Kuinka voin henkisesti?

Päätin talvilomaviikolla jättää vihdoin masennuslääkityksen pois. Sain sen siis viime kesänä, taisi olla heinäkuussa. Silloin lääkärin kanssa sovittiin, että koska minulla on ollut vuosien varrella lieviä masennuskausia toistuvasti, pidetään lääkitystä puoli vuotta ja samalla saisin keskusteluapua depressiohoitajalta. Lääkkeenä käytin siis 10 mg essitalopraamia, joka siis nostaa serotoniinitasoja. Kesällä kun oli akuutti tilanne, voimat oli suhteellisen lopussa ja ahdisti, niin silloin lääkityksen teho näkyi kyllä. Olo koheni niin paljon, että pystyin ottamaan osa-aikatyön siivoojana. Pitemmän päälle aloin kyllä epäillä, tarvitsinko lääkettä enää. Tuntui lähinnä todella ylipirteältä ja siltä että lääkkeillä minusta nyt pumpataan tuottava kansalainen. Päätin kuitenkin noudattaa lääkärin ohjetta ja jatkaa lääkitystä.

Puoli vuotta aloituksesta meni siis tammikuussa, mutta en uskaltanut lääkitystä vielä lopettaa, koska elämä oli niin hektistä enkä uskonut kestäväni, jos lopetuksesta seuraisi henkinen romahdus. Helmikuun lopussa talvilomaviikolla ajattelin sitten tulleen hyvän hetken, kun kaikki tärkeät projektit koulussa oli melko lailla tehty ja siksi tarvittaessa olisin voinut olla sieltä poissa. Onneksi omat fiilikset henkisen hyvnvoinnin kohentumisesta osuivat melko hyvin oikeaan, eikä pahempia vieroitusoireita tullut. Pahin hetki taisi olla loman jälkeisen viikon maanantaina töissä, kun yhtäkkiä tuli henkisesti todella tukala ja ahdistunut olo. Onneksi se meni melko nopeasti lopulta ohi ja sain työtkin tehtyä joten kuten loppuun, vaikkakin siivoustahti hidastui ja siksi meni reilusti ylitöiksi. Muutamana muunakin päivänä huomasin, että negatiiviset ajatukset jäivät helposti kiertämään päässä kehää. Onneksi olen jo hieman kehittynyt siinä, että osaan ottaa niistä irtiottoa ja pysäyttää negatiivisen kierteen. Jonkin verran huomasin myös huimaavaa tunnetta päässä, mutta onneksi sen osasi aika pian yhdistää lääkkeen lopettamiseen.

Nyt lopettamisesta on useampi viikko. Edelleen tuntuu, että henkisesti pärjään ihan hyvin. Mieliala on ehkä hieman alavireisempi kuin lääkityksen aikana, mutta ainakaan ei enää ole yhtä ylivirittynyt olo. Nyt on sellainen mukava normaali olo, johon kuuluvat sekä ilot että surut sopivissa määrin. Ehkä häiritsevin tunne edelleen on henkinen väsymys. Aluksi se liittyi aika vahvasti ihan fyysiseen väsymykseen. Töissä tuli puolen tunnin jälkeen fyysisesti heikottava olo. Rupesin asiaa tarkemmin pohtimaan ja tutkimaan ja silloin keksin. D-vitamiinin puutos. Aloin käyttämään omega-3- ja D-vitamiinivalmistetta ja ihme ja kumma - heikottava olo hävisi.

Henkinen väsymys kuitenkin oireilee edelleen. Ei sinällään ihme, koska olen oikeasti ollut aika tiukilla koulun ja töiden kanssa. Nyt olen ollut viikon täysin vapaalla koulusta ja se on ollut todella rentouttavaa. Ehkä tässä kun ottaa aikaa itselleen, niin henkiset voimavarat alkavat palatua. Tarkoituksena olisi myös lopettaa työt siihen, kun kesällä menen harjoitteluun. Syynä tähän on ennen kaikkea se, että työpäivä tulee olemaan kahdeksan tuntia koulun kuuden sijaan ja näillä näkymin se tulee sisältämään myös fyysisesti rasittavaa työtä. En siis usko millään jaksavani siivousta siinä ohessa. Aika näyttää, hankinko esimerkiksi harjoittelun jälkeen uuden osa-aikatyön koulun ohelle. Luultavasti en ainakaan ota työtä, jossa on näin paljon työtunteja.

Yks harmillinen seikka tässä kaikessa on ollut se, että keskusteluapu, joka masennuksen hoidossa on se tärkein apu, jäi jossain vaiheessa pois. Tarkoituksena oli aloittaa nettiterapia, mutta jotenkin tuntui etteivät henkiset voimavarat riittäneet siihen juuri silloin. Ehkä nyt keväällä saisin aloitettua senkin. Tällä hetkellä olen henkisen olon kanssa avoimilla mielin. Lepään nyt jonkin aikaa ja pohdin, kuinka edetä. Toisaalta olisi intoa kaikenlaisiin projekteihin tai lisätöihin, mutta hiukan epäilyttää että ajanko kuitenkin itseni sitten loppuun jos lähden harkitsemattomasti johonkin. Saattaahan olla, että innostus onkin oikeastaan suorituspaineita ja jokin osa minusta vastustaa ajatusta, että teen pelkästään 19 tuntia töitä viikossa ja olen muuten vapaalla. Joten ehkä paras idea on nyt ainakin tämän kuun loppuun asti on vain ottaa rennosti ja miettiä teenkö töiden ohella tänä keväänä jotakin ja millä motiiveilla. Sounds like a plan!

Kun tie katoaa mutkan taakse

Hei! Minulla on ollut pitkä blogitauko, anteeksi siitä. Kun viimeksi kirjoitin, olin toiveikas siitä, että nyt elämä lähtee nousuun ja energiaa löytyy taas. No, eipä sitten käynyt niin. Kevät oli henkisesti raskas. Tuntui että aina kun tuntui että alkoi toipua vanhoista asioista, tuli jokin uusi asia joka painoi alas. Loppukeväästä sitten tuli elämään yksi hyvin vaikea asia, jonka seurauksena kulunut kesä oli ehkä elämäni rankin henkisesti. Kaiken tämän keskellä blogin kirjoittaminen ei ole oikein maistunut.

Liittyy kevääseen ja kesään positiivisiakin asioita. Yksi merkittävimpiä lienee se, että huolet alkoivat painaa niin kovasti, että päätin hakea tukea opintopsykologilta. Se oli hyvä ratkaisu, koska siellä sain purkaa omaa elämäntilannetta ja miettiä, mitä sen parantamiseksi voisi tehdä. Tapasimme viimeisen kerran toukokuun puolivälissä kun olin henkisesti aika romuna. Silloin psykologi onneksi painotti minulle, että haen kunnallisen terveydenhuollon puolelta tukea myös kesän ajalle. Tein niin ja yllättäen minulla todettiin keskivaikea masennus, johon sain lääkkeet. Alun epäilyn jälkeen huomasin että juuri sitä tarvitsin, koska lääkkeet ovat oikeasti auttaneet pääsemään paremmin elämään kiinni ja huomaan olevani enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan.

Tällä kertaa siis omat voimat eivät riittäneet kaiken henkisen taakan alta ylös pääsemiseen. Lääkkeiden käyttö ei hävetä, vaan hyväksyn sen että tarvitsen juuri nyt niiden apua normaaliin elämään. Sen lisäksi käyn depressiohoitajalla saamassa keskusteluapua. Olen ollut tyytyväinen siihen, että sain juuri tämän kesän aikana tällaista tukea. Olisin varmaankin pärjännyt ilmankin sitä, mutta en todellakaan olisi näin hyvässä kunnossa henkisesti.

Tämä kesä on ollut hyvin vaikea syistä, joita en näin julkisesti voi avata. Olen kuitenkin joutunut hyvin paljon kamppailemaan sen kanssa, että en ole tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen joutunut miettimään isoja kysymyksiä ja päätöksiä samalla kun elämä on ollut täydessä myllerryksessä. Juuri nyt tilanne tuntuu vihdoinkin jonkin verran rauhoittuneen. Juuri nyt on hyvä ja suhteellisen varma olo. Silti edelleen tulevaisuudessa on monia avoimia kysymyksiä, jotka mietityttävät. Ne voivat merkitä sitä, että jotkin unelmat jäävät toteutumatta ja lisää vaikeita elämäntilanteita. En tiedä. En voi nähdä mutkan taakse ja tietää mitä tuleman pitää.

Edelleen kaiken keskellä on ollut helpottavaa kun kaikista isoimmatkin ongelmavyyhdet on saanut antaa isompiin käsiin. Jumala on pitänyt huolta kaiken keskellä. Olen saanut suunnatonta rohkaisua Häneltä. Sen lisäksi Hän on antanut minulle upean tukiverkon perhettä ja ystäviä. Monet heistä ovat kuunnelleet huoliani kesän aikana, kantaneet rukouksin ja rohkaisun sanoin ja järjestäneet aivan upeita juttuja, jotta olen saanut välillä pitää hauskaa ja ottaa taukoa huolista. Olen muun muassa käynyt tälle kesälle kahdessa kylpylässä, yhdessä huvipuistossa, saaripiknikillä, frisbeegolfaamassa, museoissa ja sen lisäksi olen saanut saunoa ja uida järvessä.

Tähän syksyyn lähden siis myös virkistyneenä kesän lomailusta, vaikkakin henkisesti hiukan väsyneenä vielä, uudella energialla ja askel kerrallaan. Koulu alkoi viime viikolla ja olen nyt kuukauden ollut lisäksi töissä iltasiivoojana. Aika iso pala on tullut haukattua siis työmäärällisesti. Ainakin vielä se on tuntunut hyvältä, mutta aika näyttää kuinka hyvin voimavarat riittävät. Tulevaisuus mietityttää, mutta koetan pysyä positiivisena ja muistaa myös hyvät asiat elämässäni.

Yritän kirjoittaa blogia taas aktiivisemmin, joten pysykää kuulolla!

20 kysymystä

Olen jonkin aikaa ajatellut, että voisi olla hauskaa tehdä tänne blogiin jonkinlainen "kymmenen faktaa minusta" -haaste tms. Joissakin seuraamissani blogeissa niitä on tehty, ja ne ovat kivasti avanneet bloggaajan persoonaa lisää. Minäkin siis halusin tehdä niin!

Halusin joitain hieman jännempiä kysymyksiä, ja Googlen kätköistä löytyi tällainen Puuduttaako tylsä pöytäkeskustelu? Kokeile näitä eriskummallisia kysymyksiä treffeillä! -kysymyslista. Works for me! Eli 20 kappaletta kysymyksiä ja vastaukset niihin. Tervetuloa treffeille kanssani, haha.

1. Mikä on sinun erikoisin tai kummallisin taitosi?
Hmm. Ei minulla kyllä ole kovin kummallisia taitoja. Kyky uppoutua syvälle omiin ajatuksiin ja unohtaa muut ihmiset ympäriltä? :D

2. Mikä oli lempilelusi lapsena?
Pehmolelukoira Roi, joka on minulla vieläkin. Se on rodultaan lapinporokoira.

3. Mikä on paras lahja, minkä olet ikinä antanut?
Hmm. Tykkään antaa lahjoja ja olen suhteellisen hyvä niitä ostamaankin. Mikähän olisi paras? Tein joskus yläasteella joululahjaksi poikaystävälleni itse satukirjan, joka kertoi kahden tontun rakkaustarinan (nimet olivat tietenkin meidän nimemme). Se oli aika siisti ja poikaystävä tykkäsi siitä. Ikävä kyllä suhde päättyi melko pian sen jälkeen, joten toisaalta se kirja on myös hiukan kiusallinen muisto...

4. Mikä on ollut kaikkein noloin tapahtuma, mitä sinulle on sattunut ala-asteella?
 Ei kai sitä enää muista tämmöisiä. Eskarista ja yläasteelta tulee heti pari tilannetta mieleen, mutta ala-asteelta? Olin todella pienellä ala-asteella, joten meidän luokalla oli vain kuusi tyttöä. Eniten ehkä nolottaa nykyään se, kun joskus yksi luokan tytöistä pomotti vähän liikaa ja se ärsytti meitä muita. No, minä sain mukamas hauskan idean, että sanoisimme tytölle ettemme tahtoneet olla hänen kanssaan siten, että jokainen sanoisi yhden sanan kerrallaan. Tyttö keskeytti meidät kesken lauseen sanoen "Okei, tajuan kyllä" ja lähti pois. Siitä tuli itselle aika syyllinen olo, kun tajusi pahoittaneensa toisen mielen ja edelleen joskus mieleen tullessa kaduttaa tuo tapaus. Onneksi ala-asteella tämmöisiä ei-olla-ton-kaa tilanteita tuli usein, mutta sopu löytyi melko nopeasti uudelleen. Muita noloja tilanteita oli muun muassa ykkösluokalla se, kun aloin itkemään koska olin vahingossa tehnyt kotona "läksyinä" matematiikan tehtäviä, joita oli tarkoitus tehdä tunnilla. Haha, olin pienenä melkoinen itkupilli.

5. Jos asuntoosi syttyisi tulipalo, minkä tavaran/esineen ensimmäisenä pelastaisit?
Nykyään olen sen verran realisti, että vastaan karun käytännöllisesti lompakon (sisältää henkkarit ja rahaa). Joskus nuorempana olisin saattanut sanoa romanttisesti esimerkiksi päiväkirjat tai Roin (ks. kohta 2).

6. Minkä värinen hammasharjasi on?
Käytän mieheni perintönä tullutta sähköhammasharjaa, joka on sininen ja jossa on keltainen tunnistusrengas. Eli varmaan se keltainen olisi sitten lähin vaihtoehto, koska sen saa valita.

7. Mikä sinusta piti alun perin tulla isona – ja miksei sinusta tullut sitä?
 Äh, minulla oli todella monta haaveammattia. Otetaan vaikka se suosituin eli kirjailija/toimittaja. Kirjailija on edelleen haaveammattini, mutta aika näyttää tuleeko siitä ikinä mitään. Toimittajaksi en lopulta halunnut, koska ajatus haastattelujen tekemisestä ei innostanut. En ole sellainen ihminen, jota tekee mieli penkoa toisten asioita ja kysellä kysymyksiä. Joku nuorten naisten lehden toimittaja voisi olla vieläkin tavallaan hauska ammatti.

8. Jos sinun tulisi valita ainoastaan yksi kirja, jonka saisit lukea elämäsi aikana, mikä se olisi?
 Nyt on paha. Todella paha. Valitsisin ehkä L.M. Montgomeryn Pienen runotytön.

9. Mikä on ollut kaikista kaamein työpaikkasi?
Öö, olen tykännyt työpaikoistani tähän mennessä aika paljon. Ehkäpä siinä tapauksessa kesätyöt hautausmaalla, jossa olin useampana kesänä. Pääasiassa siellä oli ihan kivaa, mutta välillä se haravointi oli kyllä todella yksitoikkoista ja ärsyttävää. Ja toisaalta kukkien hoito, koska kykkiminen alkoi sattua jalkoihin ja selkään.

10. Mikä on paras neuvo, minkä olet ikinä saanut? Kuka sen antoi?
Ehkäpä se, kun mieheni seurusteluaikanamme sanoi, ettei ole olemassa huonoja tunteita eikä tunteita pitäisi siksi yrittää tukahduttaa. Se on auttanut aika paljon tunteidensäätelyn opettelussa.

11. Mikä oli (tai on!) mielestäsi paras lautapeli?
Lapsena Cluedo, nykyinen on todella vaikea valinta. Ehkäpä Black Stories -arvoituspeli, jossa siis pitää porukalla selvittää arvoitus kysymällä arvuuttelijalta kyllä-ei kysymyksiä (seuraavina Bang!, Alias ja (Disney) Trivial Pursuit). Selvästi mysteerit edelleen kiehtovat!

12. Jos voisit asua missä vain, missä se olisi?
Jossakin lämpimässä, esimerkiksi Italiassa tai Espanjassa. Esimerkiksi Barcelonassa, jotta voisi käydä usein katselemassa Gaudín rakennuksia tai Roomassa, niin antiikin historia olisi ympärillä. Toisaalta mieluummin ehkä jossakin maaseudulla, jossa olisi hedelmätarhoja, meri ja luonnonrauhaa.

13. Millainen on ollut paras syntymäpäiväsi? Kerro yksityiskohtaisesti.
Lapsena syntymäpäivät olivat kyllä aina kivoja. Mutta ehkä kaikkein paras oli syntymäpäivä kesänä jona olimme aivan vasta alkaneet seurustella nykyisen mieheni kanssa ja täytin 21 vuotta. Mieheni oli kertonut ettei pääsisi paikalle, koska hänellä oli töitä. Olin lapsuudenkodissani, josta kävin kesätöissä ja muutamia sukulaisia oli kylässä juhlimassa. Äitini huhuili jossain vaiheessa, että tuli uusi vieras. Pohdin hieman, että kuka se voisi olla, koska kaikki kutsutut olivat jo tulleet. Hämmästyin siis suuresti, kun eteisessä seisoi poikaystäväni ruusu kädessään. Hän oli suunnitellut yllätyksen, koska olin tullut sanoneeksi, ettei minua ole helppoa yllättää. Hän oli jopa ottanut puhelimestani salaa nukkuessani isäni puhelinnumeron ja sopinut tulonsa. Sain häneltä lahjaksi ruusun lisäksi todella kalliin tanssimaton. Se oli lisäksi ensimmäinen kerta kun hän tapasi vanhempani. Se oli aika loistava syntymäpäivä, koska se oli minulle täydellinen yllätys.

14. Mikä on ollut kaikista rohkein tekosi?
 Lähettää nykyiselle miehelleni ensimmäinen tekstiviesti. Se jännitti minua ihan hirveästi, koska olin ollut hänestä todella kiinnostunut jo kauan. Lähetin sen lopulta juuri ennen saunaan menoa ja juoksin sitten äkkiä saunaan pakoon. En tiedä, onko se oikeasti ollut rohkein tekoni, mutta se tuli ensimmäisenä mieleen. Ja se myös kannatti, koska nyt minulla on mahtava aviomies. <3

15. Mikä on ollut kaikista onnellisin tapahtuma elämässäsi?
Hmm. Kun sain kielillä puhumisen armolahjan kun olin mennyt kaappiin laulamaan ylistyslauluja ettei kämppäkaveri häiriintyisi. :'D Tietty myös naimisiin meneminen tuon miehen kanssa. <3 Ja unohtumattomat hetket kissojen kanssa. Sekä gradun hyväksyminen. Näitä on liikaa!

16. Kuvittele, että voisit lähettää ajassa taaksepäin jonkin esineen. Minkä esineen lähettäisit, kenelle sen lähettäisit ja mihin tilanteeseen?
Vaikea kysymys. Varmaankin pommin Hitlerille ennen toista maailmansotaa.

17. Kuvittele, että voisit tuoda jonkun ihmisen menneisyydestä tähän hetkeen tunniksi. Kenet toisit ja mitä tekisit hänen kanssaan?
Jeesuksen tai jonkun hänen opetuslapsistaan. Kyselisin kaiken mahdollisen.

18. Jos saisit pitää vain yhden aisteistasi – näkö, kuulo, maku, etc. – minkä aistin pitäisit?
Tunnon. Koska halaukset on parhaita. <3 Ja ilman muita pystyisi ehkä pärjäämään, koska pistekirjaimet voi opetella ja toisaalta kommunikoida voi myös kirjoittamalla selkään.

19. Jos voisit olla tunnin ajan joku historiallinen henkilö, kuka olisit?
Opetuslapsi Johannes. Olisi siistiä olla Jeesuksen bestis ja seurata Hänen elämäänsä läheltä.

20. Jos voisit muuttua eläimeksi, mikä eläin olisit loppuelämäsi?
Kissa, koska niiden elämä vaikuttaa mukavalta.


Tässä olivat minun vastaukseni. Toivottavasti ne olivat hauskoja ja mielenkiintoisia lukea ja avasivat hiukan uusia puolia minusta.

Puolitoistavuotiskatsaus

Minulla oli syksyllä suunnitelmissa tehdä blogin vuosikatsaus, koska syyskuussa tuli tämän blogin aloittamisesta vuosi. No, se sitten syksyn kiireissä jäi ja niinpä päädyin lopulta ratkaisuun, että se voi toimia samalla eräänlaisena vuosikatsauksena näin vuoden lopussa. Olkoon tämä sitten vähän laajempi versio vuosikatsauksesta - puolitoistavuotiskatsaus.

Aloitin blogin sillä ajatuksella, että saisin kirjoitella kaikenlaisia mieltäni askarruttaneita asioita tänne sekä ihan vain arkisia kuulumisiakin. Kaikkea mikä minua kiinnostaa. Erityisesti alkuun pohdiskelin paljon oman elämäni ongelmia ja muutoksia, niitä kun puolitoista vuotta - vuosi sitten tapahtui melko runsaasti: naimisiin meno, sen myötä muutto yhteen, oma aikuistumisprosessi, itsetunto-ongelmat ja identiteetin rakentuminen. Sen lisäksi mukaan on mahtunut kevyempiä ruoanlaittokokemuksia, erilaisia mun suosikit -listoja sekä tietenkin kuulumispostauksia. Eniten viimeisen vuoden aikana on tietenkin tullut kirjoitettua gradusta, pääsykokeista ja uusista opinnoista sekä muutosta Vantaalle.

Nyt onkin hyvä palata blogin aloittaneeseen minuun ja katsoa, millaista kehitystä puolessatoista vuodessa on tapahtunut. Toisessa postauksessani Minua etsimässä kirjoitin siitä, että haluaisin löytää todellisen minäni sen sijaan että olisin se, jonka haluaisin itseni olevan. Välillä olen kertonutkin edistyneeni tässä asiassa ja tällä hetkellä koen olevani jo melko tasapainoinen ihminen. Erityisesti uusien opintojeni aloituksessa olen kokenut pystyneeni olemaan oma itseni. Itsetuntonikin on nykyään paljon paljon parempi. Toki vieläkin osaan omista heikkouksistani tuntea syvää alemmuudentunnetta, mutta toisaalta se tuntuu vaikuttavan minuun nykyisin varsin pinnallisesti. Osaan yhä enemmän nähdä, kuinka paljon esimerkiksi väsymys, huonotuulisuus ynnä muut vaikuttavat negatiivisten ajatusten taustalla. Olen oppinut ehkä hieman enemmän tunteidenhallintaa, minkä vuoksi osaan yhä paremmin tulkita tunteitani ja ymmärtää niiden taustoja.

Tämä ei tarkoita ettenkö nykyäänkin osaisi olla hyvin lapsellinen toisinaan. Omalle miehelle on tullut kiukuteltua hormonihuuruissa tai väsyneenä maailman typerimmistä aiheista. Syksyn huippuhetkiin kuului se, kun olin koko päivän yrittänyt kärsivällisesti kestää sen, että kaikki tuntui kurjalta ja gradun teko takkusi ja olin vieläpä syönytkin huonosti. Illalla mieheni teki meille iltapalaleipiä, mutta tulikin sitten pursottaneeksi myös minun leipieni päälle ketsuppia. En itse kauheasti pidä ketsupista, joten siinä vaiheessa sitten nälkäisenä, väsyneenä ja lannistuneena purskahdin itkuun, kun iltapala menikin pilalle. Eli välillä tulee näitäkin hetkiä, mutta ne kuulunevat elämään iästä riippumatta.

Olen esimerkiksi Ihkaoma identiteetti -postauksessa sanonut, että haluan pystyä olemaan oma itseni muiden mielipiteistä riippumatta. Ajatukseni tähän liittyen on hakenut muotoaan. Sosiaalisessa mediassa olen nähnyt paljon erilaisia inspiroivia lauseita. Kuinka vain paras on sinulle kyllin hyvää, ihmissuhteet jotka eivät anna mitään pitäisi lopettaa ja sinun pitäisi tehdä vain asioita, jotka sopivat elämäntyyliisi. Ymmärrän, että monesti tällaiset lauseet pyrkivät olemaan voimaannuttavia ja tietyissä elämäntilanteissa voivat olla hyödyllisiä, mutta suhtaudun niihin silti vähän kriittisesti. Koska minusta toinen puoli terveessä ihmisyydessä on se, että tiedostaa omat heikot puolensa, myöntää ne ja pyrkii kehittymään niissä. Olen sitä mieltä, että välillä pitää pyrkiä laajentamaan omia horistontteja tekemällä asioita eri tavalla, tutustumalla erilaisiin ihmisiin ja sietämällä välillä myös epämukavia tilanteita ja ihmisiä. Koska joskus ne voivat avata ihan uudenlaisia näköaloja. Olen päätynyt siihen, että turha on ruikuttaa ettei kukaan ymmärrä minua tai edes yritä, jos en itse yritä ymmärtää toisia. Tällaisia asioita olen paljon miettinyt, ja niihin yritän panostaa sen ohella että parhaani mukaan olen tinkimättömästi oma itseni.

Vaikka blogissa on erityisesti kesän ja kevään aikana ollut näkyvissä se, että olen ollut hyvin väsynyt elämäntilanteeni takia, minusta tuntuu että virkeys alkaa palata. Juuri ennen joulua aloin huomata, että ahdistus väheni, mieli oli iloisempi ja virkeämpi ja koulussa jaksoin paremmin. Kolmen viikon joululoma antaa vielä hieman lisää aikaa palautumiseen. Niinpä toivon, että keväällä jaksan panostaa blogiinkin enemmän. Suunnitelmissa olisi ainakin tehdä enemmän pohdiskelutyyppisiä postauksia, sekä ainakin yksi my day -postaus, jossa kerron tarkemmin miten mun arki kuluu. Jos luovuutta riittää, voisin jälleen julkaista runoja tai muita tekstejä.

Katsellaanpa näitä meininkejä enemmän ensi vuonna. Hyvää uutta vuotta!

Mistä olen kiitollinen

Yhdysvalloissa vietettiin pari päivää sitten kiitospäivää. Vaikka se ei kuulukaan suomalaiseen juhlakalenteriin, on aina silloin tällöin hyvä pysähtyä miettimään, mistä kaikesta olen tänään kiitollinen. Tässä muutamia asioista, joista olen valtavan kiitollinen.

Olen kiitollinen siitä, että valmistuin maisteriksi. Virallinen valmistumispäivä oli 24.11. ja eilen postiluukusta putkahti paketti, joka sisälsi tutkintotodistukseni. Olen ylpeä, että jaksoin tehdä töitä tutkinnon eteen. Välillä se oli hyvin epätoivoista, kuten olette kevään, kesän ja syksyn blogipostauksista nähneet. En olisi uskonut, että gradu vaatii niin paljon työtä, mutta olen ylpeä siitä, että jaksoin panostaa siihen ja sain siitä hyvän arvosanan.

Olen kiitollinen siitä, että kaikki on järjestynyt elämässäni taas niin hienosti. Saan opiskella kauan unelmoimaani alaa. Vaikka välillä omien kädentaitojen karkeus pelottaa, olen kuitenkin innoissani kun saan mahdollisuuden yrittää pärjätä tällä alalla. Saan asua tilavassa ja mukavassa asunnossa, joka on myös halpa. Ihmetyttää jo, miten ihmeessä mahduimme elämään aiemmassa 42 neliön kaksiossamme. Olen kiitollinen, että halvalla ostamamme astianpesukone toimii ja helpottaa arkea huomattavasti.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on upea aviomies, joka saa minut hyvälle mielelle ja tuntemaan itseni arvokkaaksi ja rakastetuksi. Olen kiitollinen siitä, että Jumala on auttanut minua toipumaan pahimmasta väsymyksestä niin, että jaksan huolehtia kodistamme edes kohtalaisen hyvin. Kun muistelee viime kevään väsymystä ja sitä, että en oikeasti jaksanut siivota moneen kuukauteen kunnolla, on oikein tyytyväinen tähän hetkeen, kun siivottua tulee yleensä useamman kerran kuukaudessa.

Olen kiitollinen myös perheestä, joka on kaukana mutta kuitenkin olemassa. Sen lisäksi minulla on myös mahtava uusi perhe miehen puolelta, joka saa minut tuntemaan itseni tervetulleeksi. Sen lisäksi olen valtavan kiitollinen ystävistä, jotka jaksavat pitää yhteyttä ja sopia tapaamisia, vaikka itselläni ei ole energia riittänyt siihen. He saavat minut rentoutumaan ja tuntemaan, ettei minun suorittamiseni määrittele arvoani, vaan minä itsessäni olen arvokas.

Olen kiitollinen toimivasta pienestä läppäristäni, jota voin pitää sylissäni juuri nyt ilman että se ylikuumenee tai sekoilee. Toimivat näppäimet eivät edeltävän kuuden vuoden jälkeen ole itsestäänselvyys, joten kiitän niistä. Olen kiitollinen tästä blogista, johon saan kirjoittaa tuntojani ja kehittää itseäni kirjoittajana. Toivon myös, että tämä blogi saa antaa lukijoillensa iloa ja ajateltavaa.

Ennen kaikkea olen kiitollinen anteeksiantavasta Jumalasta, joka kaikkien mokailujeni ja laiminlyömisteni jälkeenkin haluaa ottaa uudelleen kädestäni kiinni ja jatkaa matkaa yhdessä kanssani. Emme ole tämän syksyn aikana kovin montaa kertaa päässeet käymään seurakunnassa kaiken väsymyksen keskellä, mikä harmittaa. Olen kuitenkin kiitollinen, että saan ottaa aikaa levolle kun sitä tarvitsen. Toivon mukaan jossain vaiheessa voimia tulisi siihen, että seurakuntaan jaksaisi mennä ja myös harrastuksia aloittaa. Olen kiitollinen siitä, että huomenna on ensimmäinen adventti ja lämpöinen joulunaika saa alkaa siitä. Ja kolmen viikon päästä alkaa pitkä joululoma, jolloin ainakin saan levätä kunnolla, nähdä perhettä ja ystäviä ja tietenkin rauhoittua kunnolla joulun sanoman äärelle.

Ihanaa joulunaikaa kaikille!

Kun koti jää taakse

Kirjoitin tämän tekstin bussimatkalla Oulusta kohti Helsinkiä 21.8. Tekniset ongelmat ja kiire ovat viivyttäneet sen julkaisua, mutta tässä hieman ajatuksia muutosta etelään.

Muutin Ouluun heti lukion jälkeen ja aloitin opinnot. Olin aiemmin jo asunut ystäväni kanssa kahdestaan vanhempieni omistamassa asunnossa. Silloin kuitenkin kävin vielä joka viikonloppu kotona. Niinpä Ouluun muutto oli vasta se varsinainen itsenäistymisprosessi. Ja kun nyt itseäni vertaan siihen 19-vuotiaaseen tyttöön, huomaan että on tapahtunut valtavaa henkistä kasvua. Oulun vuodet ovat olleet tärkeitä merkkipaaluja kasvuprosessissani.

Oulussa sain myös kuulua aivan upeaan seurakuntaan, joka oikeasti tuntui kuin toiselta kodilta välillä. Sain olla mukana palvelemassa eri tavoin ja oppimassa, mitkä ovat minun vahvuuksiani ja heikkouksiani. Olen saanut olla Jumalan johdatuksessa ja oppia uutta. Kaikkein antoisinta oli kuitenkin olla osana solua, jossa naisten pienryhmässä saimme jakaa elämämme iloja ja suruja toisillemme ja rukoilla yhdessä. Nimenomaan solu on ehkä eniten opettanut minulle Jumalasta ja rohkaissut ajattelemaan asioita omilla aivoilla. Ikävä tulee noita upeita naisia, mutta ystävyys onneksi jatkuu yli välimatkojen.

Pääsykokeiden aikaan oli oikeastaan aika hassua, että minulle tuli aika vahva ajatus siitä, että kyllä minä täällä pääkaupunkiseudulla voisin asua. Hassua se on siksi, koska aina aiemmin on Helsingin suunnilla käydessä tullut täysin päinvastainen reaktio: ihmispaljous on ahdistanut ja tullut sellainen olo, että en minä kuulu tänne. Niin se Jumala johdattaa ja valmistaa. Pitkä matka on tässäkin tultu, koska silloin kun muutin Ouluun, olin ihan pihalla miten bussissa tuli toimia, ja menin vaatekaupan pukukoppiin lukemaan rauhassa karttaa, kun en kadulla kehdannut (mutta löytyi samalla hyvät farkut!). Tässä sitä nyt mennään vielä suurempaan metropoliin ihan hyvillä mielin. Onneksi nykyään kartta löytyy tarpeen tullen puhelimesta, niin ei tarvitse piilotella karttaa...

Vaikka olen siis hyvillä mielin lähdössä uuteen opiskelupaikkaan, on se kuitenkin haikeaa. Vaikein asia on ehkä se, että perheenjäsenistäni asuvat kaikki pohjoisessa, eikä heitä enää voi nähdä yhtä usein kuin ennen. Aiemmin olen saanut olla sisarten lasten kanssa läheisissä väleissä, mutta nyt minusta tuleekin etäisempi Helsingin-täti. Onneksi kääntöpuolena on se, että useampi läheinen ystävä asuu pääkaupunkiseudulla, joten heitä pääsee näkemään paljon useammin kuin ennen. Myös miehen sukulaiset asuvat nyt huomattavasti lähempänä, joten myös heitä voi tavata useammin.

Bussi kulkee ja Oulu jää taakse

Onhan se aina omalla tavallaan surullista jättää yksi elämänvaihe taakse ja aloittaa uusi. Koska gradu on vielä vaiheessa, ei itse yliopisto-opintoja tule juurikaan ikävä. Ajan kanssa varmasti tulee kuitenkin haikeudella muisteltua aikaa Oulun yliopistossa, opiskelukavereita ja tunnelmaa siellä. Toisaalta uusi koulu ja se, miten sopeudun joukkoon jännittää myös. Ja nyt kun lähdin Oulusta, alkaa upota vähitellen tajuntaan sen, että tälle tielleni minä nyt sitten ainakin neljäksi vuodeksi jään. Enää ei ole kotia, minne palata Oulussa. Se tuntuu aika turvattomalta. Onneksi saan olla matkalla ystävien luokse, niin ei olo tunnu ehkä niin orvolta.

Tällä hetkellä on siis vähän alakuloiset tunnelmat, mutta toisaalta surun ja luopumisen tunteen täytyy antaa tulla. Täytyy käsitellä sitä tosiasiaa, että jostain täytyy aina välillä elämässä luopua ja jättää se vanha kunnon turvallinen kupla. Onneksi taustalla on myös innostus tulevista opinnoista ja kaikesta, mitä Jumalalla on tuleville vuosille varattuna. Varmasti mahtavia juttuja, mutta välillä vastoinkäymisiäkin. Onneksi minulla on nyt yhä selkeämmin ympäri Suomen ulottuva tukiverkosto, joka on aina vähintäänkin puhelinsoiton päässä.

Ihkaoma identiteetti

Minulla on ollut viimeisen vuoden aikana paljon mielessä oma identiteetti. Vieläkin tunnen välillä olevani melko eksyksissä, kun pohdin kysymystä "kuka minä olen?". Minusta tuntuu, että siihen vaikuttaa melko paljon huono itsetuntoni, jonka seurauksena olen ehkä pyrkinyt vuosien varrella "häivyttämään" itsestäni niitä piirteitä, jotka koen huonoiksi. Se on johtunut siihen, että olen usein hyvin pidättyväytyväinen muitten seurassa ja koetan miettiä tarkkaan sanani ja tekoni etukäteen sen sijaan että antaisin niiden tulla luonnostaan.

Erilaisia luonnetyyppitestejä tehdessä usein kehotetaan miettimään, miten on toiminut lapsena. Sillä pyritään luullakseni saamaan kiinni alkuperäisestä luonteesta verrattuna opittuihin toimintamalleihin. Minun on kuitenkin melko vaikeaa saada kiinni jopa lapsuuden aidoista luonteenpiirteistä, koska olin pitkään tyttö, joka leikki yksikseen. Minulle oli lapsena vaikeaa tutustua toisiin, koska olin ujo enkä osannut ottaa toisiin kontaktia oma-aloitteisesti. Lisäksi olin jossain määrin kiusattu. Niinpä melko varhain kiusaaminen johti siihen, että en pitänyt joistain asioista itsessäni ja yritin muuttaa niitä sopiakseni paremin joukkoon.

Joitain piirteitä kuitenkin on, joiden voin melko varmasti sanoa olevan minulle luontaisia. yllä oleva kertomuskin kertoo sen, että painotun introvertiksi. Siitä kertoo hyvin se, että paras ystäväni oli meillä lapsena paljon yökylässä, mutta jos hän oli kaksi yötä putkeen, oli se minulle jo liikaa. En jaksanut olla niin pitkään niin tiiviisti hänen kanssaan. Tarvitsen introverttien tapaan aikaa itsekseni, jotta saan latautua. 

Kuten blogini kuvauksessa sanonkin, koen olevani tavallaan kävelevä ristiriita. Mieheni voi allekirjoittaa tämän, sillä hän tutustui ensimmäisenä juuri introverttipuoleeni. Pian hän kuitenkin sai huomata, että kaipaan hyvin paljon ihmisten huomiota ja sosiaalisia suhteita. Pienestä pitäen olen ollut varsin vilkas ystävien seurassa ja rakastanut esiintymistä. Kun siskoni ja serkkuni suunnittelivat juhannukseksi ohjelmaa, kuten lauluja ja näytelmiä, minulla oli siellä omat väliaikaohjelmani. Kuitenkin introverttipuoleni on huomattavasti vahvempi. Siinä on paljon hyviä puolia, koska tykkään pohdiskella asioita, voin ilmaista itseäni erityisesti kirjoittamalla ja osaan yleensä antaa muille tilaa puhua.

Suurimmat ongelmani introverttinä ovat olleet siinä, että lapsesta asti olen ollut todella huono ottamaan kontaktia toisiin. Vieläkin se tuntuu välillä hirmuisen vaikealta ja jännitän sellaisia tilanteita. Esimerkiksi meno uuteen työpaikkaan tai puolitutulta saatu autokyyti ovat minulle todella jännittäviä tilanteita juurikin sen vuoksi, että olen kertakaikkisen surkea small talkissa. Toki alussa on helppoa esimerkiksi kysellä toisen työstä, asuinpaikasta ja tietenkin puhua kaikkien puheenaiheiden klassikosta eli säästä. Minulle on kuitenkin iso kynnys kysyä esimerkiksi perheestä ja jos joku tuntematon alkaakin avautua avioerostaan, menen hyvin helposti lukkoon.

Hyvänä puolena, en yleensä ole mitenkään hankala ihminen kenenkään mielestä eli uskoakseni minun kanssani on melko helppoa tulla toimeen. Toisaalta jos henkilökemiat eivät kohtaa erityisen hyvin, minuun on vaikeaa tutustua paremmin. Jään monelle vain arkipäivän tutuksi. Tämä on ollut minulle hyvin vaikea asia, koska moni ihminen, johon olen kovasti halunnut tutustua onkin minun jähmeyteni vuoksi jäänyt etäiseksi hyvänpäiväntutuksi. Tuntuu, että hyvin harva ihminen on kanssani samalla aaltopituudella. Se on aiheuttanut hylätyksi tulemisen ja yksinäisyyden tunnetta. Tiedän kuitenkin, etten voi syyttää siitä toisia, koska "syy" on minussa itsessäni.

Vuosia olen kysellyt miksi-kysymyksiä ja yrittänyt pohtia, mikä minussa on vikana. Vastikään koin ehkä selvänäköisimmän hetken aikoihin ellen jopa koskaan. Katsoimme nimittäin häävideomme. Siinä kun useamman tunnin tuijotti omaa naamaa, alkoi nähdä itsensä uusin silmin. Tiesin kyllä näkemäni asiat ja osasin ne etsiä itsestäni. Pidättyväisyyden, ujouden, hermostuneisuuden, mumisemisen. Mutta nyt oikeasti näki ne itsessään. Sen jälkeen tajusin, että olen todellakin introvertti. Olen hyvin sisäänpäinkääntynyt ihminen. Siis ei vain itsekseen viihtyvä ja ujo, mutta oikeasti sellainen jolla on vaikeuksia ulkomaailman havainnoinnissa, koska minulla koko ajan surraavat omat mietteet päässä. En oikein osaa selittää tätä kunnolla, mutta tuntuu kuin olisin hyvin syvälle uppotunut sisäänpäin, niin että muun maailman äänet ja toimet helposti sumentuvat.

Tuo kokemus vaikutti minussa ensin niin, että se herätti itseinhoa. Näin itsessäni niin paljon asioita, joista en pitänyt. Ihmettelin, miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla tuollaisen ystävä tai jopa rakastettu. Mutta vaikka omien vahvuuksien ja hyvien puolien näkeminen on edelleen välillä vaikeaa, olen saanut hurjasti itsevarmuutta. Minulla on aviomies, joka tajuaa minun tyhmät vitsini ja sanoo, että olen mahtava vaimo. Minulla on ystäviä, jotka ovat sitä mieltä että olen yhteydenpidon arvoinen. Saan yhä kohdata ihmisiä, joita kiinnostaa tutustua minuun. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja helpottavalta, että saan nytkin pyyhkiä kyyneleitä. 

Viime aikoina olen yhä enemmän alkanut ajatella itsestäni hyviä ajatuksia. Olen fiksu. Keksinpä hauskan jutun! Omasta mielestäni tämä minun runoni ON hyvä. Rakastan kykyäni innostua asioista täysillä. Ihan mahtavaa huomata, että kyllä ne tutkijat oikeassa taitavat olla ja minun identiteettini alkaa kovasti kasautua kokoon tässä kun mennään kohti 25. ikävuotta.

Olen aina ihaillut niitä, jotka osaavat olla oma itsensä, vaikka kaikki eivät heistä sen takia pitäisikään. Muun muassa miehessäni arvostan suuresti tätä piirrettä. Minä olen itse ollut kuin muovailuvaha, joka muokkautuu sen mukaan, jonka seurassa olen. Osittain se on osa minun identiteettiäni: olen joustava. Mutta toivon, että minäkin voisin olla jokin päivä kuitenkin täysin uskollinen itselleni enkä luovuttaisi pois omia mahtavia luonteenpiirtietäni vain sen takia, että joku muu ei niistä pidä. Eniten minua rohkaisee ajatus siitä, että Jumala tarkoitti minut tällaiseksi ja hän rakastaa minun luonteenpiirteitteni jokaista vivahdetta. Syksyllä pohdin tätä asiaa ja asetin rukousaiheekseni oman itseni löytämisen. Tuohon rukoukseen on vastattu ja olen pari jo askelta sitä lähempänä tänään.

Paineeton pääsiäinen?

Minun täytyy myöntää näin "uskovaiselle" hieman nolo juttu. En oikein osaa viettää pääsiäistä. Olen kyllä jouluihminen henkeen ja vereen. Ehkä siksi, että talven pimeys ja kylmyys ovat minulle niin vaikea asia, että tarvitsen tuon lämpöisen ja valoisan juhlan nostattamaan mielialaa. Rakastan lahjojen ostamista, sitä että saan miettiä miten ilahduttaa läheisiäni. Toki joulu on minulle myös hyvin hengellinen juhla. Minusta on niin ihanaa rauhoittua niin kauniin sanoman äärelle, että Jumala tuli pieneksi vauvaksi, kaikkein haavoittuvaisimmaksi. Ja että jo tuolloin ristin synkkä varjo ulottui Häneen.

Pääsiäinen taas on mennyt monena vuonna vain ohi. Usein olen jopa tehnyt koulutehtäviä sen ajan, tuo aika kun usein sattuu juuri loppukeväälle kiireisimpään opiskeluaikaani. Sama kuvio toistuu myös tänä pääsiäisenä. Olisin kovasti halunnut mennä seurakuntaani ehtoolliselle tänään, mutta deadline puski päälle ja niinpä en ehtinyt. Se hieman hävettää minua, koska ymmärrän kyllä, miten tarpeellista olisi pyhittää pääsiäinen levolle ja sen sanoman ääreen rauhoittumiselle. Yläasteikäisenä se vielä luonnistui, sillä luin pääsiäisen tapahtumat evankeliumeista ja kuuntelin musiikkia, joka sopi pääsiäiseen.

Tämän lisäksi koulukiireet ovat jatkuneet niin pitkään, että koti on jäänyt täysin heitteille. Nurkat ovat täynnä pölyä ja roskaa ja tavaraa lojuu pitkin poikin asuntoa. Neljään viikkoon emme ole kunnolla siivonneet. Sotku on aika ahdistavaa, mutta ei vain ole riittänyt voimaa eikä aikaa. Ei myöskään ole jälkeäkään rairuohosta,  tulppaaneista tai narsisseista. Kyllä, pääsiäistunnelma on todella kaukana tästä asunnosta.

Toisaalta pääsiäinen ei ole minulle yhtä ulkoinen juhla kuin sisäinen. Olen kuitenkin aina pyrkinyt edes jossain vaiheessa pohtimaan Jeesuksen uhria ja sen merkitystä minun elämälleni. Ei tästäkään pidä tehdä taakkaa itselleen. Onneksi nyt kun koulutyöt on juuri ja juuri ajalleen palautettu, on hieman enemmän aikaa levätä ja pohtia tuota sanomaa. Hieman varmaan gradukirjallisuutta pitää lueskella, mutta ajattelin vähintäänkin sunnuntain ottaa ihan vain vapaapäiväksi.

Tällaisia pääsiäisherkkuja tuli sentään ostettua. Ja miehelle mämmiä.

Minusta ehkä hienoin tapa viettää pääsiäistä olisi nimen omaan elää omaa uskoa todeksi. Kiittää siitä, että Suomessa on uskonnonvapaus ja minä saan viettää juhlapäivänä minulle tärkeän tapahtuman muistopäivää. Toivon, että voisin tänä pääsiäisenä tehdä hyvää toisille ja osoittaa rakkautta. Viikonloppuna lähden tapaamaan vanhempiani ja siskojeni perheitä, mikä on sekin mukavaa.

Virsi 77 on yksi minun suosikkipääsiäislauluistani. Se sopii hyvin juurikin pitkäperjantaihin. Ihanaa pääsiäistä kaikille!

1. Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se. On Hengen viitoittama sen joka askele. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 2. Tien kaikkein raskaimman Jeesus on käynyt armossaan, kun meidän kurjain tähden hän kulki kuolemaan. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 3. Oi rakkautta näin suurta, kun meitä säälii hän, maailman synnit kantaa, tuo meille elämän! Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien.

4. Nyt, köyhä syntinen, riennä luo Herran Jeesuksen! Saat rauhan, lohdutuksen haavoissa Kristuksen. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 5. Myös laulun oppia uuden saat tiellä taivahan. Se taivaassa jo kaikuu edessä Karitsan. Hän kuoli kaiken täyttäen, mutta tie oli tuskien.

Vuodet runoina

Nuoresta asti minulle hyvin tärkeä tapa käsitellä asioita ja tunteita on ollut kirjoittaminen. Erityisesti runot ovat suhteellisen lyhyt ja helppo tapa laittaa tunteet ja ajatukset paperille. Selailin tässä muistikirjaani, jota olen alkanut täyttää vuodesta 2011 lähtien, ja huomasin, että runot kertovat hyvin selvästi siitä, millainen elämänvaihe on milloinkin ollut meneillään. Päätin valikoida niistä parhaat ja jakaa ne tänne blogiin pienellä saatetekstillä.

2011:

Tämä runo kertoo ehkä eniten muutoksesta ja siitä, että jotain on jätettävä taakse. En ole varma, kirjoitinko tämän tietoisena tästä sanomasta, mutta se kertoo kyllä jonkin verran elämäntilanteestani. Olin tuolloin asunut noin kahdeksan kuukautta Oulussa ja opiskellut ensimmäistä vuotta yliopistossa. Kotona vanhempieni luona kävin entistä harvemmin eli noin kerran kuussa. Samoihin aikoihin myös hyvä ystäväni oli menossa naimisiin, mikä ehkä vahvisti sitä tunnetta, että tässä ollaan aikuistumassa. Se tuntui aika pelottavalta. Yhtä lailla tämä runo voisi kertoa masennuksesta, mutta en tosin muista olleeni tuolloin erityisen masentunut. Eniten tämä oli sellainen tuokiokuva.

Syksy

Kesä kuoli.

Se kävi pitkän taistelun,

mutta sen vahvuus muuttui hiljalleen

hauraaksi, ja tuuli

lehti lehdeltä riisui sitä elämänvoimasta.

Vilu tunki sisään

pienen pienistä rakosista ikkunanpielissä.

Oli aika kaivaa villasukat

kaapin perukoilta esille.

Lopulta jäi pimeys ja tyhjyys,

mutta kesän hautajaisissa todettiin:

"Sen kuolema oli kaunis".

2012:

Vuonna 2012 kirjoitin melko paljon runoja. On paljon tuokiokuvauksia asunnostani, tulevaisuuden suunnitelmien pohtimista, opiskelija-arjen raskautta. Joukossa oli useampikin kiva runo, mutta lopulta valitsemani tuntui kuvaavimmalta. Vuotta leimasi hyvin vahvasti se, että vaikka elämäni oli hyvää, kaipasin hyvin vahvasti elämänkumppania vierelleni. Se oli ärsyttävää, koska olisin halunnut nauttia sinkkupäivistäni niin paljon kuin pystyin, mutta kaipuu ei vain suostunut väistymään. Saman vuoden kesällä sitten aloinkin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

Kai jokaisen täytyy oppia

pärjäämään omillaan.

Niin monesti oon saanut tuntea

ollaan Sinä ja minä vaan.

Se lohduttaa, etten oo yksin,

mut samalla kaihertaa,

kun ihminen vierelleen toista

samanlaista aina kaipaa.

Mutta tiedän oppia täytyy

ensin itsensä tuntemaan,

että kaikkensa antaen voisi

toista ihmistä rakastaa.

2013:

Olimme seurustelleet jo jonkin aikaa nykyisen mieheni kanssa ja mietimme paljon tulevaisuutta. Se tuntui minusta pelottavalta. Niin paljon ihmisiä eroaa ja naimisiin meneminen varmasti tarkoittaisi myös tuskallisia hetkiä ja uhrauksia. Niinpä vuodelta 2013 on paljon tätä asiaa pohdiskelevia runoja. Samaan aikaan niissä on pohjalla luottamus Jumalan johdatukseen. Valitsin kaksi lyhyttä runoa, koska en osannut valita niistä.

Maalaat rakkautesi

auringonlaskun väreihin.

Olen sylissäsi,

tiedän, että viet minut

parhaalle tielle,

vaikkei se ehkä ole helpoin.

Kun koko maa on vaiennut

eikä kuulu ääntäkään

tunnen selvimmin

lähelläni hengität

suojaat edestä ja takaa

joskus lempeästi kosketat

 ohjaat suuntaa

2014:

Vuonna 2014 koin jonkinlaista luovuuskatoa. Muistikirjaani on tallentunut lukuisten hoidettavien asioiden muistilistojeni lisäksi ainoastaan yksi runo. Se kertoo jälleen luopumisesta, sillä aloin ehkä irtautua nuoruuden muistoista, jotka ennen olivat olleet minulle kaikki kaikessa, onnellisinta aikaa elämässäni. Henkisesti taisin jo tuolloin alkaa tehdä tilaa uudelle. Ja huom. tämä runo on totta, sillä sisäpelikenkien pussini on vieläkin peräisin ehkä vuodelta 2005 ja se on jo aika hirveän näköinen jos totta puhutaan. Välillä kiinnyn todella hassuihin asioihin.

Luopumisen tuska

Toiset sanovat olevansa hamstraajia,

minä vaalin jopa muovipusseja.

"Ei, ei Conadia!

Se on Italiasta!"

Sisäpelikenkien pussikin

on jo melko retro.

Olen siitä vähän ylpeäkin.

(ei pari reikää mitään haittaa)

Tiedän.

Joskus pitää luopuakin.

Aina ei voi vain olla

kaapit täynnä muovipusseja.

2015:

Luovuuskato jatkui viime vuoden kevääseen. Yhtenä osatekijänä oli kiire: piti suunnitella häitä, käydä koulua, etsiä kesätöitä ja uutta asuntoa, olla töissä ja muuttaa. Minua harmitti jo silloin, etten ehtinyt nauttia tarpeeksi häitä edeltävästä ajasta. Erityisesti kesällä kiire oli aivan valtava enkä ihan oikeasti ehtinyt ottaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut pohtiakseni avioliittoa ja elämää. Sen vuoksi runoja syntyi lähinnä syksyn puolella, kun asiat vähän rauhoittuivat. 

Sitä aikaa leimasivat jälleen pintaan nousevat itsetunnon ongelmat ja yllättävä yksinäisyyden tunne. Sosiaalinen kanssakäyminen tuntui vaikealta ja näin itsessäni vain vikoja. Tuosta kuopasta on jo vähän noustu, itsetunto vahvistuu edelleen vähä vähältä. Seuraavaan runoon olen yrittänyt selittää ainaista ongelmaani eli sitä, miltä tuntuu kun on vaikeaa saada sanojaan kuuluviin ja mitä ehkä toivoisin toisilta. Onneksi lähipiiriini on siunaantunut paljon niitä, joilla riittää kärsivällisyyttä antaa minulle suunvuoro ja jotka huomaavat, vaikka ääneni olisi liian hiljainen kuultavaksi.

Kun ei tule kuulluksi,

näen kun sanani hukkuvat

toisiin, voimakkaampiin virtoihin

Kun ei tule kuulluksi,

oma ääni vaimenee.

Ehkä muut haluavat,

ettei minua olisi.

Tilaa sanoa oma sanoma,

sopiva tauko puhua.

Se, että sinua kiinnostaa,

mitä minä ajattelen.

Sitä toivon.

Vain pieni ero on sen välillä,

tuleeko kuulluksi,

tunteeko itsensä arvostetuksi,

hukkuvatko sanat,

unohtuuko.

Autuaita ovat kärsivälliset,

he perivät maan.

Aikuinen - minäkö?

Olen pohdiskellut viime aikoina sitä, mitä on olla aikuinen. Lapsena ajattelin, että aikuinen on 20-vuotiaana. Muistan kun minulta kysyttiin, haluaisinko ottaa korvanreiät, ja piikkikammoisena sanoin että vasta aikuisena. No, nyt olen jo 24-vuotias eikä minulla vieläkään ole korvanreikiä, eikä piikkikammo ole vieläkään lähtenyt.

Joku minua silloin lapsenakin korjasi, että jo 18-vuotias on aikuinen. Onko? Täysi-ikäinen kyllä, mutta aikuinen? En minä ainakaan kokenut olevani. Minusta tuntui kuin henkinen murrosikäni olisi alkanut vasta 17-vuotiaana. Teinivuodet menivät ilman suurta draamaa ja poiketen monista ystävistäni pidin hyvin paljon yläasteajoistani. Muutin pois kotoa, kun menin lukioon. En olisi vielä halunnut, mutta se oli paljon järkevämpää, koska pienen kotipaikkakuntani lukio oli paria vuotta aiemmin lakkautettu ja jouduimme siis käymään n. 40-50 km:n päässä sijaitsevan isomman lukion.  Kun vanhemmillani oli omistusasunto paikkakunnalla, ja kotipaikkakunnlta luokion käynti olisi venyttänyt päivät liian pitkiksi, oli kätevämpää muuttaa. Tämä vauhditti itsenäistymisprosessiani ja ehkä se vaikutti juurikin "myöhäismurrosikääni".

Aikuistumisen merkki - kun kärry on kätevämpi valinta kaupassa kuin kori?

Vaikka aloin jo hieman itsenäistyä lukioaikoinani, en kuitenkaan ollut vielä läheskään aikuinen. Olin edelleen hyvin riippuvainen vanhemmistani ja kävinkin kotona joka viikonloppu. Kun sitten täytin 18, ajatus siitä että minun pitäisi olla aikuinen ja kantaa aikuisen vastuut tuntui pelottavalta ja raskaalta. Uudenlainen vapaus ja riippumattomuus sen sijaan tuntui hyvältä ja onnekseni minulla on vanhemmat, jotka alkoivat puuttua yhä vähemmän tekemisiini ollen silti yhä tukena silloin, kun sitä tarvitsin. Ja silloin vielä tarvitsin sitä usein.

Lukion jälkeen muutin Ouluun saatuani opiskelupaikan yliopistosta. Toivoin saavani muuttaa yksiöön, sillä halusin kokeilla omia siipiäni ja elää omillani. Yksiötä ei järjestynyt, vaan päädyin opiskelijakämppään, kolmen hengen soluun. Jännitin muuttoa yhteiseen asuntoon kahden vieraan ihmisen kanssa, mutta sainkin todella mahtavat kämppäkaverit. Heidän kanssaan kävimme monia hyviä keskusteluja ja nauroimme monet illat. Asuin asunnossa kuitenkin vain vuoden, koska introvertti luonteeni kaipasi kuitenkin omaa rauhaa. Suretti minua tosin muuttaa pois, kun meillä oli niin hyvä yhteishenki. Vieläkin toisinaan kaduttaa, etten jäänyt. Koin kuitenkin tarvitsevani yksinasumisen kokemuksen. 

Ja hyvää se tekikin. Olin esimerkiksi ennen vierastanut leipomista ja ruoanlaittoa, koska en ollut niissä luonnostaan kovin hyvä enkä myöskään kokenut. Liian moni ihminen oli sen vuoksi kritisoinut minua eikä minulla ollut itseluottamusta. Vasta yksin asuessani uskalsin alkaa opettelemaan ja kokeilemaan. Ja eihän se kauhean helppoa aluksi ollut ja monet kerrat tuli mokattua. Tästä opetteluajasta voi lukea vanhasta blogistani Kirjoja ja kokkausta. Itsetuntoni alkoi kuitenkin vähitellen kohota näinä vuosina, kun huomasin pärjääväni omillani ja kyllä se ruoanlaittoakin useammin voittoon päättyi kuin katastrofiin.

Aiemmassa kuvassa olleesta Halloweenin jälkimainingeissa halvalla ostetusta kurpitsasta syntyi kurpitsa-fetapiirakka. Oli yllättävän hyvää, vaikka olin skeptinen.

Varsinaisen aikuistumisen piikin koen tapahtuneen kuitenkin vasta viime vuosina. Ja seikka, joka siihen vahvasti vaikutti, oli seurustelun aloittaminen nykyisen mieheni kanssa. Kun nyt katson taaksepäin ja mietin etenkin seurustelumme ensimmäistä vuotta, huomaan olleeni vielä hyvin lapsellinen silloin. Aluksi parisuhde kypsytti etenkin parantamalla yhä heikkoa itsetuntoani huomattavasti. Suhteen edetessä ristiriidat ja vaikeudet olivat kuitenkin se, mikä eniten hioi teräviä kulmiani pehmeämmiksi ja kasvatti. On näinä vuosina ollut toki muitakin asioita, jotka ovat kypsyttäneet, kuten kokemukset kesätöissä, opiskelut, ystävyyssuhteet, yhä selvempi vastuun ottaminen ja niin edelleen.

Vaikka joitain vuosia takaperin se tuntui vielä absurdilta ajatukselta, koen nyt olevani aikuinen. En tarkoita, että olisin täysin valmis ja kaikesta kaiken tietävä. Kuitenkin elämääni ja luonteeseeni on tullut jotain sellaista kypsyyttä, joka saa minut tuntemaan niin. Painin edelleen itsetunto-ongelmien ja murrosikämäisen ylös-alas seilaavan tunne-elämän kanssa, mutta osaan suhtautua niihin huomattavasti kypsemmin kuin aiemmin. Etsin edelleen itseäni, mutta olen jo löytänyt itsevarmuuden, pohjavireen siitä, että saan olla tällainen kuin olen. 

Tuli myös melkoisen vanha olo, kun ensimmäistä kertaa useaan vuoteen olen käynyt useammassakin K-18 paikassa eikä missään ole enää kysytty henkkareita. Näytänkö minä oikeasti niin aikuiselta? Kuvassa Tampereen Tornihotelli, jonka huipulla kävimme ystävien kanssa.

Ennen kaikkea koen aikuistuneeni ehkä siksi, että kuvani aikuisuudesta on muuttunut vahvasti siitä, mitä kuvittelin sen olevan, kun olin lapsi tai teini-ikäinen. Silloin luulin, että aikuinen on silloin, kun kaikki on kasassa ja tietää aina mitä milloinkin pitää tehdä. Nykyään tiedän, että hyvin moni muukin täällä miettii vielä "aikuisenakin", että mitä hittoa tässä ollaan tekemässä. On ollut hyvin vapauttavaa, kun on ymmärtänyt sen, että valmiiksi tulemiseen menee koko elämä eikä sekään aivan riitä. Vaikka ajattelen aikuisuuden merkitsevän ennen kaikkea luonteen kypsyyttä ja kykyä ottaa vastuu omasta elämästään, olen ymmärtänyt että ei itselleen tarvitse olla niin ankara siinäkään suhteessa. Aion vieläkin häpeilemättä jännittää rokotuksia jos jännittää, tukeutua toisiin kun tunnen olevani heikko ja pitää hauskaa vaikka näyttäisin lapselliselta. Tärkeintähän on, että elää tämän elämän täysillä, iloineen ja suruineen.

Mikä on muuttunut?

Naimisiinmeno oli itselleni iso muutos erityisesti sen takia, ettemme mieheni kanssa asuneet ennen sitä yhdessä. Asuin sitä ennen nelisen vuotta yksiössä opetellen itsenäistä elämää. Koska olen introvertti, nautin yksin asumisesta hyvin paljon. Tietenkin sitten, kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa, tuli mukaan kuvioon myös lähes jatkuva kaipaus toisen luo. Nautin kyllä yhä siitä, että pystyin välillä vetäytymään omaan rauhaan omaan kotiini, jossa sain tehdä kaiken juuri niin kuin halusin, mutta toisaalta poikaystävän luota oli masentavaa lähteä ja viikon aikana kaipasin hänen seuraansa.

Nyt asiat ovat toisin. Vaikka yksin asumisesta ei ole vielä kovin kauaa aikaa, on välillä vaikeaa muistaa enää millaista se oli. Juuri eilen illalla ennen nukahtamista yritin muistella, miten entisen kotini keittiönkaapit olikaan järjestetty. Se vaati jo jonkin verran ponnisteluja. En ole myöskään suuresti kaivannut entistä kotiani, vaikka se minulle rakas olikin. Muuttaessakin vähän ihmettelin, miksei minusta tuntunut kuin hiukan haikealta, vaikka yleensä kiinnyn ihmisiin, paikkoihin ja jopa tavaroihin vahvasti ja eroahdistus on usein suurta. Liekö ollut sitten kyse muuton rankkuuden aiheuttamasta ihan sama -asenteesta vai uuden, yhteisen elämän aloittamisen innokkaasta odotuksesta, sitä en vieläkään tiedä. 

Vastaavasti uusi kotimme tuntui alusta alkaen kodilta. Muistan, kun muutin edelliseen asuntooni solukämpästä, jossa olin asunut vuoden. Minua hieman harmitti muuttaa solusta pois, koska minulla oli todella ihanat kämppikset. Halusin kuitenkin kokeilla omia siipiäni ja päästä omaan rauhaan. Ja vaikka uusi kotini oli todella kiva, muistan kuinka minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin ajattelemaan sitä kotinani. Siihen verrattuna tuntui oudolta, että tämä asunto tuntui kodikkaalta jo silloin, kun kaikki oli vielä laatikoissa ja levällään. Ehkäpä olin odottanut yhteenmuuttoa jo niin kauan, että se tuntui luonnolliselta.

Mikä muu on sitten muuttunut? Ehkä isoin asia on se, että en voi enää tehdä asioita niin kuin haluan ja milloin haluan, vaan tuon toisenkin tarpeet pitää ottaa huomioon. Ennen saatoin jättää tiskit tiskaamatta joksikin aikaa ja siivota silloin kun ehdin, mutta jos nyt teen niin, koti pääsee niin suureen sekamelskaan, että ei meinaa mahtua tekemään mitään. Esimerkiksi parina viime viikkona minun oli pakko tehdä vähemmän kotitöitä, kun luin hyvin kiireisellä aikataululla tenttiin. Huhhuh, mikä siivo sen jälkeen vallitsi! Mieheni kyllä tekee kotitöitä ihan mukavasti, mutta ei ehkä ihan samoilla standardeilla kuin minä... Jonkin verran helpotusta on tuonut se, että olemme määrittäneet perjantain olevan siivouspäivä. Tosin melko usein se on kahden viikon välein, koska meistä kumpikaan ei ole erityisen innokas siivooja (etenkin mieheni vastustaa imuroimista koko ruumiillaan ja sielullaan).

Yhden itselleni vaikean asian huomasin jo seurusteluaikanamme: minun oli hyvin vaikeaa pitää yllä tavallisia arjen rutiinejani. Hampaiden ja kasvojen pesu saattoi jäädä aamulla ja tapani lukea iltaisin vähän Raamattua unohtui helposti. Samojen ongelmien kanssa kamppailen nytkin. En ole ihan varma mistä tämä johtuu, mutta jotenkin päivän rytmi on erilainen ja vanhoille rutiineille on vaikeaa löytää paikkaa. Monesti päiväni varalle laatimani suunnitelma tai aikataulu saattaa pettää, kun mieheni pyytääkin esimerkiksi laittamaan ruokaa. Olen lisäksi aika altis joustamaan muiden ihmisten mukaan, jolloin omat tapani jäävät helposti taka-alalle. Luulisin, että asiaa auttaisi, jos suunnittelisimme mieheni kanssa yhdenmukaisemman päivärytmin, sillä nyt heräämme eri aikoihin, minkä vuoksi esimerkiksi syömme eri aikoihin. En kuitenkaan vielä ole raaskinut uhrata omaa vapaata elämänrytmiäni, vaan olen halunnut nauttia vielä vapaasta opiskelijaelämästä. Toivon mukaan sitten, kun (toivottavasti) siirrymme työelämään, pyrin löytämään järkevämmän rytmin. Joitain muutoksia pitäisi yrittää kuitenkin saada aikaan.

Meidän arkea: Onnistuin jokin aika sitten tekemään hyvin paljon oksennusta muistuttavaa lihapullakastiketta. Kuvasta ei tosin ihan välity se oranssiin vivahtava sävy ja materiaalin paakkuisuus. Onneksi kastike oli kuitenkin maultaan ihan hyvää!

Edelliseen aiheeseen liittyy eräs asia, joka ei ole kokenut muutosta. Minulla on nimittäin suuri unentarve (9-10 tuntia), ja sen lisäksi olen iltavirkku ja aamu-uninen. Tämän asian kanssa olen jonkin verran kamppaillut opiskelujeni aikana, koska minulla ei ole samanlaista säännöllistä lukujärjestystä kuin peruskoulussa ja lukiossa. Luentoja on siis harvemmin ja vaihteleviin aikoihin. Parina viime vuotena minulla on ollut hyvin vähän luentoja ja sen sijaan olen tehnyt paljon itsenäistä työtä kotona. Tämän seurauksena unirytmini on helposti luisunut siihen, että menen yhden-kahden aikaan nukkumaan ja herään kymmenen ja kahdentoista välillä. Tänä syksynä minulla on ollut pelkkiä iltaluentoja, mikä on johtanut juurikin tähän samaan kierteeseen. En vain yksinkertaisesti jaksa aamulla nousta aikaisemmin pakon puuttuessa. En vaikka kuinka itseäni ruoskin ja syyllistän. Niinpä olen luovuttanut ja nukkunut niin kuin haluan. Ihmisten aikoihin herääminen saa jäädä taas sinne työelämäaikaan, jolloin on pakko nousta aikaisin ja unirytmi on helpompi sen mukaan määrittää. Talviaikaan myöhään herääminen tosin harmittaa, koska valoisaa aikaa ei ehdi niin paljon näkemään. Pitää ehkä kuitenkin tehdä pientä säätöä, että jaksaisin herätä hieman aiemmin.

Mutta takaisin niihin varsinaisiin muutoksiin. Yhteen muuttaminen on toki tuonut mukanaan positiivisiakin asioita. Isompaan asuntoon on esimerkiksi miellyttävämpää kutsua vieraita, kun meillä on ruokapöydässä tilaa enemmän kuin 2-4 ihmiselle ja myös yöksi on helpompi jäädä, kun ei tarvitse nukkua samassa huoneessa. Myös tiskikone helpottaa vieraiden jäljiltä siivoamista. Haasteena vain on sama vanha vaiva kuin ennenkin: asunto on usein siivouspäivistä huolimatta enemmän tai vähemmän sikin sokin, joten spontaanit vierailut vieläkin saattavat vähän ahdistaa. Mutta yhä enemmän nautin siitä, että meillä käy vieraita enkä ole enää niin niuho siitä, että kaiken pitäisi olla tip top vieraiden tullessa.

Toki isoin ja kaikkein mukavin muutos on se, että saan asua rakastamani miehen kanssa saman katon alla. Vaikka olenkin pääasiassa introvertti, yksin asuessani suurin miinuspuoli oli se, että välillä olin aika yksinäinen. Nyt saan asua ihmisen kanssa, jonka seurassa pystyn olemaan oma itseni ja jonka kanssa arki on pääasiassa haukaa. Vaikka välillä onkin suoraan sanottuna aika kauheaa, kun kaksi ihmistä osaa ajatella niin eri tavoin pahoittaman toistensa mielen, niin pääasiassa edelleen on ollut mukavaa. Tänään aamulla juuri muistelin sitä aikaa, kun piti ravata kahden kaupungin väliä ja sen jälkeen kahden asunnon väliä. Ajattelin, että toivottavasti muistan olla kiitollinen siitä, että asiat ovat nyt toisin. Saan elää yhteistä elämää tuon toisen kanssa ja oppia hänestä uutta. Saan itse siinä prosessissa myös muuttua ja kehittyä.

Ymmärtämisen mysteeri

Jo jonkin aikaa mielessäni olen pyöritellyt ja ihmetellyt erästä asiaa. Ajatusprosessin laukaisi se, kun eräänä päivänä lähdin yliopistolta polkemaan kotiin ja siinä matkalla söin energiaboostiksi suklaapatukan. Kun olin sen mutustanut, huomasin lähellä roskakorin, jonka luo pysähdyin laittaakseni sinne käärepaperin. Silloin mieleeni pompahti ajatus: "En kyllä ymmärrä niitä ihmisiä, jotka eivät välitä siisteydestä vaan heittelevät roskat minne sattuu."

Sen jälkeen sama ajatus tai teema on toistunut moneen otteeseen yhä uudelleen eri yhteyksissä. Siis se, miten vaikeaa on ymmärtää toisten mielipiteitä ja ajatuksia ja niistä johtuvaa toimintaa. Tämä näkyy erityisen hyvin sosiaalisessa mediassa, jossa juuri nyt pakolaistulva jakaa vahvasti mielipiteitä. Minulla on molempien puolien edustajia kavereissani ja olen myös nähnyt kummallakin puolella halveksuvaa puhetta niistä, jotka ovat eri mieltä. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan, mikä nyt milloinkin on ajankohtaista ja mikä herättää tunteita.

Olen itse yleensä sellainen ihminen, joka ei ota näihin asioihin juuri kantaa julkisesti. Sen sijaan seuraan yleensä kiinnostuneena keskustelua ja lueskelen molempien puolien linkittämiä tekstejä kunnes väsähdän aiheeseen. On mielenkiintoista nähdä, mitä ihmiset ajattelevat toista mielipidettä edustavista ihmisistä ja seurata, pitävätkö nämä väitteet paikkansa toisinajattelevien ystävieni kohdalla. Ystävissäni on monia, jotka ymmärtävät vastustajien mielipiteiden taustat, mutta myös niitä joiden kohdalla epäilen taustalla olevan tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. En tarkoita tuomita ketään tällä perusteella vaan tämä on pelkkää pohdintaa. 

Edelliseen osittain liittyen olen pohtinut sitä, kuinka moni oikeasti on perehtynyt asioihin niin paljon, että ymmärtää mistä hänen mielipiteensä ja asenteensa kumpuavat. Se on haastavaa erityisesti sellaisten aiheiden kohdalla, jotka ovat itselle tärkeitä, sillä se vaatii itseanalyysia ja äärimmäistä rehellisyyttä itseään kohtaan. Uskon, etä itse kunkin on kuitenkin välillä hyvä pysähtyä pohtimaan omia motiivejaan ja asenteitaan. Törmäsinkin erääseen todella rehelliseen tekstiin, jossa kirjoittaja oli pohtinut sitä, miksi hän ajattelee negatiivisesti pakolaisista. En ota nyt kantaa tekstiin muuten, mutta minusta oli ihailtavaa, kuinka tämä kirjoittaja oli niin sanotusti mennyt itseensä ja rehellisesti miettinyt omaa asennettaan.

Luin myös toisen tekstin, joka herätti aiheeseen liittyviä ajatuksia. En ikävä kyllä muista, mistä tämän tekstin luin, mutta siinä oli haastateltu psykologia tai jotakuta muuta ammattilaista (jos joku tunnistaa tekstin, niin voisiko linkittää minulle? En ole aivan varma ovatko kaikki seuraavat asiat edes tästä tekstistä vai kahdesta erillisestä). Tämä ammattilainen oli sitä mieltä, että luonteemme vaikuttaa auttamishaluumme. Toisille esimerkiksi rahan lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen on luonnollisempaa kuin toisille eikä siihen liity sen vuoksi "paremmuutta". En ota tähän mielipiteeseen kantaa, vaan tartun siihen mikä minulle päällimmäisenä tuosta tekstistä jäi mieleen. Tekstissä peräänkuulutettiin sitä, että ihmiset nähtäisiin ennen kaikkea ihmisinä. Haastateltu itse menetteli esimerkiksi siten, että kuvitteli henkilön lapsuudessaan lapsellisine tarpeineen, jotta tämä henkilö inhimmillistyi hänelle. Se, että ymmärrämme "vastustajiemmekin" olevan inhimillisiä eikä pelkkiä kaikessa väärässä olevia hirviöitä. En tiedä, ajatteleeko kukaan todella näin, mutta välillä keskustelua seuratessa siltä alkaa tuntua.

Monet muutkin keskustelut ja tilanteet ovat johdattaneet ajatuksiani, ja lopputulemana on se, että olemme kaikki ihmisinä niin erilaisista lähtökohdista ja saaneet niin erilaisia vaikutteita elämässämme, että ei ole ihme, jos ajattelemme ja toimimme hyvin eri tavoin. Vaikka toisen mielipiteet ja asenteet tuntuvat joskus käsittämättömiltä, on hyvä tiedostaa että kaiken takana on järkevä ja looginen ihminen, jota toisaalta ohjaavat ympäristössä vallitsevat mielipiteet, tarjolla oleva tieto, tunteet ja omat ajatusprosessit. Ja ne samat asiat koskevat myös minua. En ole täysin puoleeton eivätkä mielipiteeni ole välttämättä täysin vedenpitäviä.

Tämä muutaman viikon kestänyt asian prosessointi on johtanut siihen, että olen kiinnostunut ihmisistä aivan uudella tavalla. Minua kiinnostaa, miten toiset näkevät tämän maailman ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Onneksi minulla on paljon erilaisia ystäviä, joilta voin oppia uutta ja jotka voivat laajentaa omaa kapeaa maailmankuvaani. Ja kaikkein läheisimpänä ihmissuhteena tietysti aviomies, joka yhteisestä arvopohjasta huolimatta näkee monet asiat hyvin eri tavalla kuin minä. Käsittämättömyyden hetkiä on ollut useita ja niitä varmasti tulee. Jotkin asiat täytyy ehkä jopa jättää mysteereiksi, joita vain en voi ymmärtää. Mutta kuten olen joinain kertoina saanut jo todeta, joskus ymmärrys avautuukin keskustelun kautta ja sitä huomaa kuinka rajoittunut oma katsanto onkin ollut. Vaikka erimielisyyden hetket voivatkin olla turhauttavia, uskon että ne oleellisesti myös rikastuttavat elämäämme. Sitä uskon suvaitsevaisuuden pohjimmiltaan merkitsevän, että ymmärsi toisen mielipidettä tai ei, oli siitä kuinka vihainen tahansa tai vaikka olisi sataprosenttisen varma olevansa itse oikeassa, toinen tulee kuitenkin hyväksyä sellaisena kuin on.

Minua etsimässä

Olen lukenut ehkä parasta tähän asti lukemaani hengellistä kirjaa. En ole vielä päässyt sen loppuun, mutta olen siitä niin innoissani etten voi olla jakamatta siitä jotain. Erityisesti kun tänään kirja tuntui kertovan kuin suoraan omasta elämäntilanteestani.

Kyseessä on Donald Millerin Blue Like Jazz, kirja joka minulta on ystävältäni lainassa. Kirjassa on kertomuksia kirjailijan omasta elämästä, jotka eivät ole ihmeellisiä tekoja, joissa kymmeniä parani ja satoja uudistui uskossa. Kuten kirjan alaotsikkokin kertoo: "Nonreligious thoughts on Christian spirituality". Kirjailija siis kertoo ennemminkin omista heikoista hetkistään, ajasta ennen uskoontuloaan ja silloin kun hän kompasteli uskossaan ja tajusi oman pienuutensa.

Saattaa kuulostaa nurinkuriselta, mutta totta puhuen tämä kolahtaa paljon syvemmin kuin ne lukuisat ihmeet. Kirjailija on elämästään äärimmäisen rehellinen ja juuri se tekee tästä kirjasta samastuttavan. Juuri sen vuoksi voin huomata, että hyvänen aika, minullahan on nämä ihan samat ongelmat.En olekaan niin outo kuin luulin! (Halleluja)

Anteeksi, innostuin ehkä liikaa. Mutta nyt teillä on toivon mukaan käsitys, millaisesta kirjasta on kyse. Sitten itse asiaan.

Tänään lukemassani luvussa Miller kertoo ajasta, jolloin hänet kutsuttiin yliopistonsa hengellisen ryhmän johtajaksi. Kävi kuitenkin niin että huomio ja kehut nousivat hänellä päähän ja hän janosi olla näkyvillä enemmän. "When I was asked to speak again, I jumped at the chance like Homer Simpson at a donut".

Kuitenkin Miller huomsi, että hän alkoi muuttua joksikuksi vieraaksi, joka toisteli kliseelauseita kuten "Jumala olkoon kanssasi". Hän alkoi tuntea olevansa teennäinen ja siksi vihaamaan omaa ääntäänkin, koska hän kuulosti talk-show-juontajalta.

Niinpä Miller kävi keskustelun pastorinsa kanssa, jossa hän kertoi lähtevänsä pois saadakseen ajattelutapansa kuntoon.Miller summaa ajatuksensa näin:

"Something got crossed in the wires, and I became the person I should be and not the person I am. It feels like I should go back and get the person I am and bring him here to the person I should be."

Tämä kolahti itselleni sen vuoksi, että minusta on jonkin aikaa tuntunut, etten oikein tiedä kuka olen. Tuntuu, että välillä esitän jonkinlaista roolia, mutta en tiedä kuinka todellinen minä toimisi kyseisessä tilanteessa. Tuntuu, että olen asettanut itselleni rimat niihin korkeuksiin, joihin uskon että todellisen kristityn tulee yltää. Mutta nyt, aivan kuten Miller, olen väsynyt tekohymyihin ja itse itselleni asettamiini vaatimuksiin. Sen vuoksi olen luisunut toiseen ääripäähän, välinpitämättömyyteen. Ja se on tuntunut pahalta, koska minulle on opetettu että rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys.

Onneksi kuitenkin olen oppinut myös olemaan armollisempi itseäni kohtaan. En ole tuominnut itseäni kadotukseen väsyneestä välinpitämättömyydestäni vaan sen sijaan alkanut tutkiskella itseäni ja omia motiivejani. Haluan olla rehellinen, rehellisesti oma itseni. Olen pyytänyt, että Jumala alkaisi muuttaa välinpitämättömyyttäni rakkaudeksi ja välittämiseksi. Olen pyytänyt, että Hän paljastaisi minulle omia vahvuuksiani ja heikkouksiani. On ollut hyvin helpottavaa, kun minun ei ole tarvinnut piiskata itseäni vaan olen saanut levätä Jumalan hyvyydessä ja hyväksynnässä.

"Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin." Matt 6:33

Tällä reseptillä menen nyt elämääni eteenpäin. Prosessi voi olla kivulias, mutta uskon sen ajan olevan nyt. Ehkä minäkin vielä löydän sen ihmisen, joka olen sen sijaan, kuka minun pitäisi olla.