Joulutunnelmaa

Joulukuu on mennyt tasaista vauhtia eteenpäin. Olemme vielä pari päivää Oulussa ennen kuin lähdemme minun vanhempieni luo aaton aattona siskoni kyydissä. Olemme siellä kaikki koolla joulun. Ajattelin hieman jakaa, mitä meidän joulunaikaamme on kuulunut.

Joulukuu tuli melko äkkiä ja yllättäen, sillä 27.-29.11. oli meillä seurakunnalla nuorisopäivät, joissa olin lauantaina mukana tanssimassa ja järjestämässä kahvitusta. Myös Room Escape oli sinä samana viikonloppuna ja toki muutkin kiireet kanssa veivät aikaa. Yleensä laitan joulukoristeet paikoilleen heti joulukuun ensimmäisenä päivänä ellen jo aiemminkin, esimerkiksi ensimmäisenä adventtina. Tänä vuonna sain ne kaivettua kellarikomeron kätköistä vasta 4.12. Mutta vaikka joulufiilistelyt alkoivat vähän myöhässä, niin eipä se mitään haittaa. Hyvin on ehtinyt tunnelmaa hakea myöhemminkin.

Ei meillä tosin paljon koristeita ole, kynttelikkö, siniset jouluvalot ja seinällä joulusukka. No, on muutama tonttu ikkunassakin, mutta ne eivät juurikaan lähes aina kiinni olevien verhojen takaa näy (syynä tähän on, että totesimme kadulta olevan melko hyvät näkymät asuntoomme etenkin vastapäiseltä bussipysäkiltä). Ostin myös hyasintin levittämään jouluista tuoksua kotiimme. Annoin sen vain olla alkuperäisessä "ruukussaan", ja se on kasvettuaan alkanut uhkaavasti kallistua... Pitäisi varmaan vihdoin hankkia ihan oikeita kukkaruukkuja. Ohessa muutama kuva.

Koetin laittaa lyijykynän tukemaan hyasinttiparkaa.

Vaikka olenkin ajatellut, että tämä joulukuu on ollut tavallista rauhallisempi, on kiirettä riittänyt silti sekä koulun että muiden menojen muodossa. Lähdin muun muassa mukaan nopealla aikataululla kerättyyn kuoroon, joka esiintyi seurakuntamme nuorten joulujuhlassa sekä koko seurakunnan joulujuhlassa. Kaiken tämän myötä alkoi tuntua, että kaikki hommat lykkääntyvät koko ajan. Joululahjat saimme onneksi mieheni kanssa melko kivuttomasti ostettua yhdellä reissulla kaupunkiin. Mikä ei ole todellakaan minulle itsestäänselvyys.

Näimmepä samalla reissulla Tiernapoikaesityksen, joita Tiernakaupunki Oulussa on paljon. Täällä järjestetään jopa tiernapoikakilpailut ja keskustan kävelykadulta, Rotuaarilta, löytyy tiernapoikapatsas. Olin aiemmin ohimennen nähnyt osia tiernapoikaesityksistä, mutten kiireen vuoksi ikinä ehtinyt jäädä katsomaan niitä kokonaan. Nyt vihdoin oli aikaa katsoa koko esitys. Oli muuten todella hyvä! Mahtavat maskeeraukset ja asut ja selvästi esitys oli hyvin harjoiteltu. Esityksen tasosta kertoo ehkä eniten se, että mieheni - joka hyvin harvoin innostuu mistään - taputti innoissaan ja kehui esitystä vielä jälkeenpäinkin. Tiernapoikien lisäksi olemme käyneet kauneimmissa joululauluissa ja minä kävin kuuntelemassa Oulun yliopiston kamariorkesterin joulukonserttia. Eli on tullut joululauluja kuunneltua ja laulettua.

Kaikki tohina aiheutti kuitenkin sen, että joulukortteja en ehtinyt tänä vuonna lähettää. Olen yrittänyt pitää tavan hengissä ja lähettänyt läheisimmille ystäville ja mieheni perheelle kortit parina viime vuonna. Tänä vuonna, kuten viime vuonnakin, oli tarkoitus maalata kortit akryyliväreillä itse. En ole mikään huipputaiteilija, mutta mielestäni ihan söpöjä kortteja olen saanut aikaiseksi. Sitä paitsi tekee hyvää tehdä opiskelujen ohessa välillä tekmään jotain luovaa omaksi ja siinä samalla muiden iloksi. Aika ei kuitenkaan tänä vuonna riittänyt. Nyt onneksi osasin säästää itseäni siltä rääkiltä, että olisin yötä myöten itku kurkussa maalannut kortteja. Hauskuus on kuitenkin pääasia. Onneksi sähköisessä muodossa voi joulutervehdyksiä lähettää myöhemminkin.

Itsekään emme ainakaan vielä ole saaneet keneltäkään tutulta joulukorttia. Suurin osa lähettää hyvän joulun toivotukset juurikin sähköisesti nykyään. Mukava yllätys oli kuitenkin, että hääpaikkanamme toimineesta leirikeskuksesta saapui postissa joulukortti. Ihan mahtava paikka ihan oikeasti! He auttoivat meitä niin paljon ja vastasivat jokaiseen toiveeseemme ja enemmänkin sydämellisellä ja asiantuntevalla otteella. Se tuntuu todella hyvältä, koska viime keväämä paikan varaamisen jälkeen mietin vielä pitkään, teinkö virheen pohtien tilan rajallisuutta ynnä muuta. Ihanaa, että sai todeta paikan olleen nappivalinta.

On ollut myös mukavaa, kun ainakin täällä Oulussa on ollut suurimman osan joulukuuta lunta maassa. Kuukauden alkupuolella lumet välillä sulivat pois, mutta nyt on plussakeleistä huolimatta lunta sen verran, että maa on pysynyt valkoisena. Välillä oli jopa -15 astetta pakkasta ja oli ihanan talvisen näköistä. Olen ihan mielissäni tuijotellut ikkunasta ulos lumisadetta ja sinertyvää maisemaa. Toivottavasti myös jouluna tulisi lunta eikä vesisadetta.

Kaunista ja talvista! Tykkään!

Tässä meidän joulukuulumisiamme. Jos en enää ennen joulua ehdi kirjoittaa, niin oikein iloista joulua ja paljon lämpöisiä hetkiä teille, lukijat!

Tässä minun joululukemiseni. Koulukirjojen vastapainoksi Harlequin Historicals-hömppää.

Aikuinen - minäkö?

Olen pohdiskellut viime aikoina sitä, mitä on olla aikuinen. Lapsena ajattelin, että aikuinen on 20-vuotiaana. Muistan kun minulta kysyttiin, haluaisinko ottaa korvanreiät, ja piikkikammoisena sanoin että vasta aikuisena. No, nyt olen jo 24-vuotias eikä minulla vieläkään ole korvanreikiä, eikä piikkikammo ole vieläkään lähtenyt.

Joku minua silloin lapsenakin korjasi, että jo 18-vuotias on aikuinen. Onko? Täysi-ikäinen kyllä, mutta aikuinen? En minä ainakaan kokenut olevani. Minusta tuntui kuin henkinen murrosikäni olisi alkanut vasta 17-vuotiaana. Teinivuodet menivät ilman suurta draamaa ja poiketen monista ystävistäni pidin hyvin paljon yläasteajoistani. Muutin pois kotoa, kun menin lukioon. En olisi vielä halunnut, mutta se oli paljon järkevämpää, koska pienen kotipaikkakuntani lukio oli paria vuotta aiemmin lakkautettu ja jouduimme siis käymään n. 40-50 km:n päässä sijaitsevan isomman lukion.  Kun vanhemmillani oli omistusasunto paikkakunnalla, ja kotipaikkakunnlta luokion käynti olisi venyttänyt päivät liian pitkiksi, oli kätevämpää muuttaa. Tämä vauhditti itsenäistymisprosessiani ja ehkä se vaikutti juurikin "myöhäismurrosikääni".

Aikuistumisen merkki - kun kärry on kätevämpi valinta kaupassa kuin kori?

Vaikka aloin jo hieman itsenäistyä lukioaikoinani, en kuitenkaan ollut vielä läheskään aikuinen. Olin edelleen hyvin riippuvainen vanhemmistani ja kävinkin kotona joka viikonloppu. Kun sitten täytin 18, ajatus siitä että minun pitäisi olla aikuinen ja kantaa aikuisen vastuut tuntui pelottavalta ja raskaalta. Uudenlainen vapaus ja riippumattomuus sen sijaan tuntui hyvältä ja onnekseni minulla on vanhemmat, jotka alkoivat puuttua yhä vähemmän tekemisiini ollen silti yhä tukena silloin, kun sitä tarvitsin. Ja silloin vielä tarvitsin sitä usein.

Lukion jälkeen muutin Ouluun saatuani opiskelupaikan yliopistosta. Toivoin saavani muuttaa yksiöön, sillä halusin kokeilla omia siipiäni ja elää omillani. Yksiötä ei järjestynyt, vaan päädyin opiskelijakämppään, kolmen hengen soluun. Jännitin muuttoa yhteiseen asuntoon kahden vieraan ihmisen kanssa, mutta sainkin todella mahtavat kämppäkaverit. Heidän kanssaan kävimme monia hyviä keskusteluja ja nauroimme monet illat. Asuin asunnossa kuitenkin vain vuoden, koska introvertti luonteeni kaipasi kuitenkin omaa rauhaa. Suretti minua tosin muuttaa pois, kun meillä oli niin hyvä yhteishenki. Vieläkin toisinaan kaduttaa, etten jäänyt. Koin kuitenkin tarvitsevani yksinasumisen kokemuksen. 

Ja hyvää se tekikin. Olin esimerkiksi ennen vierastanut leipomista ja ruoanlaittoa, koska en ollut niissä luonnostaan kovin hyvä enkä myöskään kokenut. Liian moni ihminen oli sen vuoksi kritisoinut minua eikä minulla ollut itseluottamusta. Vasta yksin asuessani uskalsin alkaa opettelemaan ja kokeilemaan. Ja eihän se kauhean helppoa aluksi ollut ja monet kerrat tuli mokattua. Tästä opetteluajasta voi lukea vanhasta blogistani Kirjoja ja kokkausta. Itsetuntoni alkoi kuitenkin vähitellen kohota näinä vuosina, kun huomasin pärjääväni omillani ja kyllä se ruoanlaittoakin useammin voittoon päättyi kuin katastrofiin.

Aiemmassa kuvassa olleesta Halloweenin jälkimainingeissa halvalla ostetusta kurpitsasta syntyi kurpitsa-fetapiirakka. Oli yllättävän hyvää, vaikka olin skeptinen.

Varsinaisen aikuistumisen piikin koen tapahtuneen kuitenkin vasta viime vuosina. Ja seikka, joka siihen vahvasti vaikutti, oli seurustelun aloittaminen nykyisen mieheni kanssa. Kun nyt katson taaksepäin ja mietin etenkin seurustelumme ensimmäistä vuotta, huomaan olleeni vielä hyvin lapsellinen silloin. Aluksi parisuhde kypsytti etenkin parantamalla yhä heikkoa itsetuntoani huomattavasti. Suhteen edetessä ristiriidat ja vaikeudet olivat kuitenkin se, mikä eniten hioi teräviä kulmiani pehmeämmiksi ja kasvatti. On näinä vuosina ollut toki muitakin asioita, jotka ovat kypsyttäneet, kuten kokemukset kesätöissä, opiskelut, ystävyyssuhteet, yhä selvempi vastuun ottaminen ja niin edelleen.

Vaikka joitain vuosia takaperin se tuntui vielä absurdilta ajatukselta, koen nyt olevani aikuinen. En tarkoita, että olisin täysin valmis ja kaikesta kaiken tietävä. Kuitenkin elämääni ja luonteeseeni on tullut jotain sellaista kypsyyttä, joka saa minut tuntemaan niin. Painin edelleen itsetunto-ongelmien ja murrosikämäisen ylös-alas seilaavan tunne-elämän kanssa, mutta osaan suhtautua niihin huomattavasti kypsemmin kuin aiemmin. Etsin edelleen itseäni, mutta olen jo löytänyt itsevarmuuden, pohjavireen siitä, että saan olla tällainen kuin olen. 

Tuli myös melkoisen vanha olo, kun ensimmäistä kertaa useaan vuoteen olen käynyt useammassakin K-18 paikassa eikä missään ole enää kysytty henkkareita. Näytänkö minä oikeasti niin aikuiselta? Kuvassa Tampereen Tornihotelli, jonka huipulla kävimme ystävien kanssa.

Ennen kaikkea koen aikuistuneeni ehkä siksi, että kuvani aikuisuudesta on muuttunut vahvasti siitä, mitä kuvittelin sen olevan, kun olin lapsi tai teini-ikäinen. Silloin luulin, että aikuinen on silloin, kun kaikki on kasassa ja tietää aina mitä milloinkin pitää tehdä. Nykyään tiedän, että hyvin moni muukin täällä miettii vielä "aikuisenakin", että mitä hittoa tässä ollaan tekemässä. On ollut hyvin vapauttavaa, kun on ymmärtänyt sen, että valmiiksi tulemiseen menee koko elämä eikä sekään aivan riitä. Vaikka ajattelen aikuisuuden merkitsevän ennen kaikkea luonteen kypsyyttä ja kykyä ottaa vastuu omasta elämästään, olen ymmärtänyt että ei itselleen tarvitse olla niin ankara siinäkään suhteessa. Aion vieläkin häpeilemättä jännittää rokotuksia jos jännittää, tukeutua toisiin kun tunnen olevani heikko ja pitää hauskaa vaikka näyttäisin lapselliselta. Tärkeintähän on, että elää tämän elämän täysillä, iloineen ja suruineen.