessä väsyn heti (onneksi asun Oulussa, jossa on hyvin tasaista). Ranta oli todella kaunis ja siellä oli myös aika isoja aaltoja, mikä oli hauskaa. Tarkoituksemme oli käydä samalla reissulla Karon View Pointilla, näköalatasanteella, josta näkyvät kaikki kolme rantaa eli Karon, Kata ja Kata Noi. Emme kuitenkaan olleet aivan varmoja reitistä ja aurinko laski kovaa vauhtia. Lähdimme kuitenkin nousemaan ylämäkeä päästäksemme tielle. Matkalla näimme turistikuplan ulkopuolista maailmaa ja paikallisia taloja, jotka oli rakennettu aaltopellistä. Se oli aika pysäyttävää. Vaikka ylämäen nouseminen ottikin voimille ja sen vuoksi luovuimme View Pointille menosta, pääsimme ottamaan kuitenkin melko hienoja kuvia  korkeammalta. Patikointi ei ollut hyvä idea vaan olisi ollut järkevämpää vuokrata skootteri tai mennä taksilla tai tuk-tukilla. Retki oli kuitenkin loppujen lopuksi mukava.

En tykkää ylämäistä.

Mutta näkymät olivat hienot.

Siinäpä reissumme alkaa olla. Lähtöaamuna lentomme lähti jo yhdeksältä, joten nukuimme korkeintaan pari tuntia ennen kuin aamukuudelta lähdimme etsimään taksia. Mieheni oli tilannut taksin etukäteen, mutta ikävä kyllä sitä ei aamulla näkynytkään. Länsimaalaiset piirteemme kuitenkin olivat kerrankin hyödyksi, joten toinen taksi löytyi helposti. Minua vain pelotti melkoisesti kyydissä, sillä kuski kaahaili 50:n alueella 120 km/h. Onneksi hän oli kuitenkin kokenut kuski ja aamun vähäisessä liikenteessä pääsimmekin nopeasti perille. Lentokentällä meitä hämmensivät turvatarkastukset, sillä ensin tavaramme läpivalaistiin kentälle tullessa ja sitten vielä ruumaan menevät laukut tutkittiin erikseen. Tämän lisäksi tietenkin käsimatkatavarat läpivalaistiin niin kuin yleensä. Kaikki sujui ongelmitta ja pian olimmekin lennolla Sveitsiin, jossa olimme jälleen yhden yön, ja sitten kotiin.

Lentokoneessa oli hauskan nimistä vettä.

Huh, melkoinen romaani tästä tuli, kun kerrottavaa löytyi niin paljon. Toivottavasti jaksatte lukea. Matka oli aika sopivan mittainen, sillä loppuvaiheessa kaipasimme jo kotiin. Lämmön olisin voinut ottaa mukaan, mutta muuten oli mukavaa palata Suomeen.

Häämatka osa 2, loppuaika Patongissa

Jatkoa seikkailuumme Thaimaassa, Phuketin kuumuudessa.

Uudenvuodenpäivänä lepäsimme matkaväsymystämme pois ihan kunnolla. Minä olisin kyllä innoissani ollut rannalle lähdössä, mutta mieheni ei lämmennyt ajatukselle. Niinpä nukuimme pitkään ja lähdimme hotellilta vasta pimeän tullen. Rantasuunnitelmista pidin sen verran kiinni, että menimme edellisiltaa huomattavasti tyhjemmälle rannalle makoilemaan, kuuntelemaan yön ääniä ja katselemaan lepakoiden lentelyä. Otavaa ei taivaalla näkynyt, mutta Orionista tuli sen reissun aikana useasti bongattu tähtikuvio. Oli ihan rentouttavaa maata hämärässäkin ja jutella kaikenlaista. Välillä ohi meni lenkkeilijöitä tai jälkikäteislyhtyjen lähettelijöitä.

Patongillakin oli jouluvaloja laitettu valaisemaan rannan tuntumaa. Rantakadulla oli paljon myyjiä ja mukaan tarttui miehelleni flipflop-sandaalit sekä uusi hajuvesi, joka Suomessa olisi ollut huomattavasti kalliimpi. Oli hauskaa seurata mieheni tinkimistä. Sitten menimme pienelle toriaukealle, jossa oli useita ruokakojuja. Sieltä löytyi Fried everything-niminen koju, jolta ostimme vartaita. Harmittaa näin jälkikäteen, kun siellä olisi ollut ilmeisesti krokotiilinlihaakin tarjolla, mutta ei tullut sitä maisteltua. Minua eksoottiset makukokemukset eivät niinkään kiinnosta, mutta mieheni toivoi että olisi saanut maistaa ötököitä sun muuta, mutta eipä krokotiilin lisäksi missään ollut lopulta mitään eksoottisempaa tarjolla.

Flipflopit hankittu!

Siellä sitä krokotiilia mainostetaan olevan tarjolla...

Jälkiruuaksi ostimme banaanipannukakut, joihin sai valita banaanin lisäksi kastikkeen, kuten Nutellaa. Ylipäätään ruoka matkalla oli todella hyvää ja makealta puolelta pannukakut olivat yksi suosikkini. Hauskaa oli myös, että kojulla törmäsimme muihin suomalaisiin. He olivat meitä kokeneempia Thaimaan-matkaajia. Oli mukava kuulla tuttua kieltä muuallakin kuin meidän puhumanamme. Suurin osa Phuketin turisteista näet on venäläisiä.

Seuraavana päivänä sitten pääsimme vihdoin päiväsaikaan rannalle. Hurraa, tätä minä olin odottanut! Pitkä, valkea ranta täynnä pehmeää hiekkaa, aurinko, palmuja ja kimalteleva turkoosi meri. Oikea paratiisi. Kuumuus onneksi helpotti kun sai olla ihan vain uimapuvussa varjossa ja tuulenvire kävi mereltä. Parina päivänä tosiaan kävimme rannalla. Emme juurikaan auringossa uskaltaneet olla palamista peläten, mutta uiminen oli hauskaa, vaikka mieheni pettymykseksi kaloja, korallia tai muuta kiinostavaa ei oikein näkynyt. Olimme rannalla tosin aika rajoitetulla alueella. Patongin ranta on näet sen verran pitkä, että sen päästä päähän kävelemiseen menee aikaa. Meille taas riitti, kun kävelimme hotellilta rannalle sen vajaa 2 kilometriä kuumuudessa.

Patong päivällä...

... ja auringonlaskun aikaan.

Kävimme myös yhtenä iltana vähän isommalla paikallisella torilla ostamassa ruokaa. Ruoasta ainakin tiesi sen olevan tuoretta, koska yhdessä kojussa tehtiin nuudelit itse taikinasta asti ja myös ruoan maukkaus oli pääteltävissä paikallisten suuresta määrästä. Ja hyvää se kyllä oli. Juomaksi ostimme Fruit Shaket, joita monet paikallisetkin näyttivät juovan. Se oli kyllä hyvää! Passionhedelmästä tuli minun lempparini tuolla reissulla, alkaen tuosta Fruit Shakesta. Torilla oli huomattavasti halvempaa kuin lähempänä rantaa olevalla aukealla ja sen lisäksi siellä oli mahtava tunnelma. Tykkäsimme mieheni kanssa eniten reissulla käydä paikallisten pitämissä ja suosimissa paikoissa, koska niissä oli niin hieno tunnelma ja samalla tiesi tukevansa paikallista taloutta. Paikalliset olivat todella ystävällisiä ja monet tykkäsivät kysellä kaikenlaista. Useimmat tiesivät Suomesta sen, että siellä on kylmä ja saattoivat osata muutaman sanan suomeksi. Harmittaa, että emme ehtineet käydä tuolla isolla torilla kuin kerran.

Torin tunnelmaa.

Yksi asia, mitä reissulla kovin kaipailin, oli hotelliaamiainen. Muuten hotellin alhaisempi taso ei minua haitannut (kovaa sänkyä lukuun ottamatta), mutta hyvä aamiainen olisi ollut mukava lisä. Me nimittäin ostimme lähimmästä FamilyMartista tai 7Elevenistä leipää ja sen päällisiä, joita sitten popsimme. Ja vaikka mieheni oli ihan tyytyväinen, minä en oikein tykännyt. Leipä oli mautonta, juustoa oli vain sulatejuustona, voi oli makeaa (meillä suomalaisilla kun siinä on suolaa) ja makkarat haisivatkin niin kamalilta, että niihin en koskenut. Ensin aioin tehdä samalla lailla kuin interrailillamme pari vuotta aiemmin, eli ostaa leivän päälliseksi Nutellaa tai vastaavaa. Patongilta sellaista emme onnistuneet löytää, mutta seuraavalta rannalta Kata Beachilta löytyi suklaa-maapähkinävoilevitettä, jonka avulla selvisin aamupaloista. Toki kävimme välillä ulkonakin aamiaista syömässä, mutta joka päivä emme jaksaneet samaa vaivaa nähdä, kun tarpeeksi halpoja ruokapaikkoja ei lähellä yleensä ollut. Iltaisin sen sijaan söimme lähikaupasta löytämiämme erilaisia sipsejä ja muita herkkuja. Suurin osa oli hyviä makukokemuksia, mutta osa hiukan erikoisia.

Aamiainen vuoteessa.

Siinäpä oikeastaan kaikki olennaisin (jonka muistan) Patong Beachillä olosta. Ensi postauksessa kerron matkasta Kata Beachille ja ajastamme siellä.

Kyllä, nuo on oikeasti tehty vesimelonista.

Häämatka, osa 1: Uusivuosi

Hyvää uutta vuotta 2016! Vaikka kuukausihan sitä on kohta eletty. Viime tekstistä on vierähtänyt aikaa, mutta siihen on ihan hyvä syy. Olimme nimittäin häämatkalla tammikuun alkupuolen, joten Suomessa tämän vuoden puolella olemme olleet vasta vähän päälle viikon. En puhunut blogissa häämatkasta aiemmin, koska ei ollut ihan varmaa olimmeko sellaiselle vielä lähdössä. Nyt kerron parissa osassa häämatkastamme, koska kerrottavaa on niin paljon.

Jo viime vuoden alussa meillä alkoi mieheni kanssa itää ajatus, että haluaisimme lähteä häämatkalle Thaimaahan uutta vuotta viettämään. Eräs ystävä nimittäin kertoi, että siellä on hienot uuden vuoden pippalot. Rahapulan ynnä muun säätämisen vuoksi lentolippujen ostaminen venyi melkoisesti ja marraskuulla aloimme niiden hintoja vasta seurailemaan. Ikävä kyllä juuri siinä vaiheessa lippujen hinnat singahtivat yli budjettimme. Alkoi näyttää siltä, että matka saattaisi jäädä vain haaveeksi. Mieheni alkoi jo suunnitella, että lähtisimme vasta vuoden päästä, niin saisimme lennot huomattavasti halvemmalla kun tilaisimme ne kevään aikana.

Minä olen kuitenkin melko päättäväinen (lue: jääräpäinen) ihminen, enkä pidä luovuttamisesta. Niinpä sitkeästi seurailin lentojen hintoja. Päätin, että siihen asti kunnes lähtisimme 23. päivä joulun viettoon vanhempieni luo, yrittäisin saada matkan järjestymään. Ja 21.12. viimein tärppäsi. Löysin lennot, jotka juuri ja juuri osuivat budjettiimme. Vähän aikaa vielä epäröin: onkohan meillä ihan oikeasti tähän varaa? Sitten päätin, että kyllä häämatka on saatava vuoden sisään häistä tai ei se enää mikään häämatka ole. Niinpä liput ostettiin. Oli aika huojentunut olo, kun se jännittäminen oli ohi. Ja innostus alkoi kohota, kun aloimme suunnitella matkaa tarkemmin. Minun ensimmäinen oikea rantalomani! Meidän häämatkamme!

29.12. anoppini heitti meidät Helsingin lentokentälle. Matka alkoi lennolla Zürichiin, jossa olimme yhden yön. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että Sveitsi oli kallis paikka. Seuraavana päivänä nousimme sitten koneeseen, joka lensi suoraan Phuketin lentokentälle. Lento kesti muistaakseni noin 11-12 tuntia. En ollut koskaan ollut niin pitkällä lennolla. Melko rattoisasti se meni elokuvia katsellen, vaikka selkä, takapuoli ja jalat kyllä kipeytyivät. 

Ensimmäinen palmu bongattiin jo Zürichissä. Oli siellä hieman Suomea lämpimämpää, noin + 10 astetta.

Zürichin hyvin olennainen nähtävyys.

Lento sujui hyvin ja aamuseitsemän pintaan paikallista aikaa olimme Thaimaan kamaralla. Lentokentällä jännitimme sitten, löytäisikö yksi ruumaan laittamamme laukku perille. Aluksi hieman hermostutti, kun samat laukut pyörivät vaikka kuinka kauan hihnalla. Seuraavasta lastista laukku kuitenkin löytyi. Seuraava askel oli etsiä kuljetus. Vähän aikaa harkitsimme taksia, mutta koska google oli kertonut taksihintojen olevan korkeita, valitsimme monimutkaisemman mutta halvemman reitin. Körötimme siis lentokenttäbussilla ensin saaren eteläosassa sijaitsevaan Phuket Towniin. Oli mukavaa katsella matkalla uusia, aurinkoisia maisemia täynnä palmuja, temppeleitä ja paikallista elämää. Phuket tuntui olevan kuin yhtä suurta kylän jatkumoa.

Tunnelmaa lentokenttäbussissa. Songthaewista ei ikävä kyllä tullut otettua kuvaa.

Phuket Townissa mieheni suunnistustaidot joutuivat ensimmäiseen testiin. Hän oli selvittänyt, mistä eri rannoille menevien paikallisbussien pitäisi mennä. Löysimme kuin löysimmekin paikan. Tässä vaiheessa ei tosin mieliala ollut erityisen korkealla, koska emme olleet lentokoneessa saaneet unta, joten väsytti, oli kuuma, nälätti ja tavaroita piti raahata mukana. Lisäksi saimme ensikosketuksen turistielämään: koko ajan joku huuteli jostain "taxi, taxi!". Jotkut olivat vielä niinkin sitkeitä kyydintarjoajia, että saattoivat lähteä seuraamaan meitä.

Jonkin aikaa jouduimme odottelemaan ennen kuin Patong Beachille menevä bussi tuli. Kyseessä oli siis songthaew-paikallisbussi, katettu lava-auto, jossa oli kaksi pitkää penkkiä matkustajille ja kolmannen rivin sai jatkettua irtopenkeistä. Auto pakattiin aivan täyteen matkustajia ja sitten lähdettiin. Se oli kyllä ihan hauska kyyti. Tosin kukkuloiden rinteillä vähän hirvitti, että toivottavasti autossa riittää veto tai ainakin että jarrut olivat kunnossa. Hyvin pääsimme kuitenkin perille.

Seuraava haaste oli löytää hotellille. Kävimme syömässä ja sitten jatkoimme suunnistusta. Mieheni yllätti jälleen suunnistustaidoillaan ja hyvin löysimme perille tulostamamme kartan avulla. Yksin olisin ollut varmasti ihan hukassa. Onneksi hotellinpitäjä ei välittänyt siitä, että tulimme paria tuntia ennen varsinaista sisäänkirjautumisaikaa, joten saimme huoneemme. Ah, suihku, juomavettä ja sitten nukkumaan jet lagia pois. Mutkia tuli tosin vielä matkaan, sillä jouduimme sittenkin vaihtamaan huonetta erään sekaannuksen vuoksi. No, ei kun tavarat toiseen huoneeseen ja nukkumaan.

Menimme aika lailla opiskelijabudjetilla, minkä vuoksi hotellihuoneemme eivät olleet mitään erityisen hienoja. Ensimmäinen hotellimme Candy House oli ehkä hieman rähjäinen, mutta tärkeimmät eli sänky, wc, suihku, ilmastointi ja jääkaappi löytyivät. Saimme vaihtaa parin yön jälkeen isompaan huoneesen, joka oli viihtyisämpi kuin ensimmäinen. Huonoin puoli hotellissa oli se, että sänky oli minun selälleni aivan liian kova. Kyllä siinä nukuttua sai, mutta ei kovin mukavasti. Lisäksi huoneen ja käytävän välillä oli ikään kuin avonainen ikkuna, jossa oli vain ritilä ja verhot välissä. Niinpä kun siivoojat avasivat käytävän ikkunan, kuuluivat äänet kadulta todella hyvin huoneeseemme. Onneksi pystymme mieheni kanssa nukkumaan melussakin, joten pärjäsimme melko hyvin jopa ilman korvatulppia. 

Näkymä huoneemme parvekkeelta.

Paras asia hotellissamme oli todella mukava ja avulias hotellinpitäjä, jonka mieheni risti "mr. Haniksi" Karate Kidin mukaan. Nimitys tuli siitä, että mies puhui melko murteellista englantia, josta oli välillä vaikeaa saada selvää ja niinpä miehelleni tuli mieleen Jackie Chan. Mr. Han neuvoi meille muun muassa hyvän ruokapaikan ensimmäiselle illallemme ja tarjoutui järjestämään meille halutessamme päiväretken Koh Similanille. Retki jäi tekemättä, sillä toivuimme vasta matkarasituksesta Patongissa olomme aikana.

Oli siis uuden vuoden aatto, kun tulimme. Nukuimme seitsemään asti illalla ja lähdimme sitten mr. Hanin neuvomaan ruokapaikkaan. Se oli buffettyyppinen ravintola, jollaisista olimme lukeneet jo ennen matkaa. Noutopöydässä oli tarjolla monenlaista erilaista raakaa lihaa ja mereneläviä, kasviksia, nuudeleita ynnä muuta, jota sai ottaa niin paljon kuin halusi. Pöytään meille tuotiin keitin, jolla saimme paistaa ja keittää ruokia. Se oli melko eksoottista, mutta ihan hauskaa ja ruoka oli kyllä hyvää. Meni jonkin aikaa ennen kuin tajusimme, miten homma toimi. Ikävä kyllä ensimmäisissä ruokasatseissa meni niin kauan, että tuli ehti keittimestämme hiipua, jolloin viimeiset annokset oli vaikeaa saada kunnolla kypsiksi. Yritimme saada kuitenkin ruokaa syötyä, sillä paikassa veloitettiin siitä, jos jätti paljon tähteitä. Ei meille ruokamyrkytystä onneksi tullut. Meillä oli tarkoitus käydä vielä toisenkin kerran syömässä vastaavassa, mutta emme sitten toiselta rannalta koskaan löytäneetkään samantapaista ruokapaikkaa.

Tällaisella padalla ruoka valmistui.

Syötyämme lähdimme kävelemään rannalle päin. Matkalla ostimme minulle flip-flop-sandaalit. Rannalla oli jo paljon paperilyhtyjä taivaalla ja illemmalla niitä lähetettiin vielä lisää. Myös raketteja ammuskeltiin runsaasti. Kun kello tuli kaksitoista, alkoi joka puolella paukahdella raketteja. Arvelimme hienoimpien olleen suurten hotellien järjestämiä ilotulituksia. Oli kyllä tunnelmallista ja hauskaa, vaikka olikin hieman kulttuurishokki päällä.

Lyhtyjen tunnelmaa ei oikein saanut ikuistettua kuviin, mutta tämä ehkä parhaiten kuvaa lyhtyjen paljoutta taivaalla.

Kello kahdentoista ilotulitusta.

Jatkoa seuraa myöhemmin, olkaahan kuulolla! :)

Mikä on muuttunut?

Naimisiinmeno oli itselleni iso muutos erityisesti sen takia, ettemme mieheni kanssa asuneet ennen sitä yhdessä. Asuin sitä ennen nelisen vuotta yksiössä opetellen itsenäistä elämää. Koska olen introvertti, nautin yksin asumisesta hyvin paljon. Tietenkin sitten, kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa, tuli mukaan kuvioon myös lähes jatkuva kaipaus toisen luo. Nautin kyllä yhä siitä, että pystyin välillä vetäytymään omaan rauhaan omaan kotiini, jossa sain tehdä kaiken juuri niin kuin halusin, mutta toisaalta poikaystävän luota oli masentavaa lähteä ja viikon aikana kaipasin hänen seuraansa.

Nyt asiat ovat toisin. Vaikka yksin asumisesta ei ole vielä kovin kauaa aikaa, on välillä vaikeaa muistaa enää millaista se oli. Juuri eilen illalla ennen nukahtamista yritin muistella, miten entisen kotini keittiönkaapit olikaan järjestetty. Se vaati jo jonkin verran ponnisteluja. En ole myöskään suuresti kaivannut entistä kotiani, vaikka se minulle rakas olikin. Muuttaessakin vähän ihmettelin, miksei minusta tuntunut kuin hiukan haikealta, vaikka yleensä kiinnyn ihmisiin, paikkoihin ja jopa tavaroihin vahvasti ja eroahdistus on usein suurta. Liekö ollut sitten kyse muuton rankkuuden aiheuttamasta ihan sama -asenteesta vai uuden, yhteisen elämän aloittamisen innokkaasta odotuksesta, sitä en vieläkään tiedä. 

Vastaavasti uusi kotimme tuntui alusta alkaen kodilta. Muistan, kun muutin edelliseen asuntooni solukämpästä, jossa olin asunut vuoden. Minua hieman harmitti muuttaa solusta pois, koska minulla oli todella ihanat kämppikset. Halusin kuitenkin kokeilla omia siipiäni ja päästä omaan rauhaan. Ja vaikka uusi kotini oli todella kiva, muistan kuinka minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin ajattelemaan sitä kotinani. Siihen verrattuna tuntui oudolta, että tämä asunto tuntui kodikkaalta jo silloin, kun kaikki oli vielä laatikoissa ja levällään. Ehkäpä olin odottanut yhteenmuuttoa jo niin kauan, että se tuntui luonnolliselta.

Mikä muu on sitten muuttunut? Ehkä isoin asia on se, että en voi enää tehdä asioita niin kuin haluan ja milloin haluan, vaan tuon toisenkin tarpeet pitää ottaa huomioon. Ennen saatoin jättää tiskit tiskaamatta joksikin aikaa ja siivota silloin kun ehdin, mutta jos nyt teen niin, koti pääsee niin suureen sekamelskaan, että ei meinaa mahtua tekemään mitään. Esimerkiksi parina viime viikkona minun oli pakko tehdä vähemmän kotitöitä, kun luin hyvin kiireisellä aikataululla tenttiin. Huhhuh, mikä siivo sen jälkeen vallitsi! Mieheni kyllä tekee kotitöitä ihan mukavasti, mutta ei ehkä ihan samoilla standardeilla kuin minä... Jonkin verran helpotusta on tuonut se, että olemme määrittäneet perjantain olevan siivouspäivä. Tosin melko usein se on kahden viikon välein, koska meistä kumpikaan ei ole erityisen innokas siivooja (etenkin mieheni vastustaa imuroimista koko ruumiillaan ja sielullaan).

Yhden itselleni vaikean asian huomasin jo seurusteluaikanamme: minun oli hyvin vaikeaa pitää yllä tavallisia arjen rutiinejani. Hampaiden ja kasvojen pesu saattoi jäädä aamulla ja tapani lukea iltaisin vähän Raamattua unohtui helposti. Samojen ongelmien kanssa kamppailen nytkin. En ole ihan varma mistä tämä johtuu, mutta jotenkin päivän rytmi on erilainen ja vanhoille rutiineille on vaikeaa löytää paikkaa. Monesti päiväni varalle laatimani suunnitelma tai aikataulu saattaa pettää, kun mieheni pyytääkin esimerkiksi laittamaan ruokaa. Olen lisäksi aika altis joustamaan muiden ihmisten mukaan, jolloin omat tapani jäävät helposti taka-alalle. Luulisin, että asiaa auttaisi, jos suunnittelisimme mieheni kanssa yhdenmukaisemman päivärytmin, sillä nyt heräämme eri aikoihin, minkä vuoksi esimerkiksi syömme eri aikoihin. En kuitenkaan vielä ole raaskinut uhrata omaa vapaata elämänrytmiäni, vaan olen halunnut nauttia vielä vapaasta opiskelijaelämästä. Toivon mukaan sitten, kun (toivottavasti) siirrymme työelämään, pyrin löytämään järkevämmän rytmin. Joitain muutoksia pitäisi yrittää kuitenkin saada aikaan.

Meidän arkea: Onnistuin jokin aika sitten tekemään hyvin paljon oksennusta muistuttavaa lihapullakastiketta. Kuvasta ei tosin ihan välity se oranssiin vivahtava sävy ja materiaalin paakkuisuus. Onneksi kastike oli kuitenkin maultaan ihan hyvää!

Edelliseen aiheeseen liittyy eräs asia, joka ei ole kokenut muutosta. Minulla on nimittäin suuri unentarve (9-10 tuntia), ja sen lisäksi olen iltavirkku ja aamu-uninen. Tämän asian kanssa olen jonkin verran kamppaillut opiskelujeni aikana, koska minulla ei ole samanlaista säännöllistä lukujärjestystä kuin peruskoulussa ja lukiossa. Luentoja on siis harvemmin ja vaihteleviin aikoihin. Parina viime vuotena minulla on ollut hyvin vähän luentoja ja sen sijaan olen tehnyt paljon itsenäistä työtä kotona. Tämän seurauksena unirytmini on helposti luisunut siihen, että menen yhden-kahden aikaan nukkumaan ja herään kymmenen ja kahdentoista välillä. Tänä syksynä minulla on ollut pelkkiä iltaluentoja, mikä on johtanut juurikin tähän samaan kierteeseen. En vain yksinkertaisesti jaksa aamulla nousta aikaisemmin pakon puuttuessa. En vaikka kuinka itseäni ruoskin ja syyllistän. Niinpä olen luovuttanut ja nukkunut niin kuin haluan. Ihmisten aikoihin herääminen saa jäädä taas sinne työelämäaikaan, jolloin on pakko nousta aikaisin ja unirytmi on helpompi sen mukaan määrittää. Talviaikaan myöhään herääminen tosin harmittaa, koska valoisaa aikaa ei ehdi niin paljon näkemään. Pitää ehkä kuitenkin tehdä pientä säätöä, että jaksaisin herätä hieman aiemmin.

Mutta takaisin niihin varsinaisiin muutoksiin. Yhteen muuttaminen on toki tuonut mukanaan positiivisiakin asioita. Isompaan asuntoon on esimerkiksi miellyttävämpää kutsua vieraita, kun meillä on ruokapöydässä tilaa enemmän kuin 2-4 ihmiselle ja myös yöksi on helpompi jäädä, kun ei tarvitse nukkua samassa huoneessa. Myös tiskikone helpottaa vieraiden jäljiltä siivoamista. Haasteena vain on sama vanha vaiva kuin ennenkin: asunto on usein siivouspäivistä huolimatta enemmän tai vähemmän sikin sokin, joten spontaanit vierailut vieläkin saattavat vähän ahdistaa. Mutta yhä enemmän nautin siitä, että meillä käy vieraita enkä ole enää niin niuho siitä, että kaiken pitäisi olla tip top vieraiden tullessa.

Toki isoin ja kaikkein mukavin muutos on se, että saan asua rakastamani miehen kanssa saman katon alla. Vaikka olenkin pääasiassa introvertti, yksin asuessani suurin miinuspuoli oli se, että välillä olin aika yksinäinen. Nyt saan asua ihmisen kanssa, jonka seurassa pystyn olemaan oma itseni ja jonka kanssa arki on pääasiassa haukaa. Vaikka välillä onkin suoraan sanottuna aika kauheaa, kun kaksi ihmistä osaa ajatella niin eri tavoin pahoittaman toistensa mielen, niin pääasiassa edelleen on ollut mukavaa. Tänään aamulla juuri muistelin sitä aikaa, kun piti ravata kahden kaupungin väliä ja sen jälkeen kahden asunnon väliä. Ajattelin, että toivottavasti muistan olla kiitollinen siitä, että asiat ovat nyt toisin. Saan elää yhteistä elämää tuon toisen kanssa ja oppia hänestä uutta. Saan itse siinä prosessissa myös muuttua ja kehittyä.

Biologisen kelloni keskipäivä

Anoppini teki meille häälahjaksi scrapbookin elämän eri vaiheista ja erityisesti tälle aukeamalle naureskelimme.

Tässä viime vuosina olen saanut huomata uuden ilmiön itsessäni. Ensimmäistä kertaa olen arvellut kokevani niin kutsuttua "vauvakuumetta". Vahvimmillaan se on ollut tässä viimeisen vuoden aikana. Uudehko tämä ilmiö on siksi, että en lapsena ollut niin perinteisen tyttömäinen kuin moni muu. Pukeuduin kyllä mielelläni mekkoihin leikkien keijukaista tai prinsessaa ja pikkuponit, barbiet ja pehmolelut olivat lempilelujani. En kuitenkaan tykännyt kovin paljon leikkiä nukeilla. Minulla oli ainoastaan hyvin lyhyt vaihe, kun innostuin nukkeleikeistä siskojeni innoittamana, mutta melko pian sen jälkeen palasin pehmokoirien hoitamiseen.

Ala-asteella törmäsin vauvakuumeilmiöön ensimmäisen kerran, kun pari luokkakaveriani, joiden isosisaruksilla oli jo lapsia, ilmoittivat kuumeilevansa. Minulle tämä tuntui täysin vieraalta, koska perheeni kuopuksena en ollut koskaan päässyt paljonkaan tekemisiin vauvojen kanssa. Toki joskus näin serkkujeni vauvoja kyläilyiden aikana, mutta en koskaan rohjennut edes ehdottaa, että saisinko pidellä heidän vauvojaan. Niinpä lukioikäiseksi asti onnistuin välttelemään tätä pelottavalta tuntuvaa tehtävää.

Kun olin 18-vuotias, minusta tuli täti. Silloin sain ensimmäistä kertaa seurata läheltä vauvaperheen elämää. Tuntui hirveän pelottavalta ja ennen kaikkea kömpelöltä pitää pientä sisarenpoikaani sylissä, sillä pelkäsin vahingossa vahingoittavani häntä. Näin painajaisia siitä, että hänen niskansa taittui kun pidin häntä huonosti. Olin iloinen, kun poika kasvoi niin isoksi, että hän kykeni itse kannattelemaan niskaansa ja alkoi liikkua itse. Pari vuotta sitten sain toisen sisarenpojan, jonka kanssa oli myös kömpelöä aluksi, mutta häntä pitelin enemmän ja jo rohkeammin.

Tällä taustalla vauvakuume on tuntunut jokseenkin hämmentävältä. Ennen vauvat tuntuivat oudoilta ja vähän pelottaviltakin, mutta kokemusten sisarenpoikien ja muidenkin lasten parissa on johdattanut lasten viattomaan ja suloiseen maailmaan, jossa mielikuvitus saa siivet. Olen toki nähnyt sen toisenkin puolen: lapsen äärimmäisen riippuvaisuuden on äidistään, vähäiset yöunet, itkupotkuraivarit. Ja tietysti synnytys hirvittää kivuliaisuudessaan. Silti olen yhä enemmän alkanut vakuuttua siitä, että vaikka lasten saaminen ja kasvattaminen on rankkaa, on se kuitenkin niin antoisaa, että haluaisin sen kokea. Nähdä ihmisen kehittyvän ja kasvavan minun tukemanani.

Ja toki hormoneilla on myös oma osuutensa tässä. Sitä kun on siinä hedelmällisimmässä iässä, niin lapset näkeekin yhtäkkiä vaaleanpunaisten linssien läpi. Pahinta on, jos näkee lapsen isänsä kanssa tai äidin käsi kädessä pikku taaperon kanssa. Mieheni katsoi vastikään Housea ja sydäntä riipaisi, kun pikkulapsi siinä sairastui. Välttelin loppujakson katsomista. Ja entäs sitten vauvavideot! Viimeisimpänä kyynelkanavat aukaisi alla oleva video, jossa kuuro vauva kuulee ensimmäistä kertaa äitinsä äänen kuulokoneen ansiosta. Voi että tuota puoliksi hämmenynyttä, vähän pelokastakin ilmettä, jolla välillä pilkahtaa hymy. Sydän sulaaaaaa.

Kaikesta huolimatta en ole kuitenkaan hankkimassa lasta päätä pahkaa. Jo vuosia sitten päätin, että haluan odottaa vähintään vuoden, mieluummin useamman, naimisiinmenon jälkeen ennen kuin alan lapsia hankkimaan. Tämä sen vuoksi, että suurin unelmani lapsesta asti on ollut nimenomaan naimisiin meneminen. Haluan siksi nauttia jonkin aikaa ihan vain siitä, että minulla ja miehelläni on aikaa toisillemme. Opetella yhdessä elämistä. Ottaa askeleen kerrallaan kiirehtimättä. Matkustella, valvoa myöhään ja nauttia toistemme seurasta. Tämän lisäksi olemme molemmat vielä opiskelijoita, emmekä vielä tiedä minne tie vie valmistumisen jälkeenkään. Siksi elämäntilannekaan ei tunnu vielä oikealta lapsen hankkimiselle.

Olen kuitenkin myös iloinen siitä, että vauvan hankkiminen jonain päivänä on mukava ajatus. Koska jos yllättäen tulisinkin raskaaksi, en olisi puolikuollut pelosta kuten olisin ollut ennen. Osittain sen vuoksi naimisiinmenomme ajankohta tuntui oikealta nyt eikä aiemmin. On mukavaa, että perheen perustamisesta on tullut yksi uusi unelma nyt kun naimisiinmenounelma on toteutunut. Ehkä jonain päivänä sitten aikanaan saan kokea etuoikeuden tulla äidiksi.

Ehkä jonain päivänä anoppikin saa tulla mummoksi :)

Ymmärtämisen mysteeri

Jo jonkin aikaa mielessäni olen pyöritellyt ja ihmetellyt erästä asiaa. Ajatusprosessin laukaisi se, kun eräänä päivänä lähdin yliopistolta polkemaan kotiin ja siinä matkalla söin energiaboostiksi suklaapatukan. Kun olin sen mutustanut, huomasin lähellä roskakorin, jonka luo pysähdyin laittaakseni sinne käärepaperin. Silloin mieleeni pompahti ajatus: "En kyllä ymmärrä niitä ihmisiä, jotka eivät välitä siisteydestä vaan heittelevät roskat minne sattuu."

Sen jälkeen sama ajatus tai teema on toistunut moneen otteeseen yhä uudelleen eri yhteyksissä. Siis se, miten vaikeaa on ymmärtää toisten mielipiteitä ja ajatuksia ja niistä johtuvaa toimintaa. Tämä näkyy erityisen hyvin sosiaalisessa mediassa, jossa juuri nyt pakolaistulva jakaa vahvasti mielipiteitä. Minulla on molempien puolien edustajia kavereissani ja olen myös nähnyt kummallakin puolella halveksuvaa puhetta niistä, jotka ovat eri mieltä. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan, mikä nyt milloinkin on ajankohtaista ja mikä herättää tunteita.

Olen itse yleensä sellainen ihminen, joka ei ota näihin asioihin juuri kantaa julkisesti. Sen sijaan seuraan yleensä kiinnostuneena keskustelua ja lueskelen molempien puolien linkittämiä tekstejä kunnes väsähdän aiheeseen. On mielenkiintoista nähdä, mitä ihmiset ajattelevat toista mielipidettä edustavista ihmisistä ja seurata, pitävätkö nämä väitteet paikkansa toisinajattelevien ystävieni kohdalla. Ystävissäni on monia, jotka ymmärtävät vastustajien mielipiteiden taustat, mutta myös niitä joiden kohdalla epäilen taustalla olevan tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. En tarkoita tuomita ketään tällä perusteella vaan tämä on pelkkää pohdintaa. 

Edelliseen osittain liittyen olen pohtinut sitä, kuinka moni oikeasti on perehtynyt asioihin niin paljon, että ymmärtää mistä hänen mielipiteensä ja asenteensa kumpuavat. Se on haastavaa erityisesti sellaisten aiheiden kohdalla, jotka ovat itselle tärkeitä, sillä se vaatii itseanalyysia ja äärimmäistä rehellisyyttä itseään kohtaan. Uskon, etä itse kunkin on kuitenkin välillä hyvä pysähtyä pohtimaan omia motiivejaan ja asenteitaan. Törmäsinkin erääseen todella rehelliseen tekstiin, jossa kirjoittaja oli pohtinut sitä, miksi hän ajattelee negatiivisesti pakolaisista. En ota nyt kantaa tekstiin muuten, mutta minusta oli ihailtavaa, kuinka tämä kirjoittaja oli niin sanotusti mennyt itseensä ja rehellisesti miettinyt omaa asennettaan.

Luin myös toisen tekstin, joka herätti aiheeseen liittyviä ajatuksia. En ikävä kyllä muista, mistä tämän tekstin luin, mutta siinä oli haastateltu psykologia tai jotakuta muuta ammattilaista (jos joku tunnistaa tekstin, niin voisiko linkittää minulle? En ole aivan varma ovatko kaikki seuraavat asiat edes tästä tekstistä vai kahdesta erillisestä). Tämä ammattilainen oli sitä mieltä, että luonteemme vaikuttaa auttamishaluumme. Toisille esimerkiksi rahan lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen on luonnollisempaa kuin toisille eikä siihen liity sen vuoksi "paremmuutta". En ota tähän mielipiteeseen kantaa, vaan tartun siihen mikä minulle päällimmäisenä tuosta tekstistä jäi mieleen. Tekstissä peräänkuulutettiin sitä, että ihmiset nähtäisiin ennen kaikkea ihmisinä. Haastateltu itse menetteli esimerkiksi siten, että kuvitteli henkilön lapsuudessaan lapsellisine tarpeineen, jotta tämä henkilö inhimmillistyi hänelle. Se, että ymmärrämme "vastustajiemmekin" olevan inhimillisiä eikä pelkkiä kaikessa väärässä olevia hirviöitä. En tiedä, ajatteleeko kukaan todella näin, mutta välillä keskustelua seuratessa siltä alkaa tuntua.

Monet muutkin keskustelut ja tilanteet ovat johdattaneet ajatuksiani, ja lopputulemana on se, että olemme kaikki ihmisinä niin erilaisista lähtökohdista ja saaneet niin erilaisia vaikutteita elämässämme, että ei ole ihme, jos ajattelemme ja toimimme hyvin eri tavoin. Vaikka toisen mielipiteet ja asenteet tuntuvat joskus käsittämättömiltä, on hyvä tiedostaa että kaiken takana on järkevä ja looginen ihminen, jota toisaalta ohjaavat ympäristössä vallitsevat mielipiteet, tarjolla oleva tieto, tunteet ja omat ajatusprosessit. Ja ne samat asiat koskevat myös minua. En ole täysin puoleeton eivätkä mielipiteeni ole välttämättä täysin vedenpitäviä.

Tämä muutaman viikon kestänyt asian prosessointi on johtanut siihen, että olen kiinnostunut ihmisistä aivan uudella tavalla. Minua kiinnostaa, miten toiset näkevät tämän maailman ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Onneksi minulla on paljon erilaisia ystäviä, joilta voin oppia uutta ja jotka voivat laajentaa omaa kapeaa maailmankuvaani. Ja kaikkein läheisimpänä ihmissuhteena tietysti aviomies, joka yhteisestä arvopohjasta huolimatta näkee monet asiat hyvin eri tavalla kuin minä. Käsittämättömyyden hetkiä on ollut useita ja niitä varmasti tulee. Jotkin asiat täytyy ehkä jopa jättää mysteereiksi, joita vain en voi ymmärtää. Mutta kuten olen joinain kertoina saanut jo todeta, joskus ymmärrys avautuukin keskustelun kautta ja sitä huomaa kuinka rajoittunut oma katsanto onkin ollut. Vaikka erimielisyyden hetket voivatkin olla turhauttavia, uskon että ne oleellisesti myös rikastuttavat elämäämme. Sitä uskon suvaitsevaisuuden pohjimmiltaan merkitsevän, että ymmärsi toisen mielipidettä tai ei, oli siitä kuinka vihainen tahansa tai vaikka olisi sataprosenttisen varma olevansa itse oikeassa, toinen tulee kuitenkin hyväksyä sellaisena kuin on.

Ensimmäinen (päälle) kuukausi vaimona

Siitä on nyt (nopea laskutoimitus, ei kun tähän tarviinkin mun sormia koska mulla on surkea matikkapää) kuukausi ja 19 päivää kun oli minun ja mieheni ihana, koskettava, hauska, kaunis ja niin edelleen upea hääpäivä. Oli huikeaa, kun kaikki se kuumeinen valmistelu, joka kärjistyi viimeisen viikon viimeisten päivien aamusta iltaan kestävään hääpuuhasteluun, oli vihdoin ohi ja sai nauttia kuinka kaikki se vaivanäkö palkittiin siten että kaikki meni täydellisesti.

Kun minulta on tähän mennessä kysytty, millainen ensimmäinen kuukauteni vaimona on ollut, olen yleensä vastannut "hyvin", koska se on ollut paras siihen hätään keksimäni kuvaus. Lisäksi en ole kovin hyvä spontaanisti keksimään kuvaavia sanoja, joten valitsen ne tutut ja tylsät. Ajattelin tässä postauksessa hieman enemmän valaista, mitä tämä "hyvin" pääpiirteissään on sisältänyt.

Häitten jälkeen ensimmäinen helpottava tunne oli ensinnäkin se, että viimein koitti loma koulusta, töistä ja häävalmisteluista. Loma, jota oli pitkään odotettu. Myös minun ja mieheni kohdalla toteutui juurikin se, minkä jo monista seuraamistani hääblogeista tiesin: häiden jälkeen nukuttaa. Ja se oli ihanaa, ettei tarvinnut välittää kellonajoista vaan nukkua niin pitkään kuin nukutti, ottaa päikkäreitä ja rentoutua. Ennen häitä olin useampana aamuna myöhäisestä nukkumaanmenoajasta huolimatta herännyt melko aikaisin, koska jännitti. Univelat tuli siis pian nukuttua pois. Eikä enää ollut sitä loputtomalta tuntuvaa tehtävälistaa, jota piti epätoivoisesti lyhentää eivätkä päässä pyörineet iltaa myöten rattaat yrittäen muistaa, mitä olen mahtanut unohtaa. Vihdoin se kaikki oli ohi.

Toinen ihana tunne oli se, että saimme vihdoinkin olla kahdestaan mieheni kanssa. Olimme kesän olleet enimmäkseen eri paikkakunnilla, sillä minä olin lapsuudenkodissani kesätöitä tehden ja häitä valmistellen ja mieheni taas Tampereen seudulla kesätyöpaikassa, jossa hän on ollut joka kesä monta vuotta. Niinpä näimme melko vähän ja silloinkin useimmiten kiireisissä merkeissä: oli kavareiden häät, molempien muutot ja kämpän siivoamiset sekä tavaroiden purkaminen uudessa asunnossamme. Mieheni työt loppuivat jonkin verran aiemmin ennen kuin minun ja hän tuli kahta viikkoa ennen häitä lapsuudenkotiini. Sielläkään emme kuitenkaan kovin paljon ehtineet viettää aikaa kahden kesken, sillä ensimmäisen viikon olin vielä töissä ja toisella viikolla häävalmistelut veivät paljon aikaa. Stressi, kiire ja väsymys aiheuttivat sen lisäksi kitkaa ja konflikteja.

Kun häitä edeltävänä iltana hääpaikka oltiin vihdoin viimein saatu koristeltua kelvolliseen kuntoon.

Häiden jälkeen olimme ihan mahtavalla mökillä muutaman päivän ihan kahdestaan omassa rauhassamme. Se oli aivan ihanaa kaiken kiireen jälkeen. Oli mahtavaa lueskella häävieraiden täyttämiä häävieraskortteja, syödä hyvää ruokaa upeissa maisemissa, lueskella hääraamattua ja rukoilla yhdessä ja kävimmepä veneilemässä ja kalassakin. Ja minä sain kerrankin valita ihan minkä elokuvan vain katsottavaksemme. Valitsin romanttisen draamakomedian, joka oli ikävä kyllä pettymys. Mutta siitäkin jäi hauska muisto, etenkin kun mieheni yritti samalla sytyttää mökin huonosti vetävää takkaa, joka sai palohälyttimet piippailemaan. Saimme kuin saimmekin kuitenkin vaahtokarkit paistettua!

Näkymä mökkimme takakuistilta. Aivan vieressä kohisi parikin koskea.

Veneilemässä

Mökillä viettämiemme päivien jälkeen olimme vielä kaksi yötä vanhempieni luona. Sen jälkeen pakkasimme tärkeimmät häälahjoista sekä omat tavaramme siskoni autoon (tavaraa oli oikeasti aivan älyttömästi, olin takapenkillä ihan jumissa sen keskellä) ja huristimme Ouluun. Oli hiukan sellainen olo lähtiessä, että oli kesän loppu, mutta onneksi Oulussa oli vielä lämpimiä ja aurinkoisia päiviä lomamme aikana.

Viimein pääsimme ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Se oli vielä aika hyrskyn myrskyn, mutta onneksi olimme jo suurimman osan tavaroista saaneet ennen häitä puretuksi. Piti enää purkaa pari laatikkoa, viedä ylimääräiset tavarat kellariin tai heittää pois ja koota ruokapöytä penkkeineen. Oli se ihana tunne, kun vihdoin sai imuroida lattiat ja levittää matot ja asunto alkoi oikeasti näyttää kodilta. Toki vieläkin on pikkujuttuja, jotka pitäisi hankkia, kuten lamput eteiseen ja keittiöön ja hyllyt tai vastaavat olohuoneen seinälle peittämään aiempien asukkaiden tekemät rumat jäljet. Kuitenkin, vaikka yleensä uuteen asuntoon pitää yleensä ensin totutella jonkin aikaa ennen kuin se tuntuu kodilta, tämä on tuntunut siltä alusta asti. Ehkä sen vuoksi, että vihdoin viimein voimme asua saman katon alla pitkän odotuksen jälkeen.

Elokuu meni enimmäkseen rentoutuessa. Mieheni oli minulle todella ihana ja kiltti, mistä olin vähän ihmeissäni, koska ei hän ole ollut sellainen kuin seurustelumme alkuaikoina (ei sillä etteikö mieheni olisi minulle sellainen peruskiltti normaalisti, mutta tarkoitan siis sellaista erityisen kilttiä ja omistautuvaa). Aloimme katsoa yhdessä How I met your mother -sarjaa, koska en ollut koskaan nähnyt sitä kokonaan. Tänään katsoimme viimeisen jakson eli aika tiiviisti sitä on tullut katseltua. Tämän lisäksi olemme viritelleet muun muassa frisbeegolf-harrastustamme ja käyneet useamman kerran kiekkoa heittelemässä. Toki olemme myös ottaneet aikaa omille harrastuksillemme, jotka kesän aikana olivat jääneet melko vähälle, nähneet ystäviämme ja pitäneet jopa yhden Oulu-kierroksen Amerikan sukulaisille.

Toki kaikki ei ole ollut aivan auvoista koko ajan, vaan riitaakin on välillä ollut. Useamman muuton ja loppusiivouksen jälkeen minulle jäi päälle jonkinlainen "pakko pitää nyt kaikki siistinä"-vaihde. Yritin neuvoa miestäni pitämään paikat siistinä ja siivoilin itse ahkerasti kummankin jälkiä. Tämä kesti ehkä viikon tai pari. Sitten tajusin, että vanha laiskuuteni alkoi palailla ja syyllistyin itse niihin asioihin, joita olin pyytänyt miestäni muutamaan tavoissaan. Päätin siis höllentää. En ole kovin siisti ihminen, eikä vaimous muuta sitä tuosta vain. Haluan toki säilyttää kotimme perussiisteyden, mutta jos pöydillä pyörii välillä pari likaista astiaa, sohvalla on vähän muruja ja likaisia vaatteita lojuu lattialla, niin mitä sitten. Ei se minua haittaa ja on mukavampaa elää rennommin niin ei miehenikään tarvitse koko ajan kuunnella motkotustani.

Ja muuten - tiskikoneemme ansaitsee erityismaininnan. Ihan mahtava laite ja on jo säästänyt meidät varmasti ties kuinka monelta riidalta (vaikka koneen käyttökin on kyllä vaatinut muutamat neuvottelut).

Syyskuun alussa alkoi paluu arkeen ja nyt kummankin kurssit ovat alkaneet. Ainakin vielä itselläni on innostunut asenne tähän syksyyn. Kurssit ovat mielenkiintoisia ja myöskään gradu ei tunnu vielä ahdistavalta. Ja puolisoni kuorsaamisesta huolimatta on mukavaa nukahtaa hänen viereensä ja elää yhteistä arkea hänen kanssaan.

Eli kooten, tämä on ollut todella ihana ensimmäinen päälle kuukausi iloine ja suruineen. En ehkä odottanut, että arki palaisi parisuhteeseemme näin pian, mutta olen silti tyytyväinen. On mukavaa olla vaimo. Vaikka vieläkin meinaan vastata puhelimeen väärällä sukunimellä. Vielä on siis opeteltavaa ja totuteltavaa, mutta nyt olen iloinen että saan olla juuri tässä elämäntilanteessa nyt.

Kimppuni päivän tai pari häiden jälkeen.

Kimppuni kuivattuna on hiukan kutistunut, mutta silti mukava muisto.