Selviytymisrunoja

Tässä muutamia tämän kesän aikana syntyneitä runoja. Aika monet niistä ovat olleet myrskyaiheisia tai eksymiseen liittyviä. Ne ovat olleet minulle keino sanoittaa tunteitani ja toisaalta löytää toivo kaiken takaa. Ja synkät elämäntilanteet voi ainakin kääntää inspiraatioksi, jotta syntyy runoja hiukan eri näkökulmasta. Runoja on enemmänkin, mutta nämä olivat niistä onnistuneimpia.

*

Vaikka tiesinkin

kivun kuuluvan elämään,

ei mikään valmistanut minua

näihin tuskan vaahtopäihin,

jotka huuhtovat minua

uudelleen

ja uudelleen

Ei pimeisiin ja kylmiin pelon syvyyksiin,

jotka loputtomuudellaan kangistavat minut,

vaikka toivo kelluu lauttana

suoraan edessäni

Eikä tähän kaipuuseen,

joka vyöryy ylle ukkosmyrskynä

väläytellen muistoja salamoina

eikä entiseen ole paluuta

Tämä viluinen ja tyhjä yksinäisyys

melkein hukuttaa minut alleen:

en saa happea ja voimani hupenevat.

Epätoivon vimmalla koetan löytää pinnan,

vetää henkeä ja odottaa apua.

Liekin lailla toivoni lepattaa tuulessa,

hätärakettini valo himmenee taivaantantaan

Jumala, en tiedä suuntaa,

etkö jo auta minua?

Pidä liekkini elossa.

Älä anna tämän myrskyn voittaa minua.

*

Tuuli nousee

Nostan purjeen

Katselen kun se pullistuu

Annan Herran henkäysten

kuljettaa minne tahtovat

tämän pienen hauraan

kaarnalaivani

Kurimuksesta selvinneen

*

Kun olen väsynyt ja voimaton,

pettynyt itseeni ja saamattomuuteeni,

siivoan yhden puolen keittiöstä,

käännän selkäni törylle ja sekamelskalle,

katselen puhtautta ja iloitsen:

"Jaksoin tänään tehdä jotain hyvää!"

Sillä niinhän se on.

Muutos alkaa yhdestä askeleesta.

Se ei tarkoita,

että kaikki sotku häviää heti,

mutta kun katseen kiinnittää

siihen yhteen hyvään nurkkaan,

saa taas vähän voimaa jatkaa.

Kun tie katoaa mutkan taakse

Hei! Minulla on ollut pitkä blogitauko, anteeksi siitä. Kun viimeksi kirjoitin, olin toiveikas siitä, että nyt elämä lähtee nousuun ja energiaa löytyy taas. No, eipä sitten käynyt niin. Kevät oli henkisesti raskas. Tuntui että aina kun tuntui että alkoi toipua vanhoista asioista, tuli jokin uusi asia joka painoi alas. Loppukeväästä sitten tuli elämään yksi hyvin vaikea asia, jonka seurauksena kulunut kesä oli ehkä elämäni rankin henkisesti. Kaiken tämän keskellä blogin kirjoittaminen ei ole oikein maistunut.

Liittyy kevääseen ja kesään positiivisiakin asioita. Yksi merkittävimpiä lienee se, että huolet alkoivat painaa niin kovasti, että päätin hakea tukea opintopsykologilta. Se oli hyvä ratkaisu, koska siellä sain purkaa omaa elämäntilannetta ja miettiä, mitä sen parantamiseksi voisi tehdä. Tapasimme viimeisen kerran toukokuun puolivälissä kun olin henkisesti aika romuna. Silloin psykologi onneksi painotti minulle, että haen kunnallisen terveydenhuollon puolelta tukea myös kesän ajalle. Tein niin ja yllättäen minulla todettiin keskivaikea masennus, johon sain lääkkeet. Alun epäilyn jälkeen huomasin että juuri sitä tarvitsin, koska lääkkeet ovat oikeasti auttaneet pääsemään paremmin elämään kiinni ja huomaan olevani enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan.

Tällä kertaa siis omat voimat eivät riittäneet kaiken henkisen taakan alta ylös pääsemiseen. Lääkkeiden käyttö ei hävetä, vaan hyväksyn sen että tarvitsen juuri nyt niiden apua normaaliin elämään. Sen lisäksi käyn depressiohoitajalla saamassa keskusteluapua. Olen ollut tyytyväinen siihen, että sain juuri tämän kesän aikana tällaista tukea. Olisin varmaankin pärjännyt ilmankin sitä, mutta en todellakaan olisi näin hyvässä kunnossa henkisesti.

Tämä kesä on ollut hyvin vaikea syistä, joita en näin julkisesti voi avata. Olen kuitenkin joutunut hyvin paljon kamppailemaan sen kanssa, että en ole tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen joutunut miettimään isoja kysymyksiä ja päätöksiä samalla kun elämä on ollut täydessä myllerryksessä. Juuri nyt tilanne tuntuu vihdoinkin jonkin verran rauhoittuneen. Juuri nyt on hyvä ja suhteellisen varma olo. Silti edelleen tulevaisuudessa on monia avoimia kysymyksiä, jotka mietityttävät. Ne voivat merkitä sitä, että jotkin unelmat jäävät toteutumatta ja lisää vaikeita elämäntilanteita. En tiedä. En voi nähdä mutkan taakse ja tietää mitä tuleman pitää.

Edelleen kaiken keskellä on ollut helpottavaa kun kaikista isoimmatkin ongelmavyyhdet on saanut antaa isompiin käsiin. Jumala on pitänyt huolta kaiken keskellä. Olen saanut suunnatonta rohkaisua Häneltä. Sen lisäksi Hän on antanut minulle upean tukiverkon perhettä ja ystäviä. Monet heistä ovat kuunnelleet huoliani kesän aikana, kantaneet rukouksin ja rohkaisun sanoin ja järjestäneet aivan upeita juttuja, jotta olen saanut välillä pitää hauskaa ja ottaa taukoa huolista. Olen muun muassa käynyt tälle kesälle kahdessa kylpylässä, yhdessä huvipuistossa, saaripiknikillä, frisbeegolfaamassa, museoissa ja sen lisäksi olen saanut saunoa ja uida järvessä.

Tähän syksyyn lähden siis myös virkistyneenä kesän lomailusta, vaikkakin henkisesti hiukan väsyneenä vielä, uudella energialla ja askel kerrallaan. Koulu alkoi viime viikolla ja olen nyt kuukauden ollut lisäksi töissä iltasiivoojana. Aika iso pala on tullut haukattua siis työmäärällisesti. Ainakin vielä se on tuntunut hyvältä, mutta aika näyttää kuinka hyvin voimavarat riittävät. Tulevaisuus mietityttää, mutta koetan pysyä positiivisena ja muistaa myös hyvät asiat elämässäni.

Yritän kirjoittaa blogia taas aktiivisemmin, joten pysykää kuulolla!

Puolitoistavuotiskatsaus

Minulla oli syksyllä suunnitelmissa tehdä blogin vuosikatsaus, koska syyskuussa tuli tämän blogin aloittamisesta vuosi. No, se sitten syksyn kiireissä jäi ja niinpä päädyin lopulta ratkaisuun, että se voi toimia samalla eräänlaisena vuosikatsauksena näin vuoden lopussa. Olkoon tämä sitten vähän laajempi versio vuosikatsauksesta - puolitoistavuotiskatsaus.

Aloitin blogin sillä ajatuksella, että saisin kirjoitella kaikenlaisia mieltäni askarruttaneita asioita tänne sekä ihan vain arkisia kuulumisiakin. Kaikkea mikä minua kiinnostaa. Erityisesti alkuun pohdiskelin paljon oman elämäni ongelmia ja muutoksia, niitä kun puolitoista vuotta - vuosi sitten tapahtui melko runsaasti: naimisiin meno, sen myötä muutto yhteen, oma aikuistumisprosessi, itsetunto-ongelmat ja identiteetin rakentuminen. Sen lisäksi mukaan on mahtunut kevyempiä ruoanlaittokokemuksia, erilaisia mun suosikit -listoja sekä tietenkin kuulumispostauksia. Eniten viimeisen vuoden aikana on tietenkin tullut kirjoitettua gradusta, pääsykokeista ja uusista opinnoista sekä muutosta Vantaalle.

Nyt onkin hyvä palata blogin aloittaneeseen minuun ja katsoa, millaista kehitystä puolessatoista vuodessa on tapahtunut. Toisessa postauksessani Minua etsimässä kirjoitin siitä, että haluaisin löytää todellisen minäni sen sijaan että olisin se, jonka haluaisin itseni olevan. Välillä olen kertonutkin edistyneeni tässä asiassa ja tällä hetkellä koen olevani jo melko tasapainoinen ihminen. Erityisesti uusien opintojeni aloituksessa olen kokenut pystyneeni olemaan oma itseni. Itsetuntonikin on nykyään paljon paljon parempi. Toki vieläkin osaan omista heikkouksistani tuntea syvää alemmuudentunnetta, mutta toisaalta se tuntuu vaikuttavan minuun nykyisin varsin pinnallisesti. Osaan yhä enemmän nähdä, kuinka paljon esimerkiksi väsymys, huonotuulisuus ynnä muut vaikuttavat negatiivisten ajatusten taustalla. Olen oppinut ehkä hieman enemmän tunteidenhallintaa, minkä vuoksi osaan yhä paremmin tulkita tunteitani ja ymmärtää niiden taustoja.

Tämä ei tarkoita ettenkö nykyäänkin osaisi olla hyvin lapsellinen toisinaan. Omalle miehelle on tullut kiukuteltua hormonihuuruissa tai väsyneenä maailman typerimmistä aiheista. Syksyn huippuhetkiin kuului se, kun olin koko päivän yrittänyt kärsivällisesti kestää sen, että kaikki tuntui kurjalta ja gradun teko takkusi ja olin vieläpä syönytkin huonosti. Illalla mieheni teki meille iltapalaleipiä, mutta tulikin sitten pursottaneeksi myös minun leipieni päälle ketsuppia. En itse kauheasti pidä ketsupista, joten siinä vaiheessa sitten nälkäisenä, väsyneenä ja lannistuneena purskahdin itkuun, kun iltapala menikin pilalle. Eli välillä tulee näitäkin hetkiä, mutta ne kuulunevat elämään iästä riippumatta.

Olen esimerkiksi Ihkaoma identiteetti -postauksessa sanonut, että haluan pystyä olemaan oma itseni muiden mielipiteistä riippumatta. Ajatukseni tähän liittyen on hakenut muotoaan. Sosiaalisessa mediassa olen nähnyt paljon erilaisia inspiroivia lauseita. Kuinka vain paras on sinulle kyllin hyvää, ihmissuhteet jotka eivät anna mitään pitäisi lopettaa ja sinun pitäisi tehdä vain asioita, jotka sopivat elämäntyyliisi. Ymmärrän, että monesti tällaiset lauseet pyrkivät olemaan voimaannuttavia ja tietyissä elämäntilanteissa voivat olla hyödyllisiä, mutta suhtaudun niihin silti vähän kriittisesti. Koska minusta toinen puoli terveessä ihmisyydessä on se, että tiedostaa omat heikot puolensa, myöntää ne ja pyrkii kehittymään niissä. Olen sitä mieltä, että välillä pitää pyrkiä laajentamaan omia horistontteja tekemällä asioita eri tavalla, tutustumalla erilaisiin ihmisiin ja sietämällä välillä myös epämukavia tilanteita ja ihmisiä. Koska joskus ne voivat avata ihan uudenlaisia näköaloja. Olen päätynyt siihen, että turha on ruikuttaa ettei kukaan ymmärrä minua tai edes yritä, jos en itse yritä ymmärtää toisia. Tällaisia asioita olen paljon miettinyt, ja niihin yritän panostaa sen ohella että parhaani mukaan olen tinkimättömästi oma itseni.

Vaikka blogissa on erityisesti kesän ja kevään aikana ollut näkyvissä se, että olen ollut hyvin väsynyt elämäntilanteeni takia, minusta tuntuu että virkeys alkaa palata. Juuri ennen joulua aloin huomata, että ahdistus väheni, mieli oli iloisempi ja virkeämpi ja koulussa jaksoin paremmin. Kolmen viikon joululoma antaa vielä hieman lisää aikaa palautumiseen. Niinpä toivon, että keväällä jaksan panostaa blogiinkin enemmän. Suunnitelmissa olisi ainakin tehdä enemmän pohdiskelutyyppisiä postauksia, sekä ainakin yksi my day -postaus, jossa kerron tarkemmin miten mun arki kuluu. Jos luovuutta riittää, voisin jälleen julkaista runoja tai muita tekstejä.

Katsellaanpa näitä meininkejä enemmän ensi vuonna. Hyvää uutta vuotta!

Kun koti jää taakse

Kirjoitin tämän tekstin bussimatkalla Oulusta kohti Helsinkiä 21.8. Tekniset ongelmat ja kiire ovat viivyttäneet sen julkaisua, mutta tässä hieman ajatuksia muutosta etelään.

Muutin Ouluun heti lukion jälkeen ja aloitin opinnot. Olin aiemmin jo asunut ystäväni kanssa kahdestaan vanhempieni omistamassa asunnossa. Silloin kuitenkin kävin vielä joka viikonloppu kotona. Niinpä Ouluun muutto oli vasta se varsinainen itsenäistymisprosessi. Ja kun nyt itseäni vertaan siihen 19-vuotiaaseen tyttöön, huomaan että on tapahtunut valtavaa henkistä kasvua. Oulun vuodet ovat olleet tärkeitä merkkipaaluja kasvuprosessissani.

Oulussa sain myös kuulua aivan upeaan seurakuntaan, joka oikeasti tuntui kuin toiselta kodilta välillä. Sain olla mukana palvelemassa eri tavoin ja oppimassa, mitkä ovat minun vahvuuksiani ja heikkouksiani. Olen saanut olla Jumalan johdatuksessa ja oppia uutta. Kaikkein antoisinta oli kuitenkin olla osana solua, jossa naisten pienryhmässä saimme jakaa elämämme iloja ja suruja toisillemme ja rukoilla yhdessä. Nimenomaan solu on ehkä eniten opettanut minulle Jumalasta ja rohkaissut ajattelemaan asioita omilla aivoilla. Ikävä tulee noita upeita naisia, mutta ystävyys onneksi jatkuu yli välimatkojen.

Pääsykokeiden aikaan oli oikeastaan aika hassua, että minulle tuli aika vahva ajatus siitä, että kyllä minä täällä pääkaupunkiseudulla voisin asua. Hassua se on siksi, koska aina aiemmin on Helsingin suunnilla käydessä tullut täysin päinvastainen reaktio: ihmispaljous on ahdistanut ja tullut sellainen olo, että en minä kuulu tänne. Niin se Jumala johdattaa ja valmistaa. Pitkä matka on tässäkin tultu, koska silloin kun muutin Ouluun, olin ihan pihalla miten bussissa tuli toimia, ja menin vaatekaupan pukukoppiin lukemaan rauhassa karttaa, kun en kadulla kehdannut (mutta löytyi samalla hyvät farkut!). Tässä sitä nyt mennään vielä suurempaan metropoliin ihan hyvillä mielin. Onneksi nykyään kartta löytyy tarpeen tullen puhelimesta, niin ei tarvitse piilotella karttaa...

Vaikka olen siis hyvillä mielin lähdössä uuteen opiskelupaikkaan, on se kuitenkin haikeaa. Vaikein asia on ehkä se, että perheenjäsenistäni asuvat kaikki pohjoisessa, eikä heitä enää voi nähdä yhtä usein kuin ennen. Aiemmin olen saanut olla sisarten lasten kanssa läheisissä väleissä, mutta nyt minusta tuleekin etäisempi Helsingin-täti. Onneksi kääntöpuolena on se, että useampi läheinen ystävä asuu pääkaupunkiseudulla, joten heitä pääsee näkemään paljon useammin kuin ennen. Myös miehen sukulaiset asuvat nyt huomattavasti lähempänä, joten myös heitä voi tavata useammin.

Bussi kulkee ja Oulu jää taakse

Onhan se aina omalla tavallaan surullista jättää yksi elämänvaihe taakse ja aloittaa uusi. Koska gradu on vielä vaiheessa, ei itse yliopisto-opintoja tule juurikaan ikävä. Ajan kanssa varmasti tulee kuitenkin haikeudella muisteltua aikaa Oulun yliopistossa, opiskelukavereita ja tunnelmaa siellä. Toisaalta uusi koulu ja se, miten sopeudun joukkoon jännittää myös. Ja nyt kun lähdin Oulusta, alkaa upota vähitellen tajuntaan sen, että tälle tielleni minä nyt sitten ainakin neljäksi vuodeksi jään. Enää ei ole kotia, minne palata Oulussa. Se tuntuu aika turvattomalta. Onneksi saan olla matkalla ystävien luokse, niin ei olo tunnu ehkä niin orvolta.

Tällä hetkellä on siis vähän alakuloiset tunnelmat, mutta toisaalta surun ja luopumisen tunteen täytyy antaa tulla. Täytyy käsitellä sitä tosiasiaa, että jostain täytyy aina välillä elämässä luopua ja jättää se vanha kunnon turvallinen kupla. Onneksi taustalla on myös innostus tulevista opinnoista ja kaikesta, mitä Jumalalla on tuleville vuosille varattuna. Varmasti mahtavia juttuja, mutta välillä vastoinkäymisiäkin. Onneksi minulla on nyt yhä selkeämmin ympäri Suomen ulottuva tukiverkosto, joka on aina vähintäänkin puhelinsoiton päässä.

Pääsykokeiden tulokset ja mitä seuraavaksi

Lupailin viimeksi palata blogin pariin heinäkuun alussa, ja tässä nyt vihdoin uusi postaus. Pääsykokeiden tulokset tulivar heti 1.7. Ja sain tietää, että pääsin suorilta sisään opiskelemaan! Edessä on siis muutto pääkaupunkiseudulle, jossa koulu alkaa 22.8. Olin kyllä aika hämilläni, sillä vaikka toivoinkin kovasti pääseväni, en uskaltanut laittaa liikaa toivoa sen varaan. Olin oikeastaan jättänyt kaikki suunnitelmat tulevaisuuden varalle vielä auki, joten nyt kun myönteinen päätös tuli, olen ollut aika pää pyörällä.

Vähitellen olen alkanut prosessoimaan sitä, että muutan kohta pois Oulusta, kaupungista jossa olen asunut melkein kuusi vuotta. Elämä täällä vaihtuu vieraaseen kaupunkiin, josta tunnen vain kourallisen ihmisiä. Muut ystävät ja sukulaiset jäävät tänne Oulun ja Kajaanin korkeudelle. Se tuntuu oudolta ja vähän haikealtakin. Toisaalta olen myös aika innoissani, koska nyt pääsee kokeilemaan jotain aivan erilaista, sukeltamaan ihkauuteen seikkailuun.

Kesäkuun puoella tuli käytyä Espoossa ystävien kauniissa häissä.

Myös opiskelusta olen innoissani, koska koulu on kehuttu ja antaa minulle todella hyvät valmiudet työelämään. Välillä vain huolettaa, että mitä jos en sovi ollenkaan kymmenen hengen ryhmäämme, joka seuraavat neljä vuotta tulee tiiviisti viettämään aikaa yhdessä ja tekemään ryhmätöitä. Yliopistosta en nimittäin saanut kovinkaan montaa hyvää ystävää. Mutta toisaalta kymmenen erilaisen ihmisen joukosta luulisi löytävän edes muutaman sellaisen ihmisen, jonka kanssa kemiat natsaavat, ja toisaalta siihen voi väistämättä sisältyä myös ihmisiä joiden kanssa vain ei tule kovin hyvin toimeen. Toivon, että luokallamme voisi olla hyvä ryhmähenki ja että yhteistyömme sujuisiilman suurempia ongelmia.

Jatkosuunnitelmana on siis muuttaa pk-seudulle ja mies nyt onneksi on lähdössä mukaan. Tämäkin kesä tulee olemaan hyvin kiireinen, kun taas pitää muuttaa ja sain vieläpä töitäkin heinäkuun ajaksi. Sen lisäksi gradu pitäisi saada tehtyä ennen kuin uudet opinnot alkavat. Onneksi pidämme Oulun asunnon vielä elokuun, niin silloin ehtii paremmin pakata ja painaa gradua eteenpäin.

Onneksi kesäkuun puolella oli ihania kesäisiä hetkiä. Ystävien häät olivat upeat ja Juhannuskonferenssissa oli kerrankin upeat ilmat. Vähän rusketusta sain hankittua jopa pintaan. Aika raskas viikko oli vessoja jynssäten ja välissä tilaisuuksissa käyden, mutta hyvä mieli jäi ja sain ainakin itse paljon irti. Ja tietysti tuttuja oli ihanaa nähdä, vaikkei heitä ollutkaan siellä yhtä paljon kuin aiempina vuosina. Pitää jatkossakin kaikesta kiireestä huolimatta yrittää tehdä muutakin kuin käydä töissä, tehdä gradua, pakata ja maata reporankana kotona (työ on aika fyysistä, joten se imee mehut aika hyvin). Olisi mukavaa nimittäin viettää viimeiset ajat Oulussa kavereita ja sukulaisia tavaten. Ja tietenkin nauttia lemivuodenajastani täysin rinnoin.

Ainakin tähän mennessä on ollut tällaisia ihania hetkiä, kun on saanut pysähtyä ja ihailla kesäistä maisemaa.

Pääsykokeet ja kesäfiilis

Nyt saa huokaista helpotuksesta, sillä pääsykokeet ovat ohi. Huhhuijjaa, kyllä ne kovasti jännittivätkin, mikä näkyi myös yöunien vähäisyydessä. Adrenaliinin voimalla kuitenkin jaksoin. Näin jälkikäteen sen sijaan tuli aivan kaamea väsymys. Onneksi armahdin itseni jo etukäteen olemalla vapaalla loppuviikon. Vähitellen alkavat voimat palautua taas, niin että maanantaina jaksaa sitten aloittaa gradun kanssa.

Tarkoitukseni oli mennä pääkaupunkiseudulle jo perjantaina, jotta pääsisin samalla ystäväni polttareihin. Suunnitelmiin kuitenkin tuli muutos, kun torstaina yhtäkkiä valtasi kauhea heikkous, joka selvästi oli jonkin flunssapöpön aiheuttamaa. Vähän sitten ruumiinlämpökin nousi tavallista korkeammalle, joten päätin olevan parasta siirtää lähtöä parilla päivällä eteenpäin ja levätä. Onneksi sairastumisen oireet menivät ohi, ja ainoastaan kurkku oli hieman karhea pääsykoepäivinä.

"Isolla Kirkolla"

Kirkossa oli sisällä ihanan hiljaista. Mukava keidashetki museoissa kiertelyn välillä

Onneksi en ehtinyt varata matkoja ennen kuin sairausoireet iskivät. Niinpä sunnuntaina menin kimppakyydillä mukavassa seurassa Helsinkiin. Majoituin lapsuuteni parhaan ystävän luona. Oli tosi ihanaa nähdä ja pitkästä aikaa jutella ihan kunnolla. Whatsappin kautta kun ei yleensä tule kuin kuulumiset vaihdettua suuripiirteisesti.

Pääsykokeet etenivät siis niin, että ensimmäisenä päivänä oli kolme koetta, joiden perusteella sitten karsittiin osa hakijoista, ja jäljelle jääneet pääsivät vielä yhteen tehtävään ja haastatteluun. Ensimmäisen päivän tehtävissä oli väritystehtävä, kädentaitotehtävä ja kemian koe. Kemian koe oli niistä ehdoton vahvuuteni. Väritystehtäväkin meni ihan mukavasti, vaikka luulen kyllä että varmasti moni onnistui siinä minua paremmin. Kädentaitotehtävä oli kuitenkin kaikista vähiten minun osaamisalaani. Siinä piti nimittäin askarrella pahvimuki ilman mitään muita ohjeita kuin mukin korkeus ja suuaukon säde. Se meni minulta merkilliseksi räpeltämiseksi, mukiin tuli lyijykynätahroja pitkin poikin, ja pohjasta tuli aivan väärän kokoinen.

Juurikin mukitehtävän takia oletin, että en pääsisi toiselle päivälle. Yllätyksekseni nimi kuitenkin löytyi listasta. Seuraavana päivänä oli sitten suuntautumisalan mukainen tehtävä, joka mielestäni meni varsin hyvin. Haastattelu oli vasta kolmantena päivänä, ja se oli melko lyhyt, vain 10 minuuttia. Vaikeaa sanoa, miten se meni. Luulisin kuitenkin, että ainakin innostukseni alaa kohtaan ja toivon mukaan kypsyyteni näkyi läpi. Toki minulla on alaan sopivaa pohjakoulutusta, mikä toivon mukaan katsotaan edukseni. Kuitenkin jäi ihan hyvä mieli pääsykokeista, ja nyt sitten jännitetään, tuleeko tässä eteen muutto pääkaupunkiseudulle syksyllä.

Auringosta nauttimassa Vantaalla

Erityisesti kaksi viimeistä pääsykoepäivää olivat melko lyhyitä, joten minun piti keksiä itselleni tekemistä siksi aikaa, kun ystäväni oli töissä. Kävin toisena päivänä kolmessa museossa (Vantaan kaupunginmuseo, Yliopiston museo ja Museum of broken relationships). Kaikki olivat omalla tavallaan kiinnostavia ja tunnit kuluivat kuin siivillä. Jalat tosin alkoivat melko pian protestoimaan paljosta seisoskelusta. Jonkin verran tuli myös ulkona vietettyä aikaa, kuten joen varrella otetusta kuvasta näkyy. Oli tosi ihana sää koko pääsykokeen ajan, ja ihanan lämmintä. Tuli todellakin nautittua siitä. Kolmantena päivänä shoppailin muun muassa uuden uimapuvun ja kävimme ystäväni kanssa Suomenlinnassa. Samana iltana sitten lähdin yöbussilla kotia kohti.

Hyvä reissu oli siis, vaikka jännityksestä olinkin välillä melkein paniikkikohtauksen partaalla. Tuli mietittyä paljon sitä, että mitä jos sitten muuttaisinkin pääkaupunkiseudulle. Yllättävän mukavalta ajatus jopa tuntui. Löytyi paljon hyviä puolia, kuten kaunis Helsingin keskusta, useampien kasvilajien koristama luonto, paremmat palvelut ja kaupat, hyvät kulkuyhteydet, enemmän oman alan työpaikkoja tarjolla ja tietenkin lyhyemmät yhteydet etelässä asuviin ystäviin. Toisaalta olisi harmi muuttaa pois pohjoisesta, jossa perhe asuisi suhteellisen lähellä ja jossa tunnen oloni turvallisemmaksi ja kotoisammaksi. Sen lisäksi vähän kauhistuttaa se, että joutuisin kenties asumaan eri paikkakunnalla mieheni kanssa. Meillä on jo takana pari vuotta kestänyt kaukosuhde, joten kokemuksesta tiedän ettei erossaolo ole herkkua. Aika kuitenkin näyttää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tosi kivaa olisi kyllä päästä opiskelemaan, eli otan kyllä paikan vastaan mikäli sellainen tarjotaan.

Monta ovea on vielä edessä.

Tuolla reissulla tuli kyllä ihana kesäfiilis. Harmi vain, että lämpötilat nyt laskivat aika reilusti. Mutta ulkona onneksi näyttää ja tuoksuu ihanan kesäiseltä. Ajattelin viikonloppuna vielä lepäillä ja nautiskella, katsella kesäleffoja, lueskella ja siivoilla kun on aikaa. Maanantaina on sitten gradun pariin palaamisen aika.

Pääsykokeisiin valmistautumista ja lepäilyä

Huh. Toukokuu on mennyt niin nopeasti! Vaikea uskoa, että on jo viimeinen kokonainen viikko menossa. Oulussakin ovat nurmet vihertyneet ja lehdet kasvaneet puihin. Eilen oli yli 20 astetta lämmintä ja ihanan kesäistä! Euroviisuvoiton vei Ukraina (yllättävä tulos, mutta ei harmittava sellainen) ja jääkiekossa Leijonat jäivät hopealle upeasta voittoputkesta huolimatta.

Tämän kuvan ottamisesta on jo viikko tai pari, joten ei ihan yhtä vihreää ole vielä kuin nyt. Kuvassa Oulun Linnansaari.

Nämä viime viikot ovat merkinneet minulle melko syvästä väsymyksestä toipumista. Vielä jokin aika sitten joka toinen päivä olin niin väsynyt, että makasin suurimman osan päivästä sängyssä. Nyt onneksi voimat ovat alkaneet jo hieman palautua, niin että olen taas jaksanut pohtia tulevaa ja hoitaa asioita paremmin. Toki edelleen lepäilen paljon, ja esimerkiksi kodin siistinä pitäminen ei vielä onnistu yhtä hyvin kuin jos voimat olisivat normaalit. Teen kuitenkin sen verran kuin jaksan ja yritän parhaani mukaan toipua. 

Ehkä suurin saavutukseni on se, että voimia liikuntaan on alkanut taas riittää. Tuolla ulkona on ihanaa lenkkeillä, kun kesän tuoksut kiemurtelevat jo nenään. Yritän kovasti vahvistaa heikoiksi päässeitä pohkeitani, joita vähäisestäkin juoksupyrähdyksestä alkaa särkeä. Hiljaa hyvä tulee. Erityisen ihanaa on ollut käydä lenkkipoluilla, jotka ovat vähän enemmän metsässä. Luonnon keskellä maalaistytön sieluni vasta saa levätä.

Tällainen aarre kukkivia ketunleipiä löytyi lenkkipolun varrelta

Pääsykoekin alkaa alle viikon päästä - iik! Olen yrittänyt valmistautua parhaani mukaan. Pääsykoekirjoja ei onneksi ole tarvinnut alkaa pänttäämään, ainoastaan kemian lukion ykköskurssia on ollut tarpeen kertailla. Ja se on ollut ihan hauskaa, etenkin kun kemiaa sivuaineenaan opiskellut aviomies osaa selittää, jos jokin jää epäselväksi. Lainasin kirjastosta oppikirjaksi Reaktio-nimisen lukiokirjan ja on ollut hyvä kirja! Eipä ole koskaan tullut mietittyä lukiokirjojen eroja, mutta tässä on jotenkin tosi kiva rakenne käsitellä asioita.

Tuon lisäksi olen taitellut origameja ja värittänyt "aikuisten värityskirja" -tyyppisiä kuvia, jotka tulostin itselleni. Pääsykokeessa nimittäin on ainakin ennen origamitaittelutehtävä sekä väritystehtävä. Toki ei ole satavarmaa, että nämä samat tehtävät ovat tänäkin vuonna, mutta ainakin laadukkaat värikynät kehotettiin ottamaaan mukaan pääsykoekutsussa. Sen lisäksi pitää tosin ottaa muun muassa liimapuikko ja sakset, joten voihan siellä ollakin jotakin erityyppistä askartelua tällä kertaa. Kaikista mystisin ohje on kuitenkin se, että kokeeseen täytyy ottaa mukaan 2-3 pyykkipoikaa. Olen yrittänyt pohtia, mitä kummaa niillä oikein olisi tarkoitus tehdä. Purkaa osiin rikkomatta? Maalata jotenkin siististi? Ei hajua.

Tällaisen leijonan värittelin jokin aika sitten. Ikävä kyllä kamera haalistaa hirveästi värejä :/ Anteeksi siis huono kuva.

Origamisatoa.

Pääsykoe tietenkin jännittää, mutta olen kuitenkin yrittänyt ottaa melko rennosti. Yritän parhaani, ja jos se ei riitä, maailma ei kaadu siihen. Sitten voi alkaa hakea töitä ja suunnitella seuraavia askeleita. Kesäni vietän nyt niin, että koska gradu jäi lopulta puolitiehen, on se sitten seuraavien kuukausien urakka. Tietysti, jos jotain kesätöitäkin ilmaantuu rinnalla tehtäväksi, niin sehän olisi vain mukavaa saada lisätienestejä.

Pienen hetken tuossa väsymyksen keskellä tunsin itseni jokseenkin epäonnistuneeksi, kun en onnistunut edes kuudessa vuodessa valmistumaan. Aina asiat eivät kuitenkaan mene niin kuin on suunnitellut, ja minullakin taustalla on monia muita asioita eikä vain oma laiskuus. Aion kuitenkin ne maisterin paperit saada vielä käsiini, vaikkakin vähän myöhemmin kuin olisin halunnut. Parempi kuitenkin oli ottaa aikaa levätä eikä väkisin painaa ja sitten toipua burn outista monta kuukautta. Uudella innolla sitten gradun kimppuun kesäkuun puolella.

Tällainen upea auringonlasku näkyi asuntomme ikkunasta. Sekä auringonlaskut että nousut näkyvät kauniisti tähän.

Meidän kotielämästä muuten voisi sen verran sanoa, että olemme mieheni kanssa molemmat olleet kotona, kun mieheni on jonkin aikaa sairaslomalla. Yllättävän hyvin olemme toisiamme jaksaneet. Minä olen enemmän kiukutellut, mutta ei kyllä mitään suurempia riitoja ole ollut. Pääasiassa arki yhdessä on tosi mukavaa. Ehkä parhaiten tilannetta kuvaa se, kun viime viikolla valvoimme yhtenä yönä noin viiteen aamuyöstä katsellen hassuja Youtube-videoita ja katsellen kaunista auringonnousua. Olen kyllä hyvin tyytyväinen avioliittoomme ja siihen, kuinka hyvin viihdymme yhdessä. Tuntuu aina vaikealta lähteä kotoa minnekään pitemmäksi aikaa, kun tulee heti miestä ikävä. Hassua, koska oletin käyvän toisin päin! Kaiken väsymyksen keskellä elämässäni olen saanut ymmärtää, että elämässäni on kaikesta huolimatta niin paljon hyvää ja olen niin äärettömän kiitollinen erityisesti tuosta miehestä, joka jaksaa minua rohkaista ja piristää ja halata hyvinä ja huonoina päivinä.

Kevään iloja

Kevät etenee etenemistään ja tuntuu kyllä, että voimat ehtyvät sitä myötä. Väsymystä lisää myös viime viikolla iskenyt flunssa. Tällä hetkellä yskä vaivaa eniten, ja yölläkään ei meinaa saada sen vuoksi nukutuksi. Mutta uskon, että tauti alkaa olla jo paranemaan päin, koska kaamea kurkkukipu ei enää yhtä lailla vaivaa.

Sairastuminen ja ylipäätään väsyminen on hidastanut gradun valmistumistahtia. Todennäköisesti maisterin paperit saavat odottaa syyslukukauden puolelle, mutta toivon että saisin ennen kesää kuitenkin kaiken tarpeellisen tehtyä. Graduntekoon pitäisi kuitenkin saada reilusti vauhtia, joten paniikki alkaa pikku hiljaa hiipiä mieleen. Niin paljon tehtävää ja niin vähän aikaa - ja sen päälle vielä kaikki muutkin kiireet.

Yliopiston kirjastossa

Onneksi elämän surkeutta lievittää moni mukava asia. Edessä on paljon kivoja arjen piristysruiskeita: vihdoin järjestynyt tapaaminen kauempana asuvien ystävien kanssa, Elliots-tanssikoulun kevätesitys, jota aion mennä katsomaan ja osallistuminen Amazing Oulu -kilpailuun. Ja toki myös kevään perinteiset eli jääkiekon MM-kisat ja Euroviisut. Erityisesti kuitenkin odotan tuota Amazing Oulua. Rakastan rastiratoja, joten tämähän on kuin minulle tehty. Tarkoituksena on siis neljän hengen joukkueessa suunnistaa polkupyörillä vihjeiden perusteella rastilta toiselle ja kerätä mahdollisimman paljon pisteitä. Viime vuonna meinasimme jo osallistua kisaan, mutta ikävä kyllä joukkueen kasaamiseen meni niin paljon aikaa, ettemme mahtuneet mukaan. Tänä vuonna olimme hyvissä ajoin liikenteessä ja saimme varmistettua kisapaikan.

Uskaltauduin tänään jo pyörällä kouluun yskästä huolimatta. Hissukseen kun ajeli, niin hyvin se meni.

Kevättäni on kovasti piristänyt myös se, että kirjoitusharrastus on saanut tekohengitystä. Osallistuin nimittäin mukaan erääseen kirjoituskilpailuun, jossa piti kirjoittaa uskoon liittyvistä kokemuksista. Olen joskus aiemminkin aikonut osallistua muutamaan kirjoituskilpailuun, mutta lopulta en ole jaksanut hioa tekstiä valmiiksi asti. Ajattelin, että jos kesällä aikaa riittää, voisin osallistua useampaankin kisaan. Se voisi olla hyvä tapa herätellä tätä luovaa puolta. Toki myöskin elinikäiset kirjailijahaaveeni ovat heränneet eloon, joten jos aikaa ja tahdonvoimaa riittää, voisi myös omia projekteja edistää.

Vielä viimeisenä tähän kevääseen tuo jännitystä se, että hain opiskelemaan alaa, josta olen ollut kiinnostunut jo pitkään. Se olisi hyvä jatkokoulutus nykyiselle alalleni ja nyt piti ottaa tilaisuudesta vaari, kun kyseiseen paikkaan ei joka vuosi oteta opiskelijoita. Siihenkin pitäisi siis alkaa valmistautua. Onneksi pääsykoe ei kuitenkaan vaadi pänttäämistä, vaan kyseessä on hieman luovempi ala. Toisaalta juuri se minua huolettaakin, sillä pääsykokeissa mitataan todennäköisesti tarkkuutta ja huolellisuutta - jotka eivät ole vahvuuksiani. Jos ensimmäisen vaiheen tehtävistä kuitenkin jotenkin selviäisin, luulen olevani vahvoilla sen jälkeen. En ole kuitenkaan ottanut asiasta liikaa paineita. Aion tehdä parhaani ja katsoa, mihin se riittää.

Kävin rannalla katselemassa jäätilannetta.

Vähän satoi, mutta ei se haittaa kun on kevät.

Ihkaoma identiteetti

Minulla on ollut viimeisen vuoden aikana paljon mielessä oma identiteetti. Vieläkin tunnen välillä olevani melko eksyksissä, kun pohdin kysymystä "kuka minä olen?". Minusta tuntuu, että siihen vaikuttaa melko paljon huono itsetuntoni, jonka seurauksena olen ehkä pyrkinyt vuosien varrella "häivyttämään" itsestäni niitä piirteitä, jotka koen huonoiksi. Se on johtunut siihen, että olen usein hyvin pidättyväytyväinen muitten seurassa ja koetan miettiä tarkkaan sanani ja tekoni etukäteen sen sijaan että antaisin niiden tulla luonnostaan.

Erilaisia luonnetyyppitestejä tehdessä usein kehotetaan miettimään, miten on toiminut lapsena. Sillä pyritään luullakseni saamaan kiinni alkuperäisestä luonteesta verrattuna opittuihin toimintamalleihin. Minun on kuitenkin melko vaikeaa saada kiinni jopa lapsuuden aidoista luonteenpiirteistä, koska olin pitkään tyttö, joka leikki yksikseen. Minulle oli lapsena vaikeaa tutustua toisiin, koska olin ujo enkä osannut ottaa toisiin kontaktia oma-aloitteisesti. Lisäksi olin jossain määrin kiusattu. Niinpä melko varhain kiusaaminen johti siihen, että en pitänyt joistain asioista itsessäni ja yritin muuttaa niitä sopiakseni paremin joukkoon.

Joitain piirteitä kuitenkin on, joiden voin melko varmasti sanoa olevan minulle luontaisia. yllä oleva kertomuskin kertoo sen, että painotun introvertiksi. Siitä kertoo hyvin se, että paras ystäväni oli meillä lapsena paljon yökylässä, mutta jos hän oli kaksi yötä putkeen, oli se minulle jo liikaa. En jaksanut olla niin pitkään niin tiiviisti hänen kanssaan. Tarvitsen introverttien tapaan aikaa itsekseni, jotta saan latautua. 

Kuten blogini kuvauksessa sanonkin, koen olevani tavallaan kävelevä ristiriita. Mieheni voi allekirjoittaa tämän, sillä hän tutustui ensimmäisenä juuri introverttipuoleeni. Pian hän kuitenkin sai huomata, että kaipaan hyvin paljon ihmisten huomiota ja sosiaalisia suhteita. Pienestä pitäen olen ollut varsin vilkas ystävien seurassa ja rakastanut esiintymistä. Kun siskoni ja serkkuni suunnittelivat juhannukseksi ohjelmaa, kuten lauluja ja näytelmiä, minulla oli siellä omat väliaikaohjelmani. Kuitenkin introverttipuoleni on huomattavasti vahvempi. Siinä on paljon hyviä puolia, koska tykkään pohdiskella asioita, voin ilmaista itseäni erityisesti kirjoittamalla ja osaan yleensä antaa muille tilaa puhua.

Suurimmat ongelmani introverttinä ovat olleet siinä, että lapsesta asti olen ollut todella huono ottamaan kontaktia toisiin. Vieläkin se tuntuu välillä hirmuisen vaikealta ja jännitän sellaisia tilanteita. Esimerkiksi meno uuteen työpaikkaan tai puolitutulta saatu autokyyti ovat minulle todella jännittäviä tilanteita juurikin sen vuoksi, että olen kertakaikkisen surkea small talkissa. Toki alussa on helppoa esimerkiksi kysellä toisen työstä, asuinpaikasta ja tietenkin puhua kaikkien puheenaiheiden klassikosta eli säästä. Minulle on kuitenkin iso kynnys kysyä esimerkiksi perheestä ja jos joku tuntematon alkaakin avautua avioerostaan, menen hyvin helposti lukkoon.

Hyvänä puolena, en yleensä ole mitenkään hankala ihminen kenenkään mielestä eli uskoakseni minun kanssani on melko helppoa tulla toimeen. Toisaalta jos henkilökemiat eivät kohtaa erityisen hyvin, minuun on vaikeaa tutustua paremmin. Jään monelle vain arkipäivän tutuksi. Tämä on ollut minulle hyvin vaikea asia, koska moni ihminen, johon olen kovasti halunnut tutustua onkin minun jähmeyteni vuoksi jäänyt etäiseksi hyvänpäiväntutuksi. Tuntuu, että hyvin harva ihminen on kanssani samalla aaltopituudella. Se on aiheuttanut hylätyksi tulemisen ja yksinäisyyden tunnetta. Tiedän kuitenkin, etten voi syyttää siitä toisia, koska "syy" on minussa itsessäni.

Vuosia olen kysellyt miksi-kysymyksiä ja yrittänyt pohtia, mikä minussa on vikana. Vastikään koin ehkä selvänäköisimmän hetken aikoihin ellen jopa koskaan. Katsoimme nimittäin häävideomme. Siinä kun useamman tunnin tuijotti omaa naamaa, alkoi nähdä itsensä uusin silmin. Tiesin kyllä näkemäni asiat ja osasin ne etsiä itsestäni. Pidättyväisyyden, ujouden, hermostuneisuuden, mumisemisen. Mutta nyt oikeasti näki ne itsessään. Sen jälkeen tajusin, että olen todellakin introvertti. Olen hyvin sisäänpäinkääntynyt ihminen. Siis ei vain itsekseen viihtyvä ja ujo, mutta oikeasti sellainen jolla on vaikeuksia ulkomaailman havainnoinnissa, koska minulla koko ajan surraavat omat mietteet päässä. En oikein osaa selittää tätä kunnolla, mutta tuntuu kuin olisin hyvin syvälle uppotunut sisäänpäin, niin että muun maailman äänet ja toimet helposti sumentuvat.

Tuo kokemus vaikutti minussa ensin niin, että se herätti itseinhoa. Näin itsessäni niin paljon asioita, joista en pitänyt. Ihmettelin, miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla tuollaisen ystävä tai jopa rakastettu. Mutta vaikka omien vahvuuksien ja hyvien puolien näkeminen on edelleen välillä vaikeaa, olen saanut hurjasti itsevarmuutta. Minulla on aviomies, joka tajuaa minun tyhmät vitsini ja sanoo, että olen mahtava vaimo. Minulla on ystäviä, jotka ovat sitä mieltä että olen yhteydenpidon arvoinen. Saan yhä kohdata ihmisiä, joita kiinnostaa tutustua minuun. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja helpottavalta, että saan nytkin pyyhkiä kyyneleitä. 

Viime aikoina olen yhä enemmän alkanut ajatella itsestäni hyviä ajatuksia. Olen fiksu. Keksinpä hauskan jutun! Omasta mielestäni tämä minun runoni ON hyvä. Rakastan kykyäni innostua asioista täysillä. Ihan mahtavaa huomata, että kyllä ne tutkijat oikeassa taitavat olla ja minun identiteettini alkaa kovasti kasautua kokoon tässä kun mennään kohti 25. ikävuotta.

Olen aina ihaillut niitä, jotka osaavat olla oma itsensä, vaikka kaikki eivät heistä sen takia pitäisikään. Muun muassa miehessäni arvostan suuresti tätä piirrettä. Minä olen itse ollut kuin muovailuvaha, joka muokkautuu sen mukaan, jonka seurassa olen. Osittain se on osa minun identiteettiäni: olen joustava. Mutta toivon, että minäkin voisin olla jokin päivä kuitenkin täysin uskollinen itselleni enkä luovuttaisi pois omia mahtavia luonteenpiirtietäni vain sen takia, että joku muu ei niistä pidä. Eniten minua rohkaisee ajatus siitä, että Jumala tarkoitti minut tällaiseksi ja hän rakastaa minun luonteenpiirteitteni jokaista vivahdetta. Syksyllä pohdin tätä asiaa ja asetin rukousaiheekseni oman itseni löytämisen. Tuohon rukoukseen on vastattu ja olen pari jo askelta sitä lähempänä tänään.

Vuodet runoina

Nuoresta asti minulle hyvin tärkeä tapa käsitellä asioita ja tunteita on ollut kirjoittaminen. Erityisesti runot ovat suhteellisen lyhyt ja helppo tapa laittaa tunteet ja ajatukset paperille. Selailin tässä muistikirjaani, jota olen alkanut täyttää vuodesta 2011 lähtien, ja huomasin, että runot kertovat hyvin selvästi siitä, millainen elämänvaihe on milloinkin ollut meneillään. Päätin valikoida niistä parhaat ja jakaa ne tänne blogiin pienellä saatetekstillä.

2011:

Tämä runo kertoo ehkä eniten muutoksesta ja siitä, että jotain on jätettävä taakse. En ole varma, kirjoitinko tämän tietoisena tästä sanomasta, mutta se kertoo kyllä jonkin verran elämäntilanteestani. Olin tuolloin asunut noin kahdeksan kuukautta Oulussa ja opiskellut ensimmäistä vuotta yliopistossa. Kotona vanhempieni luona kävin entistä harvemmin eli noin kerran kuussa. Samoihin aikoihin myös hyvä ystäväni oli menossa naimisiin, mikä ehkä vahvisti sitä tunnetta, että tässä ollaan aikuistumassa. Se tuntui aika pelottavalta. Yhtä lailla tämä runo voisi kertoa masennuksesta, mutta en tosin muista olleeni tuolloin erityisen masentunut. Eniten tämä oli sellainen tuokiokuva.

Syksy

Kesä kuoli.

Se kävi pitkän taistelun,

mutta sen vahvuus muuttui hiljalleen

hauraaksi, ja tuuli

lehti lehdeltä riisui sitä elämänvoimasta.

Vilu tunki sisään

pienen pienistä rakosista ikkunanpielissä.

Oli aika kaivaa villasukat

kaapin perukoilta esille.

Lopulta jäi pimeys ja tyhjyys,

mutta kesän hautajaisissa todettiin:

"Sen kuolema oli kaunis".

2012:

Vuonna 2012 kirjoitin melko paljon runoja. On paljon tuokiokuvauksia asunnostani, tulevaisuuden suunnitelmien pohtimista, opiskelija-arjen raskautta. Joukossa oli useampikin kiva runo, mutta lopulta valitsemani tuntui kuvaavimmalta. Vuotta leimasi hyvin vahvasti se, että vaikka elämäni oli hyvää, kaipasin hyvin vahvasti elämänkumppania vierelleni. Se oli ärsyttävää, koska olisin halunnut nauttia sinkkupäivistäni niin paljon kuin pystyin, mutta kaipuu ei vain suostunut väistymään. Saman vuoden kesällä sitten aloinkin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

Kai jokaisen täytyy oppia

pärjäämään omillaan.

Niin monesti oon saanut tuntea

ollaan Sinä ja minä vaan.

Se lohduttaa, etten oo yksin,

mut samalla kaihertaa,

kun ihminen vierelleen toista

samanlaista aina kaipaa.

Mutta tiedän oppia täytyy

ensin itsensä tuntemaan,

että kaikkensa antaen voisi

toista ihmistä rakastaa.

2013:

Olimme seurustelleet jo jonkin aikaa nykyisen mieheni kanssa ja mietimme paljon tulevaisuutta. Se tuntui minusta pelottavalta. Niin paljon ihmisiä eroaa ja naimisiin meneminen varmasti tarkoittaisi myös tuskallisia hetkiä ja uhrauksia. Niinpä vuodelta 2013 on paljon tätä asiaa pohdiskelevia runoja. Samaan aikaan niissä on pohjalla luottamus Jumalan johdatukseen. Valitsin kaksi lyhyttä runoa, koska en osannut valita niistä.

Maalaat rakkautesi

auringonlaskun väreihin.

Olen sylissäsi,

tiedän, että viet minut

parhaalle tielle,

vaikkei se ehkä ole helpoin.

Kun koko maa on vaiennut

eikä kuulu ääntäkään

tunnen selvimmin

lähelläni hengität

suojaat edestä ja takaa

joskus lempeästi kosketat

 ohjaat suuntaa

2014:

Vuonna 2014 koin jonkinlaista luovuuskatoa. Muistikirjaani on tallentunut lukuisten hoidettavien asioiden muistilistojeni lisäksi ainoastaan yksi runo. Se kertoo jälleen luopumisesta, sillä aloin ehkä irtautua nuoruuden muistoista, jotka ennen olivat olleet minulle kaikki kaikessa, onnellisinta aikaa elämässäni. Henkisesti taisin jo tuolloin alkaa tehdä tilaa uudelle. Ja huom. tämä runo on totta, sillä sisäpelikenkien pussini on vieläkin peräisin ehkä vuodelta 2005 ja se on jo aika hirveän näköinen jos totta puhutaan. Välillä kiinnyn todella hassuihin asioihin.

Luopumisen tuska

Toiset sanovat olevansa hamstraajia,

minä vaalin jopa muovipusseja.

"Ei, ei Conadia!

Se on Italiasta!"

Sisäpelikenkien pussikin

on jo melko retro.

Olen siitä vähän ylpeäkin.

(ei pari reikää mitään haittaa)

Tiedän.

Joskus pitää luopuakin.

Aina ei voi vain olla

kaapit täynnä muovipusseja.

2015:

Luovuuskato jatkui viime vuoden kevääseen. Yhtenä osatekijänä oli kiire: piti suunnitella häitä, käydä koulua, etsiä kesätöitä ja uutta asuntoa, olla töissä ja muuttaa. Minua harmitti jo silloin, etten ehtinyt nauttia tarpeeksi häitä edeltävästä ajasta. Erityisesti kesällä kiire oli aivan valtava enkä ihan oikeasti ehtinyt ottaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut pohtiakseni avioliittoa ja elämää. Sen vuoksi runoja syntyi lähinnä syksyn puolella, kun asiat vähän rauhoittuivat. 

Sitä aikaa leimasivat jälleen pintaan nousevat itsetunnon ongelmat ja yllättävä yksinäisyyden tunne. Sosiaalinen kanssakäyminen tuntui vaikealta ja näin itsessäni vain vikoja. Tuosta kuopasta on jo vähän noustu, itsetunto vahvistuu edelleen vähä vähältä. Seuraavaan runoon olen yrittänyt selittää ainaista ongelmaani eli sitä, miltä tuntuu kun on vaikeaa saada sanojaan kuuluviin ja mitä ehkä toivoisin toisilta. Onneksi lähipiiriini on siunaantunut paljon niitä, joilla riittää kärsivällisyyttä antaa minulle suunvuoro ja jotka huomaavat, vaikka ääneni olisi liian hiljainen kuultavaksi.

Kun ei tule kuulluksi,

näen kun sanani hukkuvat

toisiin, voimakkaampiin virtoihin

Kun ei tule kuulluksi,

oma ääni vaimenee.

Ehkä muut haluavat,

ettei minua olisi.

Tilaa sanoa oma sanoma,

sopiva tauko puhua.

Se, että sinua kiinnostaa,

mitä minä ajattelen.

Sitä toivon.

Vain pieni ero on sen välillä,

tuleeko kuulluksi,

tunteeko itsensä arvostetuksi,

hukkuvatko sanat,

unohtuuko.

Autuaita ovat kärsivälliset,

he perivät maan.

Koulukiireitä

Tämä kevät on kulunut sukkelaan, sillä minulla on ollut paljon koulukiireitä viime aikoina. Erityisesti gradu on vaatinut paljon työtä, koska maanantaina minun piti palauttaa puolivälityö, jota käsittelemme seminaarissa ensi maanantaina. Nyt kun palautus on tehty ja olen ehtinyt hiukan sen jäljiltä huilata, on aikaa päivittää blogiinkin koulunkäynnin haasteista ynnä muusta.

Puolivälityön valmiiksi saaminen oli melkoinen operaatio, mitä 6,5 vuoden opiskelukokemuksella osasin odottaakin. Kuten tavallista, työtä oli paljon enemmän kuin aavistin ja sen seurauksena tein viime viikolla pitkiä päiviä yliopistolla. Maanantaina vietin yliopistolla 10 tuntia ja jatkoin tekstin hiomista vielä kotona. Aloitin yhdenstoista aikoihin ja lopullinen versio lähti siinä kahdentoista jälkeen, eli yli 12 tuntia siinä sitten lopulta vierähti. Enkä lopulta ollut tyytyväinen siihenkään versioon, ja jouduin laittamaan tulkintaohjeita melkoisen listan sähköpostin mukana.

Minulle on hyin vaikeaa antaa kenenkään luettavaksi hiomatonta tekstiä. Yhtenä syynä on kenties perfektionismini. Toisaalta pelkään, etten ole lukenut kirjoittamaani tekstiä tarpeeksi tarkkaan ja siksi siellä on jotakin tyhmää ja/tai noloa. Tämän takia myös luentomuistiinpanojen lainaaminen toisille on tuottanut vaivaa. Yksi syy on myös se, että työtapani eivät ole suoraviivaisia ja loogisia, vaan gradussakin kirjoitan kaikkea yhtä aikaa. Jos ajatus jotain kappaletta kirjoittaessa katkeaa, saatan jättää sen hautumaan ja kirjoittaa sen sijaan jotain muuta kohtaa. Sen pelossa, että unohdan hyvät ajatukseni, hahmottelen myös kappaleita siten, että kirjoitan otsikoiden alle vain sen, mitä asiasta sillä hetkellä ajattelen. Kun vielä alkuvaiheessa lähdeviitteet olivat sulkeissa eivätkä siististi alaviitteinä, oli tuloksena melkoinen sekametelisoppa, jonka siistimiseen meni monen monta tuntia. 

Itse gradun tekeminen on ollut kuitenkin onneksi mukavaa ja kiinnostavaa. Olen siinä mielessä tutkijatyyppiä, että tykkään syventyä aineistoon ja selvittää, mitä siitä saisi irti. Erityisesti se, kun oivaltaa jotakin uutta ja ehkä odottamattomatontakin, on todella tyydyttävä tunne. Heikkouteni vain on se, etten millään jaksaisi lukea tutkimuskirjallisuutta, erityisesti erilaisia teorioita käsittelevää sellaista. Ajatukseni lähtevät lukiessa helposti harhailemaan, minkä vuoksi lukeminen on hidasta. Tietokoneelta lukeminen on osoittautunut helpommaksi kuin kirjojen, koska tekstiä voi zoomailla sopivasti ja monesti kuuntelen koneelta instrumentaalia musiikkia samalla. 

Toinen heikkouteni on järjestelmällisyyden puute. Teen yhä uudelleen saman virheen, että luen jotakin kirjaa, mutta en kirjoita siitä mitään muistiinpanoja. Kuukauden päästä huomaan, etten muista enää yhtään mitään aiheesta, tekstissä lähdeviitteenä on vain kirjan tai kirjailijan nimi eikä sivunumeroista ja muista ole hajuakaan. Tai sitten en kuollaksenikaan muista, mistä jokin tieto on peräisin, koska olen unohtanut laittaa yhtään minkäänlaisen lähdeviitteen. Työmäärä vain kaksinkertaistuu sen seurauksena, kun kirjat pitää hankkia käsiin uudelleen. Siinä vaiheessa sitä kiroaa omaa ajattelemattomuuttaan ja laiskuuttaan.

Gradua tehdessä kunnon Word-versio on tietenkin todella ihanaa olla. Tein kandidaatintutkielmani pääasiassa Wordpad-ohjelmalla, koska sen kanssa ei tullut yhteensopivuusongelmia Wordin kanssa. Tässä välissä yliopisto on kuitenkin mahdollistanut oikean Word-version lataamisen myös kotikoneelle, mikä on ollut valtava apu. Muokkausta nimittäin tarvitsee tehdä melkoisen paljon vähemmän. Myös Excelin käyttö sujuu melkeimpä simät kiinni, niin paljon minulla on se ollut käytössä. Erilaisia Excel-tiedostoja on tällä hetkellä reilusti yli kymmenen.  Kolmas ohjelma, josta on tullut paras ystäväni, on Adobe Illustrator, jolla siis voi piirrellä kaikenlaista mukavaa. Sen käyttöön minulla oli kandin aikaan viha-rakkaussuhde, mutta koska tällä kertaa olen tarvinnut sitä vain yksinkertaisempiin töihin, sen käyttö on ollut melkein mukavinta koko gradussa. Luurit korville, musiikkia soimaan ja sitten piirtelemään. Mukavan nollaavaa toimintaa.

Tällä hetkellä minulla on ollut gradun kanssa se vaihe, että se pyörii helposti mielessä vähintään taustalla koko ajan. Unissakin yritän keksiä parhaita tapoja käsitellä jotakin asiaa vain huomatakseni aamulla niitten olleen täysin typeriä. Heräillessäni yöllä yritän vakuuttaa itselleni, että voin rentoutua ja antaa graduasioiden olla. Usein tuloksetta. Puolivälityön lähettämisen jälkeenkin hiominen jatkui unimaailmassa ja ohjaajalta tuli korjausehdotuksia ennen koko seminaaria. Sen lisäksi jos elokuvia katsoessani tai ihan vaan kaupungilla käydessäni näen jotain graduuni vähänkin liittyvää, kiinnitän siihen vaistomaisesti huomiota ja yllätän itseni sitä pohtimasta. Huokaus.

Tässä siis läpileikkaus viimeaikaiseen elämääni. Kuten huomaatte, pieni tauko on totisesti tarpeen. Nyt nautin talvilomaviikosta niin paljon kuin voin ja keräilen voimia. Ikävä kyllä en voi ihan koko lomaa lekotella, koska minun pitää loppuviikosta lukea venäjän välitenttiin ja koettaa kirjoitella referaatteja kurssitöinä. Muutama päivä lomaa on onneksi sekin virkistävää. Ehtii lukea, käydä ulkona ja kirjoittaa blogia. Eilen kävin pitkällä kävelylenkillä ja poikkesin samalla kirjastossa, joka on yksi mieluisimmista rentoutumispaikoistani. 

Gradu on kaikesta ikävyydestään huolimatta kuitenin hyvä juttu. Olen oppinut sen myötä paljon uutta paitsi tutkimusaiheestani, myös työskentelymenetelmistä, suunnittelusta, järjestelmällisyydestä ja tiedonhakumenetelmistä. Ja ehkäpä jatkossa uskallan olla itselleni hieman lepsumpi enkä aina stressaa sitä, ettei kaikki ole aivan täydellisesti. Voiton puolella onneksi jo aletaan olla, joten eiköhän se gradu siitä valmistu ja sen myötä minä.

Aikuinen - minäkö?

Olen pohdiskellut viime aikoina sitä, mitä on olla aikuinen. Lapsena ajattelin, että aikuinen on 20-vuotiaana. Muistan kun minulta kysyttiin, haluaisinko ottaa korvanreiät, ja piikkikammoisena sanoin että vasta aikuisena. No, nyt olen jo 24-vuotias eikä minulla vieläkään ole korvanreikiä, eikä piikkikammo ole vieläkään lähtenyt.

Joku minua silloin lapsenakin korjasi, että jo 18-vuotias on aikuinen. Onko? Täysi-ikäinen kyllä, mutta aikuinen? En minä ainakaan kokenut olevani. Minusta tuntui kuin henkinen murrosikäni olisi alkanut vasta 17-vuotiaana. Teinivuodet menivät ilman suurta draamaa ja poiketen monista ystävistäni pidin hyvin paljon yläasteajoistani. Muutin pois kotoa, kun menin lukioon. En olisi vielä halunnut, mutta se oli paljon järkevämpää, koska pienen kotipaikkakuntani lukio oli paria vuotta aiemmin lakkautettu ja jouduimme siis käymään n. 40-50 km:n päässä sijaitsevan isomman lukion.  Kun vanhemmillani oli omistusasunto paikkakunnalla, ja kotipaikkakunnlta luokion käynti olisi venyttänyt päivät liian pitkiksi, oli kätevämpää muuttaa. Tämä vauhditti itsenäistymisprosessiani ja ehkä se vaikutti juurikin "myöhäismurrosikääni".

Aikuistumisen merkki - kun kärry on kätevämpi valinta kaupassa kuin kori?

Vaikka aloin jo hieman itsenäistyä lukioaikoinani, en kuitenkaan ollut vielä läheskään aikuinen. Olin edelleen hyvin riippuvainen vanhemmistani ja kävinkin kotona joka viikonloppu. Kun sitten täytin 18, ajatus siitä että minun pitäisi olla aikuinen ja kantaa aikuisen vastuut tuntui pelottavalta ja raskaalta. Uudenlainen vapaus ja riippumattomuus sen sijaan tuntui hyvältä ja onnekseni minulla on vanhemmat, jotka alkoivat puuttua yhä vähemmän tekemisiini ollen silti yhä tukena silloin, kun sitä tarvitsin. Ja silloin vielä tarvitsin sitä usein.

Lukion jälkeen muutin Ouluun saatuani opiskelupaikan yliopistosta. Toivoin saavani muuttaa yksiöön, sillä halusin kokeilla omia siipiäni ja elää omillani. Yksiötä ei järjestynyt, vaan päädyin opiskelijakämppään, kolmen hengen soluun. Jännitin muuttoa yhteiseen asuntoon kahden vieraan ihmisen kanssa, mutta sainkin todella mahtavat kämppäkaverit. Heidän kanssaan kävimme monia hyviä keskusteluja ja nauroimme monet illat. Asuin asunnossa kuitenkin vain vuoden, koska introvertti luonteeni kaipasi kuitenkin omaa rauhaa. Suretti minua tosin muuttaa pois, kun meillä oli niin hyvä yhteishenki. Vieläkin toisinaan kaduttaa, etten jäänyt. Koin kuitenkin tarvitsevani yksinasumisen kokemuksen. 

Ja hyvää se tekikin. Olin esimerkiksi ennen vierastanut leipomista ja ruoanlaittoa, koska en ollut niissä luonnostaan kovin hyvä enkä myöskään kokenut. Liian moni ihminen oli sen vuoksi kritisoinut minua eikä minulla ollut itseluottamusta. Vasta yksin asuessani uskalsin alkaa opettelemaan ja kokeilemaan. Ja eihän se kauhean helppoa aluksi ollut ja monet kerrat tuli mokattua. Tästä opetteluajasta voi lukea vanhasta blogistani Kirjoja ja kokkausta. Itsetuntoni alkoi kuitenkin vähitellen kohota näinä vuosina, kun huomasin pärjääväni omillani ja kyllä se ruoanlaittoakin useammin voittoon päättyi kuin katastrofiin.

Aiemmassa kuvassa olleesta Halloweenin jälkimainingeissa halvalla ostetusta kurpitsasta syntyi kurpitsa-fetapiirakka. Oli yllättävän hyvää, vaikka olin skeptinen.

Varsinaisen aikuistumisen piikin koen tapahtuneen kuitenkin vasta viime vuosina. Ja seikka, joka siihen vahvasti vaikutti, oli seurustelun aloittaminen nykyisen mieheni kanssa. Kun nyt katson taaksepäin ja mietin etenkin seurustelumme ensimmäistä vuotta, huomaan olleeni vielä hyvin lapsellinen silloin. Aluksi parisuhde kypsytti etenkin parantamalla yhä heikkoa itsetuntoani huomattavasti. Suhteen edetessä ristiriidat ja vaikeudet olivat kuitenkin se, mikä eniten hioi teräviä kulmiani pehmeämmiksi ja kasvatti. On näinä vuosina ollut toki muitakin asioita, jotka ovat kypsyttäneet, kuten kokemukset kesätöissä, opiskelut, ystävyyssuhteet, yhä selvempi vastuun ottaminen ja niin edelleen.

Vaikka joitain vuosia takaperin se tuntui vielä absurdilta ajatukselta, koen nyt olevani aikuinen. En tarkoita, että olisin täysin valmis ja kaikesta kaiken tietävä. Kuitenkin elämääni ja luonteeseeni on tullut jotain sellaista kypsyyttä, joka saa minut tuntemaan niin. Painin edelleen itsetunto-ongelmien ja murrosikämäisen ylös-alas seilaavan tunne-elämän kanssa, mutta osaan suhtautua niihin huomattavasti kypsemmin kuin aiemmin. Etsin edelleen itseäni, mutta olen jo löytänyt itsevarmuuden, pohjavireen siitä, että saan olla tällainen kuin olen. 

Tuli myös melkoisen vanha olo, kun ensimmäistä kertaa useaan vuoteen olen käynyt useammassakin K-18 paikassa eikä missään ole enää kysytty henkkareita. Näytänkö minä oikeasti niin aikuiselta? Kuvassa Tampereen Tornihotelli, jonka huipulla kävimme ystävien kanssa.

Ennen kaikkea koen aikuistuneeni ehkä siksi, että kuvani aikuisuudesta on muuttunut vahvasti siitä, mitä kuvittelin sen olevan, kun olin lapsi tai teini-ikäinen. Silloin luulin, että aikuinen on silloin, kun kaikki on kasassa ja tietää aina mitä milloinkin pitää tehdä. Nykyään tiedän, että hyvin moni muukin täällä miettii vielä "aikuisenakin", että mitä hittoa tässä ollaan tekemässä. On ollut hyvin vapauttavaa, kun on ymmärtänyt sen, että valmiiksi tulemiseen menee koko elämä eikä sekään aivan riitä. Vaikka ajattelen aikuisuuden merkitsevän ennen kaikkea luonteen kypsyyttä ja kykyä ottaa vastuu omasta elämästään, olen ymmärtänyt että ei itselleen tarvitse olla niin ankara siinäkään suhteessa. Aion vieläkin häpeilemättä jännittää rokotuksia jos jännittää, tukeutua toisiin kun tunnen olevani heikko ja pitää hauskaa vaikka näyttäisin lapselliselta. Tärkeintähän on, että elää tämän elämän täysillä, iloineen ja suruineen.

Mikä on muuttunut?

Naimisiinmeno oli itselleni iso muutos erityisesti sen takia, ettemme mieheni kanssa asuneet ennen sitä yhdessä. Asuin sitä ennen nelisen vuotta yksiössä opetellen itsenäistä elämää. Koska olen introvertti, nautin yksin asumisesta hyvin paljon. Tietenkin sitten, kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa, tuli mukaan kuvioon myös lähes jatkuva kaipaus toisen luo. Nautin kyllä yhä siitä, että pystyin välillä vetäytymään omaan rauhaan omaan kotiini, jossa sain tehdä kaiken juuri niin kuin halusin, mutta toisaalta poikaystävän luota oli masentavaa lähteä ja viikon aikana kaipasin hänen seuraansa.

Nyt asiat ovat toisin. Vaikka yksin asumisesta ei ole vielä kovin kauaa aikaa, on välillä vaikeaa muistaa enää millaista se oli. Juuri eilen illalla ennen nukahtamista yritin muistella, miten entisen kotini keittiönkaapit olikaan järjestetty. Se vaati jo jonkin verran ponnisteluja. En ole myöskään suuresti kaivannut entistä kotiani, vaikka se minulle rakas olikin. Muuttaessakin vähän ihmettelin, miksei minusta tuntunut kuin hiukan haikealta, vaikka yleensä kiinnyn ihmisiin, paikkoihin ja jopa tavaroihin vahvasti ja eroahdistus on usein suurta. Liekö ollut sitten kyse muuton rankkuuden aiheuttamasta ihan sama -asenteesta vai uuden, yhteisen elämän aloittamisen innokkaasta odotuksesta, sitä en vieläkään tiedä. 

Vastaavasti uusi kotimme tuntui alusta alkaen kodilta. Muistan, kun muutin edelliseen asuntooni solukämpästä, jossa olin asunut vuoden. Minua hieman harmitti muuttaa solusta pois, koska minulla oli todella ihanat kämppikset. Halusin kuitenkin kokeilla omia siipiäni ja päästä omaan rauhaan. Ja vaikka uusi kotini oli todella kiva, muistan kuinka minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin ajattelemaan sitä kotinani. Siihen verrattuna tuntui oudolta, että tämä asunto tuntui kodikkaalta jo silloin, kun kaikki oli vielä laatikoissa ja levällään. Ehkäpä olin odottanut yhteenmuuttoa jo niin kauan, että se tuntui luonnolliselta.

Mikä muu on sitten muuttunut? Ehkä isoin asia on se, että en voi enää tehdä asioita niin kuin haluan ja milloin haluan, vaan tuon toisenkin tarpeet pitää ottaa huomioon. Ennen saatoin jättää tiskit tiskaamatta joksikin aikaa ja siivota silloin kun ehdin, mutta jos nyt teen niin, koti pääsee niin suureen sekamelskaan, että ei meinaa mahtua tekemään mitään. Esimerkiksi parina viime viikkona minun oli pakko tehdä vähemmän kotitöitä, kun luin hyvin kiireisellä aikataululla tenttiin. Huhhuh, mikä siivo sen jälkeen vallitsi! Mieheni kyllä tekee kotitöitä ihan mukavasti, mutta ei ehkä ihan samoilla standardeilla kuin minä... Jonkin verran helpotusta on tuonut se, että olemme määrittäneet perjantain olevan siivouspäivä. Tosin melko usein se on kahden viikon välein, koska meistä kumpikaan ei ole erityisen innokas siivooja (etenkin mieheni vastustaa imuroimista koko ruumiillaan ja sielullaan).

Yhden itselleni vaikean asian huomasin jo seurusteluaikanamme: minun oli hyvin vaikeaa pitää yllä tavallisia arjen rutiinejani. Hampaiden ja kasvojen pesu saattoi jäädä aamulla ja tapani lukea iltaisin vähän Raamattua unohtui helposti. Samojen ongelmien kanssa kamppailen nytkin. En ole ihan varma mistä tämä johtuu, mutta jotenkin päivän rytmi on erilainen ja vanhoille rutiineille on vaikeaa löytää paikkaa. Monesti päiväni varalle laatimani suunnitelma tai aikataulu saattaa pettää, kun mieheni pyytääkin esimerkiksi laittamaan ruokaa. Olen lisäksi aika altis joustamaan muiden ihmisten mukaan, jolloin omat tapani jäävät helposti taka-alalle. Luulisin, että asiaa auttaisi, jos suunnittelisimme mieheni kanssa yhdenmukaisemman päivärytmin, sillä nyt heräämme eri aikoihin, minkä vuoksi esimerkiksi syömme eri aikoihin. En kuitenkaan vielä ole raaskinut uhrata omaa vapaata elämänrytmiäni, vaan olen halunnut nauttia vielä vapaasta opiskelijaelämästä. Toivon mukaan sitten, kun (toivottavasti) siirrymme työelämään, pyrin löytämään järkevämmän rytmin. Joitain muutoksia pitäisi yrittää kuitenkin saada aikaan.

Meidän arkea: Onnistuin jokin aika sitten tekemään hyvin paljon oksennusta muistuttavaa lihapullakastiketta. Kuvasta ei tosin ihan välity se oranssiin vivahtava sävy ja materiaalin paakkuisuus. Onneksi kastike oli kuitenkin maultaan ihan hyvää!

Edelliseen aiheeseen liittyy eräs asia, joka ei ole kokenut muutosta. Minulla on nimittäin suuri unentarve (9-10 tuntia), ja sen lisäksi olen iltavirkku ja aamu-uninen. Tämän asian kanssa olen jonkin verran kamppaillut opiskelujeni aikana, koska minulla ei ole samanlaista säännöllistä lukujärjestystä kuin peruskoulussa ja lukiossa. Luentoja on siis harvemmin ja vaihteleviin aikoihin. Parina viime vuotena minulla on ollut hyvin vähän luentoja ja sen sijaan olen tehnyt paljon itsenäistä työtä kotona. Tämän seurauksena unirytmini on helposti luisunut siihen, että menen yhden-kahden aikaan nukkumaan ja herään kymmenen ja kahdentoista välillä. Tänä syksynä minulla on ollut pelkkiä iltaluentoja, mikä on johtanut juurikin tähän samaan kierteeseen. En vain yksinkertaisesti jaksa aamulla nousta aikaisemmin pakon puuttuessa. En vaikka kuinka itseäni ruoskin ja syyllistän. Niinpä olen luovuttanut ja nukkunut niin kuin haluan. Ihmisten aikoihin herääminen saa jäädä taas sinne työelämäaikaan, jolloin on pakko nousta aikaisin ja unirytmi on helpompi sen mukaan määrittää. Talviaikaan myöhään herääminen tosin harmittaa, koska valoisaa aikaa ei ehdi niin paljon näkemään. Pitää ehkä kuitenkin tehdä pientä säätöä, että jaksaisin herätä hieman aiemmin.

Mutta takaisin niihin varsinaisiin muutoksiin. Yhteen muuttaminen on toki tuonut mukanaan positiivisiakin asioita. Isompaan asuntoon on esimerkiksi miellyttävämpää kutsua vieraita, kun meillä on ruokapöydässä tilaa enemmän kuin 2-4 ihmiselle ja myös yöksi on helpompi jäädä, kun ei tarvitse nukkua samassa huoneessa. Myös tiskikone helpottaa vieraiden jäljiltä siivoamista. Haasteena vain on sama vanha vaiva kuin ennenkin: asunto on usein siivouspäivistä huolimatta enemmän tai vähemmän sikin sokin, joten spontaanit vierailut vieläkin saattavat vähän ahdistaa. Mutta yhä enemmän nautin siitä, että meillä käy vieraita enkä ole enää niin niuho siitä, että kaiken pitäisi olla tip top vieraiden tullessa.

Toki isoin ja kaikkein mukavin muutos on se, että saan asua rakastamani miehen kanssa saman katon alla. Vaikka olenkin pääasiassa introvertti, yksin asuessani suurin miinuspuoli oli se, että välillä olin aika yksinäinen. Nyt saan asua ihmisen kanssa, jonka seurassa pystyn olemaan oma itseni ja jonka kanssa arki on pääasiassa haukaa. Vaikka välillä onkin suoraan sanottuna aika kauheaa, kun kaksi ihmistä osaa ajatella niin eri tavoin pahoittaman toistensa mielen, niin pääasiassa edelleen on ollut mukavaa. Tänään aamulla juuri muistelin sitä aikaa, kun piti ravata kahden kaupungin väliä ja sen jälkeen kahden asunnon väliä. Ajattelin, että toivottavasti muistan olla kiitollinen siitä, että asiat ovat nyt toisin. Saan elää yhteistä elämää tuon toisen kanssa ja oppia hänestä uutta. Saan itse siinä prosessissa myös muuttua ja kehittyä.

Biologisen kelloni keskipäivä

Anoppini teki meille häälahjaksi scrapbookin elämän eri vaiheista ja erityisesti tälle aukeamalle naureskelimme.

Tässä viime vuosina olen saanut huomata uuden ilmiön itsessäni. Ensimmäistä kertaa olen arvellut kokevani niin kutsuttua "vauvakuumetta". Vahvimmillaan se on ollut tässä viimeisen vuoden aikana. Uudehko tämä ilmiö on siksi, että en lapsena ollut niin perinteisen tyttömäinen kuin moni muu. Pukeuduin kyllä mielelläni mekkoihin leikkien keijukaista tai prinsessaa ja pikkuponit, barbiet ja pehmolelut olivat lempilelujani. En kuitenkaan tykännyt kovin paljon leikkiä nukeilla. Minulla oli ainoastaan hyvin lyhyt vaihe, kun innostuin nukkeleikeistä siskojeni innoittamana, mutta melko pian sen jälkeen palasin pehmokoirien hoitamiseen.

Ala-asteella törmäsin vauvakuumeilmiöön ensimmäisen kerran, kun pari luokkakaveriani, joiden isosisaruksilla oli jo lapsia, ilmoittivat kuumeilevansa. Minulle tämä tuntui täysin vieraalta, koska perheeni kuopuksena en ollut koskaan päässyt paljonkaan tekemisiin vauvojen kanssa. Toki joskus näin serkkujeni vauvoja kyläilyiden aikana, mutta en koskaan rohjennut edes ehdottaa, että saisinko pidellä heidän vauvojaan. Niinpä lukioikäiseksi asti onnistuin välttelemään tätä pelottavalta tuntuvaa tehtävää.

Kun olin 18-vuotias, minusta tuli täti. Silloin sain ensimmäistä kertaa seurata läheltä vauvaperheen elämää. Tuntui hirveän pelottavalta ja ennen kaikkea kömpelöltä pitää pientä sisarenpoikaani sylissä, sillä pelkäsin vahingossa vahingoittavani häntä. Näin painajaisia siitä, että hänen niskansa taittui kun pidin häntä huonosti. Olin iloinen, kun poika kasvoi niin isoksi, että hän kykeni itse kannattelemaan niskaansa ja alkoi liikkua itse. Pari vuotta sitten sain toisen sisarenpojan, jonka kanssa oli myös kömpelöä aluksi, mutta häntä pitelin enemmän ja jo rohkeammin.

Tällä taustalla vauvakuume on tuntunut jokseenkin hämmentävältä. Ennen vauvat tuntuivat oudoilta ja vähän pelottaviltakin, mutta kokemusten sisarenpoikien ja muidenkin lasten parissa on johdattanut lasten viattomaan ja suloiseen maailmaan, jossa mielikuvitus saa siivet. Olen toki nähnyt sen toisenkin puolen: lapsen äärimmäisen riippuvaisuuden on äidistään, vähäiset yöunet, itkupotkuraivarit. Ja tietysti synnytys hirvittää kivuliaisuudessaan. Silti olen yhä enemmän alkanut vakuuttua siitä, että vaikka lasten saaminen ja kasvattaminen on rankkaa, on se kuitenkin niin antoisaa, että haluaisin sen kokea. Nähdä ihmisen kehittyvän ja kasvavan minun tukemanani.

Ja toki hormoneilla on myös oma osuutensa tässä. Sitä kun on siinä hedelmällisimmässä iässä, niin lapset näkeekin yhtäkkiä vaaleanpunaisten linssien läpi. Pahinta on, jos näkee lapsen isänsä kanssa tai äidin käsi kädessä pikku taaperon kanssa. Mieheni katsoi vastikään Housea ja sydäntä riipaisi, kun pikkulapsi siinä sairastui. Välttelin loppujakson katsomista. Ja entäs sitten vauvavideot! Viimeisimpänä kyynelkanavat aukaisi alla oleva video, jossa kuuro vauva kuulee ensimmäistä kertaa äitinsä äänen kuulokoneen ansiosta. Voi että tuota puoliksi hämmenynyttä, vähän pelokastakin ilmettä, jolla välillä pilkahtaa hymy. Sydän sulaaaaaa.

Kaikesta huolimatta en ole kuitenkaan hankkimassa lasta päätä pahkaa. Jo vuosia sitten päätin, että haluan odottaa vähintään vuoden, mieluummin useamman, naimisiinmenon jälkeen ennen kuin alan lapsia hankkimaan. Tämä sen vuoksi, että suurin unelmani lapsesta asti on ollut nimenomaan naimisiin meneminen. Haluan siksi nauttia jonkin aikaa ihan vain siitä, että minulla ja miehelläni on aikaa toisillemme. Opetella yhdessä elämistä. Ottaa askeleen kerrallaan kiirehtimättä. Matkustella, valvoa myöhään ja nauttia toistemme seurasta. Tämän lisäksi olemme molemmat vielä opiskelijoita, emmekä vielä tiedä minne tie vie valmistumisen jälkeenkään. Siksi elämäntilannekaan ei tunnu vielä oikealta lapsen hankkimiselle.

Olen kuitenkin myös iloinen siitä, että vauvan hankkiminen jonain päivänä on mukava ajatus. Koska jos yllättäen tulisinkin raskaaksi, en olisi puolikuollut pelosta kuten olisin ollut ennen. Osittain sen vuoksi naimisiinmenomme ajankohta tuntui oikealta nyt eikä aiemmin. On mukavaa, että perheen perustamisesta on tullut yksi uusi unelma nyt kun naimisiinmenounelma on toteutunut. Ehkä jonain päivänä sitten aikanaan saan kokea etuoikeuden tulla äidiksi.

Ehkä jonain päivänä anoppikin saa tulla mummoksi :)