Kuinka voin henkisesti?

Päätin talvilomaviikolla jättää vihdoin masennuslääkityksen pois. Sain sen siis viime kesänä, taisi olla heinäkuussa. Silloin lääkärin kanssa sovittiin, että koska minulla on ollut vuosien varrella lieviä masennuskausia toistuvasti, pidetään lääkitystä puoli vuotta ja samalla saisin keskusteluapua depressiohoitajalta. Lääkkeenä käytin siis 10 mg essitalopraamia, joka siis nostaa serotoniinitasoja. Kesällä kun oli akuutti tilanne, voimat oli suhteellisen lopussa ja ahdisti, niin silloin lääkityksen teho näkyi kyllä. Olo koheni niin paljon, että pystyin ottamaan osa-aikatyön siivoojana. Pitemmän päälle aloin kyllä epäillä, tarvitsinko lääkettä enää. Tuntui lähinnä todella ylipirteältä ja siltä että lääkkeillä minusta nyt pumpataan tuottava kansalainen. Päätin kuitenkin noudattaa lääkärin ohjetta ja jatkaa lääkitystä.

Puoli vuotta aloituksesta meni siis tammikuussa, mutta en uskaltanut lääkitystä vielä lopettaa, koska elämä oli niin hektistä enkä uskonut kestäväni, jos lopetuksesta seuraisi henkinen romahdus. Helmikuun lopussa talvilomaviikolla ajattelin sitten tulleen hyvän hetken, kun kaikki tärkeät projektit koulussa oli melko lailla tehty ja siksi tarvittaessa olisin voinut olla sieltä poissa. Onneksi omat fiilikset henkisen hyvnvoinnin kohentumisesta osuivat melko hyvin oikeaan, eikä pahempia vieroitusoireita tullut. Pahin hetki taisi olla loman jälkeisen viikon maanantaina töissä, kun yhtäkkiä tuli henkisesti todella tukala ja ahdistunut olo. Onneksi se meni melko nopeasti lopulta ohi ja sain työtkin tehtyä joten kuten loppuun, vaikkakin siivoustahti hidastui ja siksi meni reilusti ylitöiksi. Muutamana muunakin päivänä huomasin, että negatiiviset ajatukset jäivät helposti kiertämään päässä kehää. Onneksi olen jo hieman kehittynyt siinä, että osaan ottaa niistä irtiottoa ja pysäyttää negatiivisen kierteen. Jonkin verran huomasin myös huimaavaa tunnetta päässä, mutta onneksi sen osasi aika pian yhdistää lääkkeen lopettamiseen.

Nyt lopettamisesta on useampi viikko. Edelleen tuntuu, että henkisesti pärjään ihan hyvin. Mieliala on ehkä hieman alavireisempi kuin lääkityksen aikana, mutta ainakaan ei enää ole yhtä ylivirittynyt olo. Nyt on sellainen mukava normaali olo, johon kuuluvat sekä ilot että surut sopivissa määrin. Ehkä häiritsevin tunne edelleen on henkinen väsymys. Aluksi se liittyi aika vahvasti ihan fyysiseen väsymykseen. Töissä tuli puolen tunnin jälkeen fyysisesti heikottava olo. Rupesin asiaa tarkemmin pohtimaan ja tutkimaan ja silloin keksin. D-vitamiinin puutos. Aloin käyttämään omega-3- ja D-vitamiinivalmistetta ja ihme ja kumma - heikottava olo hävisi.

Henkinen väsymys kuitenkin oireilee edelleen. Ei sinällään ihme, koska olen oikeasti ollut aika tiukilla koulun ja töiden kanssa. Nyt olen ollut viikon täysin vapaalla koulusta ja se on ollut todella rentouttavaa. Ehkä tässä kun ottaa aikaa itselleen, niin henkiset voimavarat alkavat palatua. Tarkoituksena olisi myös lopettaa työt siihen, kun kesällä menen harjoitteluun. Syynä tähän on ennen kaikkea se, että työpäivä tulee olemaan kahdeksan tuntia koulun kuuden sijaan ja näillä näkymin se tulee sisältämään myös fyysisesti rasittavaa työtä. En siis usko millään jaksavani siivousta siinä ohessa. Aika näyttää, hankinko esimerkiksi harjoittelun jälkeen uuden osa-aikatyön koulun ohelle. Luultavasti en ainakaan ota työtä, jossa on näin paljon työtunteja.

Yks harmillinen seikka tässä kaikessa on ollut se, että keskusteluapu, joka masennuksen hoidossa on se tärkein apu, jäi jossain vaiheessa pois. Tarkoituksena oli aloittaa nettiterapia, mutta jotenkin tuntui etteivät henkiset voimavarat riittäneet siihen juuri silloin. Ehkä nyt keväällä saisin aloitettua senkin. Tällä hetkellä olen henkisen olon kanssa avoimilla mielin. Lepään nyt jonkin aikaa ja pohdin, kuinka edetä. Toisaalta olisi intoa kaikenlaisiin projekteihin tai lisätöihin, mutta hiukan epäilyttää että ajanko kuitenkin itseni sitten loppuun jos lähden harkitsemattomasti johonkin. Saattaahan olla, että innostus onkin oikeastaan suorituspaineita ja jokin osa minusta vastustaa ajatusta, että teen pelkästään 19 tuntia töitä viikossa ja olen muuten vapaalla. Joten ehkä paras idea on nyt ainakin tämän kuun loppuun asti on vain ottaa rennosti ja miettiä teenkö töiden ohella tänä keväänä jotakin ja millä motiiveilla. Sounds like a plan!

Kiirettä pitää edelleen

Hei! Taas kerran aikaa on päässyt vierähtämään reilusti. Minulla on ollut aika hektistä viimeiset puoli vuotta koulun ja töiden kanssa. Viikonloppuisin olenkin sitten ollut niin poikki, että blogin päivittäminen ei ole erityisemmin kiinnostanut. Anteeksi tästä. En halua ottaa bloggaamisesta paineita, koska haluan pitää sen mukavana harrastuksena ja lisäksi stressiä arjessa riittää ajoittain muutenkin tarpeeksi.

Syksy meni yllättävänkin hyvin koulun ja iltatöiden kombolla. Iltatöitä teen siis 19 tuntia viikossa, eli 3-4 tuntia illassa maanantaista perjantaihin. Viikonloppu jää siten vapaaksi. Loppujen lopuksi työmäärä on aika iso, kun olen kuitenkin koulussa yleensä sellaiset 6 tuntia tai jopa yli, eli päivässä olen jonkinlaisissa hommissa 10 tuntia. Rankinta oli jossain vaiheessa se, kun koulussa päivät venyivät niin, että ehdin käydä kotona kääntymässä tunnin ajan, eli juuri ja juuri ehdin syödä, hiukan hengähtää ja valmistautua töihin lähtöön. Siinä vaiheessa tosissani suunnittelin työtuntien vähentämistä viiteentoista, mutta lopulta kun vain päätin lähteä koulusta ajoissa aina kun mitään aivan välttämätöntä ei jäänyt kesken, olo alkoi taas helpottua. Huomaan, että minulle sopii paremmin tällainen järjestely, että teen arkisin kaiken ja viikonlopun otan täysin vapaaksi. Siten ehdin kunnolla levätä ja palautua. Tietenkin viikonloppuna tulee liikuttua ja tehtyä kotitöitä, koska viikolla niitä ei ehdi, mutta joka tapauksessa ei ole pakkoa lähteä minnekään.

Joululomaa minulla oli koulusta peräti kolme viikkoa. Se teki kyllä todella hyvää, vaikka työt tietenkin jatkuivat sen aikana. Joulunpyhinä oli onneksi hyvä tilaisuus lähteä Kajaaniin vanhempieni luo. Aika perinteinen perhejoulu meillä oli siis. Saimme appivanhempieni auton lainaan ja sitä palauttaessa söimme myös jouluisen aterian heidän kanssaan. Välissä oli muutama päivä töitä ja sitten uudenvuoden vapaa. Tänä vuonna olimme mieheni kanssa kahden kotona. Söimme unelmatorttua, katselimme ilotulituksia parvekkeelta puolenyön aikaan ja pelasimme tietokoneella Don't touch anything -nimistä peliä. Hieman harmitti, ettei yhteinen uusivuosi ystävien kanssa onnistunut tänä vuonna, mutta aina ei voi voittaa. Ainakin oli rento uusivuosi.

Yleisesti tämä puoli vuotta on mennyt hieman vaihtelevasti. Minun mielialani on ollut suhteellisen hyvä, vaikkakin välillä hyvin väsynyt. Miehelläni sen sijaan on mennyt melko huonosti, mikä tietenkin vaikuttaa minuunkin jonkin verran. Depressiohoitaja onneksi painotti minulle, ettei minun tarvitse lähteä mukaan toisen pahaan oloon, sillä se ei auta toista sen enempää. Työt ovat olleet tietyssä mielessä pelastus, koska niiden myötä on saanut kotiasioihin etäisyyttä, enkä ole ajautunut liikaa mukaan miehen ongelmiin. Tietenkin olen hänen tukenaan ja apunaan, mutta olen pyrkinyt pitämään mielessä että olen ennen kaikkea vaimo enkä mikään terapeutti. Minun tehtäväni ei ole kantaa miestäni eteenpäin, vain hän itse voi nousta lääkärien ja terapian tukemana. Minä olen vain siinä rinnalla kannustamassa häntä uhraamatta kuitenkaan omaa jaksamistani.

Kirjoitin jossain vaiheessa siitä, kuinka viime keväänä vastoinkäymisiä tuli yksi toisensa perään. Juuri kun olin toipunut edellisestä, hyppäsi seuraava niskaan. Tämän syksyn aikana vastoinkäymisiä on ollut ehkä hieman vähemmän, mutta kyllä niitä on ollut. Ovat ne olleet myös raskaita, mutta jotenkin nyt on ollut paremmat eväät käsitellä niitä. Lääkitys on selvästi auttanut siihen, ettei vointi ole täysin romahtanut niiden takia. Tietysti välillä tulee niitä hetkiä, kun on niin ylikuormittunut että tekee mieli vain itkeä. Onneksi niissä on saanut purkaa tunteensa, tehdä sitten jotain mukavaa ja rentoa ja lopulta asiat ovat palautuneet oikeisiin mittasuhteisiinsa. Vähitellen mennään kaiken kanssa eteenpäin. Päivä kerrallaan -ajattelu auttaa kyllä paljon.

Entä mitä vuosi 2018 tuo tullessaan? Koulusta olen edelleen innoissani. Lähdemme ensi kuussa viikon opintomatkalle Tukholmaan ja mielenkiintoisia oppilastöitä on luvassa. Kevään loppupuoli on varattu harjoittelulle. Itselläni harjoittelupaikka on vielä jokseenkin epävarma. Kesälle saisin mahdollisesti paikan, jonka alunperin halusin, mutta varmaa tietoa en ole vielä saanut. Pitäisikin seuraavaksi lähettää kyselyitä muihin paikkoihin. En ole suuremmin jaksanut asiaa vielä stressata, lähinnä on hiukan ärtynyt olo, kun tuossa yhdessä paikassa asiaa vielä jahkataan. Olisi mukavaa saada varmuus siihen, että saanko harjoittelupaikan, vai pitääkö tosissaan alkaa kysellä muualta. Minulle ei ole oikastaan väliä, onko harjoittelu keväällä vai kesällä. Toisaalta voisi olla ihan mukavaa hengähtää keväällä hieman koulusta ja vaikkapa kirjoittaa enemmän. Toisaalta kesälle olisi parempia mahdollisuuksia saada oman alan töitä vaihteeksi. No, toivon mukaan asia selviää pian, jotta voisi alkaa suunnittelemaan tarkemmin ja hakemaan kesätöitä jos tarvitsee.

Ehkä hieman tulevaan kevääseen ja kesään liittyy myös pelkoa. Viime kesä oli niin kamala, että pelottaa että se toistuu. Jonkinlaista toimintasuunnitelmaa olen yrittänyt itselleni kehitellä sen varalle, mutta tietysti kaikkeen ei vain voi varautua etukäteen. Helpottaa todella paljon onneksi se, millaista huolenpitoa sain perheeltä ja ystäviltä viime kesänä. Tiedän, että minulla on turvapaikka, johon mennä jos asiat menevät päin mäntyä. Se antaa lohtua ja turvaa kaiken keskellä.

Hyvää kevään jatkoa! Yritän jaksaa taas kirjoittaa!

Selviytymisrunoja

Tässä muutamia tämän kesän aikana syntyneitä runoja. Aika monet niistä ovat olleet myrskyaiheisia tai eksymiseen liittyviä. Ne ovat olleet minulle keino sanoittaa tunteitani ja toisaalta löytää toivo kaiken takaa. Ja synkät elämäntilanteet voi ainakin kääntää inspiraatioksi, jotta syntyy runoja hiukan eri näkökulmasta. Runoja on enemmänkin, mutta nämä olivat niistä onnistuneimpia.

*

Vaikka tiesinkin

kivun kuuluvan elämään,

ei mikään valmistanut minua

näihin tuskan vaahtopäihin,

jotka huuhtovat minua

uudelleen

ja uudelleen

Ei pimeisiin ja kylmiin pelon syvyyksiin,

jotka loputtomuudellaan kangistavat minut,

vaikka toivo kelluu lauttana

suoraan edessäni

Eikä tähän kaipuuseen,

joka vyöryy ylle ukkosmyrskynä

väläytellen muistoja salamoina

eikä entiseen ole paluuta

Tämä viluinen ja tyhjä yksinäisyys

melkein hukuttaa minut alleen:

en saa happea ja voimani hupenevat.

Epätoivon vimmalla koetan löytää pinnan,

vetää henkeä ja odottaa apua.

Liekin lailla toivoni lepattaa tuulessa,

hätärakettini valo himmenee taivaantantaan

Jumala, en tiedä suuntaa,

etkö jo auta minua?

Pidä liekkini elossa.

Älä anna tämän myrskyn voittaa minua.

*

Tuuli nousee

Nostan purjeen

Katselen kun se pullistuu

Annan Herran henkäysten

kuljettaa minne tahtovat

tämän pienen hauraan

kaarnalaivani

Kurimuksesta selvinneen

*

Kun olen väsynyt ja voimaton,

pettynyt itseeni ja saamattomuuteeni,

siivoan yhden puolen keittiöstä,

käännän selkäni törylle ja sekamelskalle,

katselen puhtautta ja iloitsen:

"Jaksoin tänään tehdä jotain hyvää!"

Sillä niinhän se on.

Muutos alkaa yhdestä askeleesta.

Se ei tarkoita,

että kaikki sotku häviää heti,

mutta kun katseen kiinnittää

siihen yhteen hyvään nurkkaan,

saa taas vähän voimaa jatkaa.

Kun tie katoaa mutkan taakse

Hei! Minulla on ollut pitkä blogitauko, anteeksi siitä. Kun viimeksi kirjoitin, olin toiveikas siitä, että nyt elämä lähtee nousuun ja energiaa löytyy taas. No, eipä sitten käynyt niin. Kevät oli henkisesti raskas. Tuntui että aina kun tuntui että alkoi toipua vanhoista asioista, tuli jokin uusi asia joka painoi alas. Loppukeväästä sitten tuli elämään yksi hyvin vaikea asia, jonka seurauksena kulunut kesä oli ehkä elämäni rankin henkisesti. Kaiken tämän keskellä blogin kirjoittaminen ei ole oikein maistunut.

Liittyy kevääseen ja kesään positiivisiakin asioita. Yksi merkittävimpiä lienee se, että huolet alkoivat painaa niin kovasti, että päätin hakea tukea opintopsykologilta. Se oli hyvä ratkaisu, koska siellä sain purkaa omaa elämäntilannetta ja miettiä, mitä sen parantamiseksi voisi tehdä. Tapasimme viimeisen kerran toukokuun puolivälissä kun olin henkisesti aika romuna. Silloin psykologi onneksi painotti minulle, että haen kunnallisen terveydenhuollon puolelta tukea myös kesän ajalle. Tein niin ja yllättäen minulla todettiin keskivaikea masennus, johon sain lääkkeet. Alun epäilyn jälkeen huomasin että juuri sitä tarvitsin, koska lääkkeet ovat oikeasti auttaneet pääsemään paremmin elämään kiinni ja huomaan olevani enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan.

Tällä kertaa siis omat voimat eivät riittäneet kaiken henkisen taakan alta ylös pääsemiseen. Lääkkeiden käyttö ei hävetä, vaan hyväksyn sen että tarvitsen juuri nyt niiden apua normaaliin elämään. Sen lisäksi käyn depressiohoitajalla saamassa keskusteluapua. Olen ollut tyytyväinen siihen, että sain juuri tämän kesän aikana tällaista tukea. Olisin varmaankin pärjännyt ilmankin sitä, mutta en todellakaan olisi näin hyvässä kunnossa henkisesti.

Tämä kesä on ollut hyvin vaikea syistä, joita en näin julkisesti voi avata. Olen kuitenkin joutunut hyvin paljon kamppailemaan sen kanssa, että en ole tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen joutunut miettimään isoja kysymyksiä ja päätöksiä samalla kun elämä on ollut täydessä myllerryksessä. Juuri nyt tilanne tuntuu vihdoinkin jonkin verran rauhoittuneen. Juuri nyt on hyvä ja suhteellisen varma olo. Silti edelleen tulevaisuudessa on monia avoimia kysymyksiä, jotka mietityttävät. Ne voivat merkitä sitä, että jotkin unelmat jäävät toteutumatta ja lisää vaikeita elämäntilanteita. En tiedä. En voi nähdä mutkan taakse ja tietää mitä tuleman pitää.

Edelleen kaiken keskellä on ollut helpottavaa kun kaikista isoimmatkin ongelmavyyhdet on saanut antaa isompiin käsiin. Jumala on pitänyt huolta kaiken keskellä. Olen saanut suunnatonta rohkaisua Häneltä. Sen lisäksi Hän on antanut minulle upean tukiverkon perhettä ja ystäviä. Monet heistä ovat kuunnelleet huoliani kesän aikana, kantaneet rukouksin ja rohkaisun sanoin ja järjestäneet aivan upeita juttuja, jotta olen saanut välillä pitää hauskaa ja ottaa taukoa huolista. Olen muun muassa käynyt tälle kesälle kahdessa kylpylässä, yhdessä huvipuistossa, saaripiknikillä, frisbeegolfaamassa, museoissa ja sen lisäksi olen saanut saunoa ja uida järvessä.

Tähän syksyyn lähden siis myös virkistyneenä kesän lomailusta, vaikkakin henkisesti hiukan väsyneenä vielä, uudella energialla ja askel kerrallaan. Koulu alkoi viime viikolla ja olen nyt kuukauden ollut lisäksi töissä iltasiivoojana. Aika iso pala on tullut haukattua siis työmäärällisesti. Ainakin vielä se on tuntunut hyvältä, mutta aika näyttää kuinka hyvin voimavarat riittävät. Tulevaisuus mietityttää, mutta koetan pysyä positiivisena ja muistaa myös hyvät asiat elämässäni.

Yritän kirjoittaa blogia taas aktiivisemmin, joten pysykää kuulolla!