Puolitoistavuotiskatsaus

Minulla oli syksyllä suunnitelmissa tehdä blogin vuosikatsaus, koska syyskuussa tuli tämän blogin aloittamisesta vuosi. No, se sitten syksyn kiireissä jäi ja niinpä päädyin lopulta ratkaisuun, että se voi toimia samalla eräänlaisena vuosikatsauksena näin vuoden lopussa. Olkoon tämä sitten vähän laajempi versio vuosikatsauksesta - puolitoistavuotiskatsaus.

Aloitin blogin sillä ajatuksella, että saisin kirjoitella kaikenlaisia mieltäni askarruttaneita asioita tänne sekä ihan vain arkisia kuulumisiakin. Kaikkea mikä minua kiinnostaa. Erityisesti alkuun pohdiskelin paljon oman elämäni ongelmia ja muutoksia, niitä kun puolitoista vuotta - vuosi sitten tapahtui melko runsaasti: naimisiin meno, sen myötä muutto yhteen, oma aikuistumisprosessi, itsetunto-ongelmat ja identiteetin rakentuminen. Sen lisäksi mukaan on mahtunut kevyempiä ruoanlaittokokemuksia, erilaisia mun suosikit -listoja sekä tietenkin kuulumispostauksia. Eniten viimeisen vuoden aikana on tietenkin tullut kirjoitettua gradusta, pääsykokeista ja uusista opinnoista sekä muutosta Vantaalle.

Nyt onkin hyvä palata blogin aloittaneeseen minuun ja katsoa, millaista kehitystä puolessatoista vuodessa on tapahtunut. Toisessa postauksessani Minua etsimässä kirjoitin siitä, että haluaisin löytää todellisen minäni sen sijaan että olisin se, jonka haluaisin itseni olevan. Välillä olen kertonutkin edistyneeni tässä asiassa ja tällä hetkellä koen olevani jo melko tasapainoinen ihminen. Erityisesti uusien opintojeni aloituksessa olen kokenut pystyneeni olemaan oma itseni. Itsetuntonikin on nykyään paljon paljon parempi. Toki vieläkin osaan omista heikkouksistani tuntea syvää alemmuudentunnetta, mutta toisaalta se tuntuu vaikuttavan minuun nykyisin varsin pinnallisesti. Osaan yhä enemmän nähdä, kuinka paljon esimerkiksi väsymys, huonotuulisuus ynnä muut vaikuttavat negatiivisten ajatusten taustalla. Olen oppinut ehkä hieman enemmän tunteidenhallintaa, minkä vuoksi osaan yhä paremmin tulkita tunteitani ja ymmärtää niiden taustoja.

Tämä ei tarkoita ettenkö nykyäänkin osaisi olla hyvin lapsellinen toisinaan. Omalle miehelle on tullut kiukuteltua hormonihuuruissa tai väsyneenä maailman typerimmistä aiheista. Syksyn huippuhetkiin kuului se, kun olin koko päivän yrittänyt kärsivällisesti kestää sen, että kaikki tuntui kurjalta ja gradun teko takkusi ja olin vieläpä syönytkin huonosti. Illalla mieheni teki meille iltapalaleipiä, mutta tulikin sitten pursottaneeksi myös minun leipieni päälle ketsuppia. En itse kauheasti pidä ketsupista, joten siinä vaiheessa sitten nälkäisenä, väsyneenä ja lannistuneena purskahdin itkuun, kun iltapala menikin pilalle. Eli välillä tulee näitäkin hetkiä, mutta ne kuulunevat elämään iästä riippumatta.

Olen esimerkiksi Ihkaoma identiteetti -postauksessa sanonut, että haluan pystyä olemaan oma itseni muiden mielipiteistä riippumatta. Ajatukseni tähän liittyen on hakenut muotoaan. Sosiaalisessa mediassa olen nähnyt paljon erilaisia inspiroivia lauseita. Kuinka vain paras on sinulle kyllin hyvää, ihmissuhteet jotka eivät anna mitään pitäisi lopettaa ja sinun pitäisi tehdä vain asioita, jotka sopivat elämäntyyliisi. Ymmärrän, että monesti tällaiset lauseet pyrkivät olemaan voimaannuttavia ja tietyissä elämäntilanteissa voivat olla hyödyllisiä, mutta suhtaudun niihin silti vähän kriittisesti. Koska minusta toinen puoli terveessä ihmisyydessä on se, että tiedostaa omat heikot puolensa, myöntää ne ja pyrkii kehittymään niissä. Olen sitä mieltä, että välillä pitää pyrkiä laajentamaan omia horistontteja tekemällä asioita eri tavalla, tutustumalla erilaisiin ihmisiin ja sietämällä välillä myös epämukavia tilanteita ja ihmisiä. Koska joskus ne voivat avata ihan uudenlaisia näköaloja. Olen päätynyt siihen, että turha on ruikuttaa ettei kukaan ymmärrä minua tai edes yritä, jos en itse yritä ymmärtää toisia. Tällaisia asioita olen paljon miettinyt, ja niihin yritän panostaa sen ohella että parhaani mukaan olen tinkimättömästi oma itseni.

Vaikka blogissa on erityisesti kesän ja kevään aikana ollut näkyvissä se, että olen ollut hyvin väsynyt elämäntilanteeni takia, minusta tuntuu että virkeys alkaa palata. Juuri ennen joulua aloin huomata, että ahdistus väheni, mieli oli iloisempi ja virkeämpi ja koulussa jaksoin paremmin. Kolmen viikon joululoma antaa vielä hieman lisää aikaa palautumiseen. Niinpä toivon, että keväällä jaksan panostaa blogiinkin enemmän. Suunnitelmissa olisi ainakin tehdä enemmän pohdiskelutyyppisiä postauksia, sekä ainakin yksi my day -postaus, jossa kerron tarkemmin miten mun arki kuluu. Jos luovuutta riittää, voisin jälleen julkaista runoja tai muita tekstejä.

Katsellaanpa näitä meininkejä enemmän ensi vuonna. Hyvää uutta vuotta!

Kun koti jää taakse

Kirjoitin tämän tekstin bussimatkalla Oulusta kohti Helsinkiä 21.8. Tekniset ongelmat ja kiire ovat viivyttäneet sen julkaisua, mutta tässä hieman ajatuksia muutosta etelään.

Muutin Ouluun heti lukion jälkeen ja aloitin opinnot. Olin aiemmin jo asunut ystäväni kanssa kahdestaan vanhempieni omistamassa asunnossa. Silloin kuitenkin kävin vielä joka viikonloppu kotona. Niinpä Ouluun muutto oli vasta se varsinainen itsenäistymisprosessi. Ja kun nyt itseäni vertaan siihen 19-vuotiaaseen tyttöön, huomaan että on tapahtunut valtavaa henkistä kasvua. Oulun vuodet ovat olleet tärkeitä merkkipaaluja kasvuprosessissani.

Oulussa sain myös kuulua aivan upeaan seurakuntaan, joka oikeasti tuntui kuin toiselta kodilta välillä. Sain olla mukana palvelemassa eri tavoin ja oppimassa, mitkä ovat minun vahvuuksiani ja heikkouksiani. Olen saanut olla Jumalan johdatuksessa ja oppia uutta. Kaikkein antoisinta oli kuitenkin olla osana solua, jossa naisten pienryhmässä saimme jakaa elämämme iloja ja suruja toisillemme ja rukoilla yhdessä. Nimenomaan solu on ehkä eniten opettanut minulle Jumalasta ja rohkaissut ajattelemaan asioita omilla aivoilla. Ikävä tulee noita upeita naisia, mutta ystävyys onneksi jatkuu yli välimatkojen.

Pääsykokeiden aikaan oli oikeastaan aika hassua, että minulle tuli aika vahva ajatus siitä, että kyllä minä täällä pääkaupunkiseudulla voisin asua. Hassua se on siksi, koska aina aiemmin on Helsingin suunnilla käydessä tullut täysin päinvastainen reaktio: ihmispaljous on ahdistanut ja tullut sellainen olo, että en minä kuulu tänne. Niin se Jumala johdattaa ja valmistaa. Pitkä matka on tässäkin tultu, koska silloin kun muutin Ouluun, olin ihan pihalla miten bussissa tuli toimia, ja menin vaatekaupan pukukoppiin lukemaan rauhassa karttaa, kun en kadulla kehdannut (mutta löytyi samalla hyvät farkut!). Tässä sitä nyt mennään vielä suurempaan metropoliin ihan hyvillä mielin. Onneksi nykyään kartta löytyy tarpeen tullen puhelimesta, niin ei tarvitse piilotella karttaa...

Vaikka olen siis hyvillä mielin lähdössä uuteen opiskelupaikkaan, on se kuitenkin haikeaa. Vaikein asia on ehkä se, että perheenjäsenistäni asuvat kaikki pohjoisessa, eikä heitä enää voi nähdä yhtä usein kuin ennen. Aiemmin olen saanut olla sisarten lasten kanssa läheisissä väleissä, mutta nyt minusta tuleekin etäisempi Helsingin-täti. Onneksi kääntöpuolena on se, että useampi läheinen ystävä asuu pääkaupunkiseudulla, joten heitä pääsee näkemään paljon useammin kuin ennen. Myös miehen sukulaiset asuvat nyt huomattavasti lähempänä, joten myös heitä voi tavata useammin.

Bussi kulkee ja Oulu jää taakse

Onhan se aina omalla tavallaan surullista jättää yksi elämänvaihe taakse ja aloittaa uusi. Koska gradu on vielä vaiheessa, ei itse yliopisto-opintoja tule juurikaan ikävä. Ajan kanssa varmasti tulee kuitenkin haikeudella muisteltua aikaa Oulun yliopistossa, opiskelukavereita ja tunnelmaa siellä. Toisaalta uusi koulu ja se, miten sopeudun joukkoon jännittää myös. Ja nyt kun lähdin Oulusta, alkaa upota vähitellen tajuntaan sen, että tälle tielleni minä nyt sitten ainakin neljäksi vuodeksi jään. Enää ei ole kotia, minne palata Oulussa. Se tuntuu aika turvattomalta. Onneksi saan olla matkalla ystävien luokse, niin ei olo tunnu ehkä niin orvolta.

Tällä hetkellä on siis vähän alakuloiset tunnelmat, mutta toisaalta surun ja luopumisen tunteen täytyy antaa tulla. Täytyy käsitellä sitä tosiasiaa, että jostain täytyy aina välillä elämässä luopua ja jättää se vanha kunnon turvallinen kupla. Onneksi taustalla on myös innostus tulevista opinnoista ja kaikesta, mitä Jumalalla on tuleville vuosille varattuna. Varmasti mahtavia juttuja, mutta välillä vastoinkäymisiäkin. Onneksi minulla on nyt yhä selkeämmin ympäri Suomen ulottuva tukiverkosto, joka on aina vähintäänkin puhelinsoiton päässä.

Ihkaoma identiteetti

Minulla on ollut viimeisen vuoden aikana paljon mielessä oma identiteetti. Vieläkin tunnen välillä olevani melko eksyksissä, kun pohdin kysymystä "kuka minä olen?". Minusta tuntuu, että siihen vaikuttaa melko paljon huono itsetuntoni, jonka seurauksena olen ehkä pyrkinyt vuosien varrella "häivyttämään" itsestäni niitä piirteitä, jotka koen huonoiksi. Se on johtunut siihen, että olen usein hyvin pidättyväytyväinen muitten seurassa ja koetan miettiä tarkkaan sanani ja tekoni etukäteen sen sijaan että antaisin niiden tulla luonnostaan.

Erilaisia luonnetyyppitestejä tehdessä usein kehotetaan miettimään, miten on toiminut lapsena. Sillä pyritään luullakseni saamaan kiinni alkuperäisestä luonteesta verrattuna opittuihin toimintamalleihin. Minun on kuitenkin melko vaikeaa saada kiinni jopa lapsuuden aidoista luonteenpiirteistä, koska olin pitkään tyttö, joka leikki yksikseen. Minulle oli lapsena vaikeaa tutustua toisiin, koska olin ujo enkä osannut ottaa toisiin kontaktia oma-aloitteisesti. Lisäksi olin jossain määrin kiusattu. Niinpä melko varhain kiusaaminen johti siihen, että en pitänyt joistain asioista itsessäni ja yritin muuttaa niitä sopiakseni paremin joukkoon.

Joitain piirteitä kuitenkin on, joiden voin melko varmasti sanoa olevan minulle luontaisia. yllä oleva kertomuskin kertoo sen, että painotun introvertiksi. Siitä kertoo hyvin se, että paras ystäväni oli meillä lapsena paljon yökylässä, mutta jos hän oli kaksi yötä putkeen, oli se minulle jo liikaa. En jaksanut olla niin pitkään niin tiiviisti hänen kanssaan. Tarvitsen introverttien tapaan aikaa itsekseni, jotta saan latautua. 

Kuten blogini kuvauksessa sanonkin, koen olevani tavallaan kävelevä ristiriita. Mieheni voi allekirjoittaa tämän, sillä hän tutustui ensimmäisenä juuri introverttipuoleeni. Pian hän kuitenkin sai huomata, että kaipaan hyvin paljon ihmisten huomiota ja sosiaalisia suhteita. Pienestä pitäen olen ollut varsin vilkas ystävien seurassa ja rakastanut esiintymistä. Kun siskoni ja serkkuni suunnittelivat juhannukseksi ohjelmaa, kuten lauluja ja näytelmiä, minulla oli siellä omat väliaikaohjelmani. Kuitenkin introverttipuoleni on huomattavasti vahvempi. Siinä on paljon hyviä puolia, koska tykkään pohdiskella asioita, voin ilmaista itseäni erityisesti kirjoittamalla ja osaan yleensä antaa muille tilaa puhua.

Suurimmat ongelmani introverttinä ovat olleet siinä, että lapsesta asti olen ollut todella huono ottamaan kontaktia toisiin. Vieläkin se tuntuu välillä hirmuisen vaikealta ja jännitän sellaisia tilanteita. Esimerkiksi meno uuteen työpaikkaan tai puolitutulta saatu autokyyti ovat minulle todella jännittäviä tilanteita juurikin sen vuoksi, että olen kertakaikkisen surkea small talkissa. Toki alussa on helppoa esimerkiksi kysellä toisen työstä, asuinpaikasta ja tietenkin puhua kaikkien puheenaiheiden klassikosta eli säästä. Minulle on kuitenkin iso kynnys kysyä esimerkiksi perheestä ja jos joku tuntematon alkaakin avautua avioerostaan, menen hyvin helposti lukkoon.

Hyvänä puolena, en yleensä ole mitenkään hankala ihminen kenenkään mielestä eli uskoakseni minun kanssani on melko helppoa tulla toimeen. Toisaalta jos henkilökemiat eivät kohtaa erityisen hyvin, minuun on vaikeaa tutustua paremmin. Jään monelle vain arkipäivän tutuksi. Tämä on ollut minulle hyvin vaikea asia, koska moni ihminen, johon olen kovasti halunnut tutustua onkin minun jähmeyteni vuoksi jäänyt etäiseksi hyvänpäiväntutuksi. Tuntuu, että hyvin harva ihminen on kanssani samalla aaltopituudella. Se on aiheuttanut hylätyksi tulemisen ja yksinäisyyden tunnetta. Tiedän kuitenkin, etten voi syyttää siitä toisia, koska "syy" on minussa itsessäni.

Vuosia olen kysellyt miksi-kysymyksiä ja yrittänyt pohtia, mikä minussa on vikana. Vastikään koin ehkä selvänäköisimmän hetken aikoihin ellen jopa koskaan. Katsoimme nimittäin häävideomme. Siinä kun useamman tunnin tuijotti omaa naamaa, alkoi nähdä itsensä uusin silmin. Tiesin kyllä näkemäni asiat ja osasin ne etsiä itsestäni. Pidättyväisyyden, ujouden, hermostuneisuuden, mumisemisen. Mutta nyt oikeasti näki ne itsessään. Sen jälkeen tajusin, että olen todellakin introvertti. Olen hyvin sisäänpäinkääntynyt ihminen. Siis ei vain itsekseen viihtyvä ja ujo, mutta oikeasti sellainen jolla on vaikeuksia ulkomaailman havainnoinnissa, koska minulla koko ajan surraavat omat mietteet päässä. En oikein osaa selittää tätä kunnolla, mutta tuntuu kuin olisin hyvin syvälle uppotunut sisäänpäin, niin että muun maailman äänet ja toimet helposti sumentuvat.

Tuo kokemus vaikutti minussa ensin niin, että se herätti itseinhoa. Näin itsessäni niin paljon asioita, joista en pitänyt. Ihmettelin, miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla tuollaisen ystävä tai jopa rakastettu. Mutta vaikka omien vahvuuksien ja hyvien puolien näkeminen on edelleen välillä vaikeaa, olen saanut hurjasti itsevarmuutta. Minulla on aviomies, joka tajuaa minun tyhmät vitsini ja sanoo, että olen mahtava vaimo. Minulla on ystäviä, jotka ovat sitä mieltä että olen yhteydenpidon arvoinen. Saan yhä kohdata ihmisiä, joita kiinnostaa tutustua minuun. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja helpottavalta, että saan nytkin pyyhkiä kyyneleitä. 

Viime aikoina olen yhä enemmän alkanut ajatella itsestäni hyviä ajatuksia. Olen fiksu. Keksinpä hauskan jutun! Omasta mielestäni tämä minun runoni ON hyvä. Rakastan kykyäni innostua asioista täysillä. Ihan mahtavaa huomata, että kyllä ne tutkijat oikeassa taitavat olla ja minun identiteettini alkaa kovasti kasautua kokoon tässä kun mennään kohti 25. ikävuotta.

Olen aina ihaillut niitä, jotka osaavat olla oma itsensä, vaikka kaikki eivät heistä sen takia pitäisikään. Muun muassa miehessäni arvostan suuresti tätä piirrettä. Minä olen itse ollut kuin muovailuvaha, joka muokkautuu sen mukaan, jonka seurassa olen. Osittain se on osa minun identiteettiäni: olen joustava. Mutta toivon, että minäkin voisin olla jokin päivä kuitenkin täysin uskollinen itselleni enkä luovuttaisi pois omia mahtavia luonteenpiirtietäni vain sen takia, että joku muu ei niistä pidä. Eniten minua rohkaisee ajatus siitä, että Jumala tarkoitti minut tällaiseksi ja hän rakastaa minun luonteenpiirteitteni jokaista vivahdetta. Syksyllä pohdin tätä asiaa ja asetin rukousaiheekseni oman itseni löytämisen. Tuohon rukoukseen on vastattu ja olen pari jo askelta sitä lähempänä tänään.

Vuodet runoina

Nuoresta asti minulle hyvin tärkeä tapa käsitellä asioita ja tunteita on ollut kirjoittaminen. Erityisesti runot ovat suhteellisen lyhyt ja helppo tapa laittaa tunteet ja ajatukset paperille. Selailin tässä muistikirjaani, jota olen alkanut täyttää vuodesta 2011 lähtien, ja huomasin, että runot kertovat hyvin selvästi siitä, millainen elämänvaihe on milloinkin ollut meneillään. Päätin valikoida niistä parhaat ja jakaa ne tänne blogiin pienellä saatetekstillä.

2011:

Tämä runo kertoo ehkä eniten muutoksesta ja siitä, että jotain on jätettävä taakse. En ole varma, kirjoitinko tämän tietoisena tästä sanomasta, mutta se kertoo kyllä jonkin verran elämäntilanteestani. Olin tuolloin asunut noin kahdeksan kuukautta Oulussa ja opiskellut ensimmäistä vuotta yliopistossa. Kotona vanhempieni luona kävin entistä harvemmin eli noin kerran kuussa. Samoihin aikoihin myös hyvä ystäväni oli menossa naimisiin, mikä ehkä vahvisti sitä tunnetta, että tässä ollaan aikuistumassa. Se tuntui aika pelottavalta. Yhtä lailla tämä runo voisi kertoa masennuksesta, mutta en tosin muista olleeni tuolloin erityisen masentunut. Eniten tämä oli sellainen tuokiokuva.

Syksy

Kesä kuoli.

Se kävi pitkän taistelun,

mutta sen vahvuus muuttui hiljalleen

hauraaksi, ja tuuli

lehti lehdeltä riisui sitä elämänvoimasta.

Vilu tunki sisään

pienen pienistä rakosista ikkunanpielissä.

Oli aika kaivaa villasukat

kaapin perukoilta esille.

Lopulta jäi pimeys ja tyhjyys,

mutta kesän hautajaisissa todettiin:

"Sen kuolema oli kaunis".

2012:

Vuonna 2012 kirjoitin melko paljon runoja. On paljon tuokiokuvauksia asunnostani, tulevaisuuden suunnitelmien pohtimista, opiskelija-arjen raskautta. Joukossa oli useampikin kiva runo, mutta lopulta valitsemani tuntui kuvaavimmalta. Vuotta leimasi hyvin vahvasti se, että vaikka elämäni oli hyvää, kaipasin hyvin vahvasti elämänkumppania vierelleni. Se oli ärsyttävää, koska olisin halunnut nauttia sinkkupäivistäni niin paljon kuin pystyin, mutta kaipuu ei vain suostunut väistymään. Saman vuoden kesällä sitten aloinkin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

Kai jokaisen täytyy oppia

pärjäämään omillaan.

Niin monesti oon saanut tuntea

ollaan Sinä ja minä vaan.

Se lohduttaa, etten oo yksin,

mut samalla kaihertaa,

kun ihminen vierelleen toista

samanlaista aina kaipaa.

Mutta tiedän oppia täytyy

ensin itsensä tuntemaan,

että kaikkensa antaen voisi

toista ihmistä rakastaa.

2013:

Olimme seurustelleet jo jonkin aikaa nykyisen mieheni kanssa ja mietimme paljon tulevaisuutta. Se tuntui minusta pelottavalta. Niin paljon ihmisiä eroaa ja naimisiin meneminen varmasti tarkoittaisi myös tuskallisia hetkiä ja uhrauksia. Niinpä vuodelta 2013 on paljon tätä asiaa pohdiskelevia runoja. Samaan aikaan niissä on pohjalla luottamus Jumalan johdatukseen. Valitsin kaksi lyhyttä runoa, koska en osannut valita niistä.

Maalaat rakkautesi

auringonlaskun väreihin.

Olen sylissäsi,

tiedän, että viet minut

parhaalle tielle,

vaikkei se ehkä ole helpoin.

Kun koko maa on vaiennut

eikä kuulu ääntäkään

tunnen selvimmin

lähelläni hengität

suojaat edestä ja takaa

joskus lempeästi kosketat

 ohjaat suuntaa

2014:

Vuonna 2014 koin jonkinlaista luovuuskatoa. Muistikirjaani on tallentunut lukuisten hoidettavien asioiden muistilistojeni lisäksi ainoastaan yksi runo. Se kertoo jälleen luopumisesta, sillä aloin ehkä irtautua nuoruuden muistoista, jotka ennen olivat olleet minulle kaikki kaikessa, onnellisinta aikaa elämässäni. Henkisesti taisin jo tuolloin alkaa tehdä tilaa uudelle. Ja huom. tämä runo on totta, sillä sisäpelikenkien pussini on vieläkin peräisin ehkä vuodelta 2005 ja se on jo aika hirveän näköinen jos totta puhutaan. Välillä kiinnyn todella hassuihin asioihin.

Luopumisen tuska

Toiset sanovat olevansa hamstraajia,

minä vaalin jopa muovipusseja.

"Ei, ei Conadia!

Se on Italiasta!"

Sisäpelikenkien pussikin

on jo melko retro.

Olen siitä vähän ylpeäkin.

(ei pari reikää mitään haittaa)

Tiedän.

Joskus pitää luopuakin.

Aina ei voi vain olla

kaapit täynnä muovipusseja.

2015:

Luovuuskato jatkui viime vuoden kevääseen. Yhtenä osatekijänä oli kiire: piti suunnitella häitä, käydä koulua, etsiä kesätöitä ja uutta asuntoa, olla töissä ja muuttaa. Minua harmitti jo silloin, etten ehtinyt nauttia tarpeeksi häitä edeltävästä ajasta. Erityisesti kesällä kiire oli aivan valtava enkä ihan oikeasti ehtinyt ottaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut pohtiakseni avioliittoa ja elämää. Sen vuoksi runoja syntyi lähinnä syksyn puolella, kun asiat vähän rauhoittuivat. 

Sitä aikaa leimasivat jälleen pintaan nousevat itsetunnon ongelmat ja yllättävä yksinäisyyden tunne. Sosiaalinen kanssakäyminen tuntui vaikealta ja näin itsessäni vain vikoja. Tuosta kuopasta on jo vähän noustu, itsetunto vahvistuu edelleen vähä vähältä. Seuraavaan runoon olen yrittänyt selittää ainaista ongelmaani eli sitä, miltä tuntuu kun on vaikeaa saada sanojaan kuuluviin ja mitä ehkä toivoisin toisilta. Onneksi lähipiiriini on siunaantunut paljon niitä, joilla riittää kärsivällisyyttä antaa minulle suunvuoro ja jotka huomaavat, vaikka ääneni olisi liian hiljainen kuultavaksi.

Kun ei tule kuulluksi,

näen kun sanani hukkuvat

toisiin, voimakkaampiin virtoihin

Kun ei tule kuulluksi,

oma ääni vaimenee.

Ehkä muut haluavat,

ettei minua olisi.

Tilaa sanoa oma sanoma,

sopiva tauko puhua.

Se, että sinua kiinnostaa,

mitä minä ajattelen.

Sitä toivon.

Vain pieni ero on sen välillä,

tuleeko kuulluksi,

tunteeko itsensä arvostetuksi,

hukkuvatko sanat,

unohtuuko.

Autuaita ovat kärsivälliset,

he perivät maan.

Aikuinen - minäkö?

Olen pohdiskellut viime aikoina sitä, mitä on olla aikuinen. Lapsena ajattelin, että aikuinen on 20-vuotiaana. Muistan kun minulta kysyttiin, haluaisinko ottaa korvanreiät, ja piikkikammoisena sanoin että vasta aikuisena. No, nyt olen jo 24-vuotias eikä minulla vieläkään ole korvanreikiä, eikä piikkikammo ole vieläkään lähtenyt.

Joku minua silloin lapsenakin korjasi, että jo 18-vuotias on aikuinen. Onko? Täysi-ikäinen kyllä, mutta aikuinen? En minä ainakaan kokenut olevani. Minusta tuntui kuin henkinen murrosikäni olisi alkanut vasta 17-vuotiaana. Teinivuodet menivät ilman suurta draamaa ja poiketen monista ystävistäni pidin hyvin paljon yläasteajoistani. Muutin pois kotoa, kun menin lukioon. En olisi vielä halunnut, mutta se oli paljon järkevämpää, koska pienen kotipaikkakuntani lukio oli paria vuotta aiemmin lakkautettu ja jouduimme siis käymään n. 40-50 km:n päässä sijaitsevan isomman lukion.  Kun vanhemmillani oli omistusasunto paikkakunnalla, ja kotipaikkakunnlta luokion käynti olisi venyttänyt päivät liian pitkiksi, oli kätevämpää muuttaa. Tämä vauhditti itsenäistymisprosessiani ja ehkä se vaikutti juurikin "myöhäismurrosikääni".

Aikuistumisen merkki - kun kärry on kätevämpi valinta kaupassa kuin kori?

Vaikka aloin jo hieman itsenäistyä lukioaikoinani, en kuitenkaan ollut vielä läheskään aikuinen. Olin edelleen hyvin riippuvainen vanhemmistani ja kävinkin kotona joka viikonloppu. Kun sitten täytin 18, ajatus siitä että minun pitäisi olla aikuinen ja kantaa aikuisen vastuut tuntui pelottavalta ja raskaalta. Uudenlainen vapaus ja riippumattomuus sen sijaan tuntui hyvältä ja onnekseni minulla on vanhemmat, jotka alkoivat puuttua yhä vähemmän tekemisiini ollen silti yhä tukena silloin, kun sitä tarvitsin. Ja silloin vielä tarvitsin sitä usein.

Lukion jälkeen muutin Ouluun saatuani opiskelupaikan yliopistosta. Toivoin saavani muuttaa yksiöön, sillä halusin kokeilla omia siipiäni ja elää omillani. Yksiötä ei järjestynyt, vaan päädyin opiskelijakämppään, kolmen hengen soluun. Jännitin muuttoa yhteiseen asuntoon kahden vieraan ihmisen kanssa, mutta sainkin todella mahtavat kämppäkaverit. Heidän kanssaan kävimme monia hyviä keskusteluja ja nauroimme monet illat. Asuin asunnossa kuitenkin vain vuoden, koska introvertti luonteeni kaipasi kuitenkin omaa rauhaa. Suretti minua tosin muuttaa pois, kun meillä oli niin hyvä yhteishenki. Vieläkin toisinaan kaduttaa, etten jäänyt. Koin kuitenkin tarvitsevani yksinasumisen kokemuksen. 

Ja hyvää se tekikin. Olin esimerkiksi ennen vierastanut leipomista ja ruoanlaittoa, koska en ollut niissä luonnostaan kovin hyvä enkä myöskään kokenut. Liian moni ihminen oli sen vuoksi kritisoinut minua eikä minulla ollut itseluottamusta. Vasta yksin asuessani uskalsin alkaa opettelemaan ja kokeilemaan. Ja eihän se kauhean helppoa aluksi ollut ja monet kerrat tuli mokattua. Tästä opetteluajasta voi lukea vanhasta blogistani Kirjoja ja kokkausta. Itsetuntoni alkoi kuitenkin vähitellen kohota näinä vuosina, kun huomasin pärjääväni omillani ja kyllä se ruoanlaittoakin useammin voittoon päättyi kuin katastrofiin.

Aiemmassa kuvassa olleesta Halloweenin jälkimainingeissa halvalla ostetusta kurpitsasta syntyi kurpitsa-fetapiirakka. Oli yllättävän hyvää, vaikka olin skeptinen.

Varsinaisen aikuistumisen piikin koen tapahtuneen kuitenkin vasta viime vuosina. Ja seikka, joka siihen vahvasti vaikutti, oli seurustelun aloittaminen nykyisen mieheni kanssa. Kun nyt katson taaksepäin ja mietin etenkin seurustelumme ensimmäistä vuotta, huomaan olleeni vielä hyvin lapsellinen silloin. Aluksi parisuhde kypsytti etenkin parantamalla yhä heikkoa itsetuntoani huomattavasti. Suhteen edetessä ristiriidat ja vaikeudet olivat kuitenkin se, mikä eniten hioi teräviä kulmiani pehmeämmiksi ja kasvatti. On näinä vuosina ollut toki muitakin asioita, jotka ovat kypsyttäneet, kuten kokemukset kesätöissä, opiskelut, ystävyyssuhteet, yhä selvempi vastuun ottaminen ja niin edelleen.

Vaikka joitain vuosia takaperin se tuntui vielä absurdilta ajatukselta, koen nyt olevani aikuinen. En tarkoita, että olisin täysin valmis ja kaikesta kaiken tietävä. Kuitenkin elämääni ja luonteeseeni on tullut jotain sellaista kypsyyttä, joka saa minut tuntemaan niin. Painin edelleen itsetunto-ongelmien ja murrosikämäisen ylös-alas seilaavan tunne-elämän kanssa, mutta osaan suhtautua niihin huomattavasti kypsemmin kuin aiemmin. Etsin edelleen itseäni, mutta olen jo löytänyt itsevarmuuden, pohjavireen siitä, että saan olla tällainen kuin olen. 

Tuli myös melkoisen vanha olo, kun ensimmäistä kertaa useaan vuoteen olen käynyt useammassakin K-18 paikassa eikä missään ole enää kysytty henkkareita. Näytänkö minä oikeasti niin aikuiselta? Kuvassa Tampereen Tornihotelli, jonka huipulla kävimme ystävien kanssa.

Ennen kaikkea koen aikuistuneeni ehkä siksi, että kuvani aikuisuudesta on muuttunut vahvasti siitä, mitä kuvittelin sen olevan, kun olin lapsi tai teini-ikäinen. Silloin luulin, että aikuinen on silloin, kun kaikki on kasassa ja tietää aina mitä milloinkin pitää tehdä. Nykyään tiedän, että hyvin moni muukin täällä miettii vielä "aikuisenakin", että mitä hittoa tässä ollaan tekemässä. On ollut hyvin vapauttavaa, kun on ymmärtänyt sen, että valmiiksi tulemiseen menee koko elämä eikä sekään aivan riitä. Vaikka ajattelen aikuisuuden merkitsevän ennen kaikkea luonteen kypsyyttä ja kykyä ottaa vastuu omasta elämästään, olen ymmärtänyt että ei itselleen tarvitse olla niin ankara siinäkään suhteessa. Aion vieläkin häpeilemättä jännittää rokotuksia jos jännittää, tukeutua toisiin kun tunnen olevani heikko ja pitää hauskaa vaikka näyttäisin lapselliselta. Tärkeintähän on, että elää tämän elämän täysillä, iloineen ja suruineen.