Kuinka voin fyysisesti?

Koska aiemmin kirjoitin postauksen siitä, kuinka voin henkisesti, ajattelin vastineeksi kirjoittaa hieman fyysisestä kunnostani. Kirjoitin vuoden 2017 alussa siitä, että halusin pudottaa painoa ja parantaa kuntoani. Henkisesti rankka kevät lopulta vei sen innostuksen mennessään, eivätkä asiat parantuneet vielä pitkään aikaan. Nyt on kuitenkin fysiikkakin vihdoin paljon paremmassa kunnossa.

Jo viime syksystä lähtien kiloja alkoi pikku hiljaa karista pois. Painoindeksi oli jossain vaiheessa jo ylipainon puolella, joten pudotettavaa oli. Rasvaa kertyi erityisesti suoraan vatsan alueelle, eli rasvamaksaa sun muuta ohessa varmasti syntyi. Onneksi syksyllä viimein alkoi tuloksia tulla ja paino tippui vähitellen alle 70 kilon. Tähän vaikutti eniten kaksi asiaa: toinen on se, että arkiliikunnan määrä moninkertaistui fyysisen työn myötä. Siivoaminen ei ole vain moppaamista, vaan työergonomian vuoksi esimerkiksi roskiksia tyhjentäessä ja uutta pussia laittaessa pitäisi aina kyykistyä, jotta rasitus menee jalkojen isoille lihaksille selän heikkojen lihasten sijaan. Kaikki se kyykistely ja muu aktiivinen liikkuminen kiireisellä työtahdilla sai rasvan palamaan.

Lenkillä on mukavaa käydä, kun maisemat näyttävät mukavan keväisiltä

 Toinen tärkeä seikka painon putoamisessa ovat olleet muutokset ruokavaliossa. Alun perin painoa alkoi kertyä, koska omaksuin huonoja ruokailutottumuksia mieheltäni. Mieheni on toisaalta tehnyt ruokailulle hyvää siinä, että hän on opettanut minua luopumaan nirsoilusta ja monipuolistamaan ruokavaliota. Mutta huonona puolena on se, että vaivihkaa annoskoot alkoivat kasvaa ja erityisesti rasvaisia ruokia alkoi tulla ruokavalioon enemmän. En esimerkiksi yksin asuessani ostanut melkein koskaan juustoa, mutta miehen tultua osaksi elämää aloin sitä jälleen ostaa ja käyttää. Meillä on myös ollut tapana tehdä toisillemme iltapalaa, ja mies ei oikein ymmärtänyt, kuinka paljon vähemmän minä oikeastaan söin. Niinpä vaivihkaa annoskoot sitten alkoivat kasvaa, ja jossain vaiheessa mukaan tuli vielä leipägrilli ja juustoa tursuavat grillileivät. Kesällä päätin alkaa pienentää annoskokoja, mikä on tuonut tuloksia.

Nyt paino on jo pudonnut noin 6-7 kiloa. Painan tällä hetkellä siis noin 67 kg ja painoindeksi 21,46 eli olen sen mukaan normaalipainoinen. Vatsakumpu on pienentynyt, reidet hiukan hoikistuneet ja kasvotkin tuntuvat kaventuneen hieman. Haluaisin kuitenkin saada painoa putoamaan vielä lisää. Itse asiassa olen aina tykännyt kurvikkaasta ruumiinrakenteesta. Ongelma on vain se, että minun ruumiinrakenteeni on ollut ja on edelleen kurvikkaan sijaan ylipainoisen näköinen. Olen nuorempana ollut ruumiinrakenteeltani todella hoikka ja siro ja pohjimmiltaan se ei ole muuttunut. Lähinnä sen siron rakenteen päälle on tullut rasvaa epäimarteleviin kohtiin. Rintani ovat esimerkiksi edelleen pienehköt, minkä vuoksi pömpöttävä maha erottuu todella selkeästi. Ja se korostuu vielä enemmän, koska äiti sukuvian perineenä minulla on notkoselkä. Käytännössä ruumiinrakenteeni näyttää siis siltä kuin olisin raskaana. Ja ei, tämä ei ole vain omaa mielikuvitustani, koska useampi - mielestäni aika tahditon - ihminen on kysynyt, että olenko pieniin päin. Se on ollut todella noloa ja saanut minut turvautumaan telttamaisiin paitoihin, jotta maha peittyy. Ulkonäkö ja parempi terveys ovat siis motivaattoreitani saada painoa alaspäin. Jos saavuttaisin 60-65 kg:n painon, niin siihen voisin olla jo ihan tyytyväinen. Tällä hetkellä tuo 65 kg on isoin tavoite.

Työ on vaikuttanut vahvasti siihenkin, että kuntoni on noussut. Aluksi työ oli todella raskasta, koska jalkapohjani kipeytyvät todella herkästi useamman tunnin seisomatyöstä. Minulla on ollut tätä ongelmaa jo ainakin kymmenen vuoden ajan. Vieläkin on hieman epäselvää, mistä se johtuu, koska lääkäri on sanonut jalkojeni holvikaaren olevan hyvän eikä mitään rakenteellista vikaa varsinaisesti ole. Ilmeisesti jalkapohjan lihakseni ovat todella kireät tai vastaavaa. Tällä hetkellä ongelma ei ole enää yhtä paha. Luultavasti jalat ovat tottuneet seisomiseen jo jonkin verran. Pohjalliset ovat toinen hurjasti kipua helpottanut asia. Tällä hetkellä en oikeastaan tarvitse pohjallisia, koska hankin vuodenvaihteen tienoilla uudet lenkkarit, joiden pohjat ovat memoryfoamia, eli ne muotoutuvat helposti oman jalan mukaan. Ne ovat olleet hyvät jaloilleni. Jonkin verran kipeytymistä on edelleen, etenkin jos olen töiden lisäksi muutenkin paljon seisaallani. Kylmägeeli, jalkapohjien hieronta ja lepo auttavat yleensä silloin.

Fyysisen työn lisäksi olen yrittänyt kohottaa kuntoa erityisesti lisäämällä arkiliikuntaa, koska etenkin silloin kun oli koulua, aikaa ja energiaa liikuntaan ei oikein ollut. Niinpä olen pyrkinyt nousemaan portaita hissin sijaan ja kävelemään ja pyöräilemään lyhyitä matkoja. Etenkin nyt kun koulun takia minulla ei ole enää bussin kausilippua ja kevät on sulattanut tiet, kuljen töihin oikeastaan pelkästään kävellen tai pyörällä. Sen lisäksi käyn useimmiten viikonloppuisin pitemmillä kävelylenkeillä. Sainpa juuri tänään käytyä pitkästä aikaa uimassakin. Viime postauksessa mainitsin myös hankkineeni tasapainolaudan helppoa kotikuntoilua varten ja saatan kotona lisäksi jumppailla ja venytellä selkä- ja hartiakipujen lievittämiseksi.

Huonoja puolia työssä on se, että juurikin selkä kipeytyy, koska aina en malta olla ergonominen. Kiireessä roskat tuleekin noukittua nopeasti selän kustannuksella ja usein mopatessakaan en jaksa olla niin tarkka asennoista. Samoin kun pölyjä pyyhiessä ja mopatessa tuijottaa alaspäin, niska pääsee usein jäykistymään. Nämä ovat isoimmat ongelmani, joihin koetan töitä tehdessäni kiinnittää enemmän huomiota. Pienempiä krenkkoja on ollut myös oikean käden ranteessa ja olkapäässä. Erityisesti tuo olkapää pelottaa, koska se muutama vuosi sitten naksahti hassusti kun meinasin liukastua pyörää taluttaessa. Ja vielä enemmän siksi, koska äidilläni ja siskollani on molemmilla löystynyt olkapää niin, että se on mennyt toistuvasti sijoiltaan. Kauhistuttaa ajatus sijoiltaan menemisestä, koska olisin varmaan aivan paniikissa enkä uskaltaisi liikuttaa sitä tai yrittää muljauttaa sitä takaisin. Hyi hyi hyiii, ajatuskin on kamala! Täytyy toivoa, että sama geeni ei ole minulla. Ja opetella tekemään töistä vasemmalla kädellä.

Liikunta ja ruokavalion muutos ovat siis parantaneet fyysistä oloa todella paljon. Olo on paljon kevyempi ja jaksan paremmin. Kaikista isoin fyysiseen terveyteen vaikuttanut seikka on kuitenkin vielä yksi toinen asia. Nimittäin se, että aloin ottamaan alkuvuodesta D-vitamiinilisää. Todella nopeasti töissä tunnin jälkeen tuleva väsymys lähti ja jaksoin paljon paljon paremmin. Aiemmin olin jokseenkin skeptinen sen suhteen, että tarvitseeko sitä vitamiinilisää oikeasti. Kyllä muuten tarvitsee. Ei täällä Suomessa näköjään oikeasti saa D-vitamiinia talvella tarpeeksi. Se on luultavasti ollut fyysisen väsymykseni takana ennenkin, mutta en vain ole tajunnut sitä. Jatkossa aion kyllä käyttää D-vitamiinilisää talvisin. Minut on vakuutettu!

Edelleen aion syödä kesällä paljon jäätelöä, vaikka se painonpudotukseen hiukan vaikuttaisikin.

Kaiken kaikkiaan siis, fyysinen olo on verrattuna esimerkiksi vuoden takaiseen paljon paljon parempi. Ja olen ylpeä noista tiputetuista kiloista. Ne motivoivat tosi paljon liikkumaan ja syömään terveellisemmin. Herkutkin jäävät nykyisin paljon helpommin kaupan hyllylle, kun tietää että ilman niitä paino lähtee vieläkin helpommin. Yritän kuitenkin välttää liian pakkomielteistä laihdutusta, koska edelleen haluan nauttia elämästä, hyvästä ruuasta ja siitä että välillä saan olla sohvaperunana. Paino on tähän mennessä tippunut hiljalleen, eikä se minua niin paljon haittaa. Tietysti olisi kivaa saada tuloksia nopeasti, mutta meiluummin muutan elämäntapojani parempaan suuntaan pikkuhiljaa, asia kerrallaan. Tähän mennessä se on toiminut hyvin.

Kuinka voin henkisesti?

Päätin talvilomaviikolla jättää vihdoin masennuslääkityksen pois. Sain sen siis viime kesänä, taisi olla heinäkuussa. Silloin lääkärin kanssa sovittiin, että koska minulla on ollut vuosien varrella lieviä masennuskausia toistuvasti, pidetään lääkitystä puoli vuotta ja samalla saisin keskusteluapua depressiohoitajalta. Lääkkeenä käytin siis 10 mg essitalopraamia, joka siis nostaa serotoniinitasoja. Kesällä kun oli akuutti tilanne, voimat oli suhteellisen lopussa ja ahdisti, niin silloin lääkityksen teho näkyi kyllä. Olo koheni niin paljon, että pystyin ottamaan osa-aikatyön siivoojana. Pitemmän päälle aloin kyllä epäillä, tarvitsinko lääkettä enää. Tuntui lähinnä todella ylipirteältä ja siltä että lääkkeillä minusta nyt pumpataan tuottava kansalainen. Päätin kuitenkin noudattaa lääkärin ohjetta ja jatkaa lääkitystä.

Puoli vuotta aloituksesta meni siis tammikuussa, mutta en uskaltanut lääkitystä vielä lopettaa, koska elämä oli niin hektistä enkä uskonut kestäväni, jos lopetuksesta seuraisi henkinen romahdus. Helmikuun lopussa talvilomaviikolla ajattelin sitten tulleen hyvän hetken, kun kaikki tärkeät projektit koulussa oli melko lailla tehty ja siksi tarvittaessa olisin voinut olla sieltä poissa. Onneksi omat fiilikset henkisen hyvnvoinnin kohentumisesta osuivat melko hyvin oikeaan, eikä pahempia vieroitusoireita tullut. Pahin hetki taisi olla loman jälkeisen viikon maanantaina töissä, kun yhtäkkiä tuli henkisesti todella tukala ja ahdistunut olo. Onneksi se meni melko nopeasti lopulta ohi ja sain työtkin tehtyä joten kuten loppuun, vaikkakin siivoustahti hidastui ja siksi meni reilusti ylitöiksi. Muutamana muunakin päivänä huomasin, että negatiiviset ajatukset jäivät helposti kiertämään päässä kehää. Onneksi olen jo hieman kehittynyt siinä, että osaan ottaa niistä irtiottoa ja pysäyttää negatiivisen kierteen. Jonkin verran huomasin myös huimaavaa tunnetta päässä, mutta onneksi sen osasi aika pian yhdistää lääkkeen lopettamiseen.

Nyt lopettamisesta on useampi viikko. Edelleen tuntuu, että henkisesti pärjään ihan hyvin. Mieliala on ehkä hieman alavireisempi kuin lääkityksen aikana, mutta ainakaan ei enää ole yhtä ylivirittynyt olo. Nyt on sellainen mukava normaali olo, johon kuuluvat sekä ilot että surut sopivissa määrin. Ehkä häiritsevin tunne edelleen on henkinen väsymys. Aluksi se liittyi aika vahvasti ihan fyysiseen väsymykseen. Töissä tuli puolen tunnin jälkeen fyysisesti heikottava olo. Rupesin asiaa tarkemmin pohtimaan ja tutkimaan ja silloin keksin. D-vitamiinin puutos. Aloin käyttämään omega-3- ja D-vitamiinivalmistetta ja ihme ja kumma - heikottava olo hävisi.

Henkinen väsymys kuitenkin oireilee edelleen. Ei sinällään ihme, koska olen oikeasti ollut aika tiukilla koulun ja töiden kanssa. Nyt olen ollut viikon täysin vapaalla koulusta ja se on ollut todella rentouttavaa. Ehkä tässä kun ottaa aikaa itselleen, niin henkiset voimavarat alkavat palatua. Tarkoituksena olisi myös lopettaa työt siihen, kun kesällä menen harjoitteluun. Syynä tähän on ennen kaikkea se, että työpäivä tulee olemaan kahdeksan tuntia koulun kuuden sijaan ja näillä näkymin se tulee sisältämään myös fyysisesti rasittavaa työtä. En siis usko millään jaksavani siivousta siinä ohessa. Aika näyttää, hankinko esimerkiksi harjoittelun jälkeen uuden osa-aikatyön koulun ohelle. Luultavasti en ainakaan ota työtä, jossa on näin paljon työtunteja.

Yks harmillinen seikka tässä kaikessa on ollut se, että keskusteluapu, joka masennuksen hoidossa on se tärkein apu, jäi jossain vaiheessa pois. Tarkoituksena oli aloittaa nettiterapia, mutta jotenkin tuntui etteivät henkiset voimavarat riittäneet siihen juuri silloin. Ehkä nyt keväällä saisin aloitettua senkin. Tällä hetkellä olen henkisen olon kanssa avoimilla mielin. Lepään nyt jonkin aikaa ja pohdin, kuinka edetä. Toisaalta olisi intoa kaikenlaisiin projekteihin tai lisätöihin, mutta hiukan epäilyttää että ajanko kuitenkin itseni sitten loppuun jos lähden harkitsemattomasti johonkin. Saattaahan olla, että innostus onkin oikeastaan suorituspaineita ja jokin osa minusta vastustaa ajatusta, että teen pelkästään 19 tuntia töitä viikossa ja olen muuten vapaalla. Joten ehkä paras idea on nyt ainakin tämän kuun loppuun asti on vain ottaa rennosti ja miettiä teenkö töiden ohella tänä keväänä jotakin ja millä motiiveilla. Sounds like a plan!

Selviytymisrunoja

Tässä muutamia tämän kesän aikana syntyneitä runoja. Aika monet niistä ovat olleet myrskyaiheisia tai eksymiseen liittyviä. Ne ovat olleet minulle keino sanoittaa tunteitani ja toisaalta löytää toivo kaiken takaa. Ja synkät elämäntilanteet voi ainakin kääntää inspiraatioksi, jotta syntyy runoja hiukan eri näkökulmasta. Runoja on enemmänkin, mutta nämä olivat niistä onnistuneimpia.

*

Vaikka tiesinkin

kivun kuuluvan elämään,

ei mikään valmistanut minua

näihin tuskan vaahtopäihin,

jotka huuhtovat minua

uudelleen

ja uudelleen

Ei pimeisiin ja kylmiin pelon syvyyksiin,

jotka loputtomuudellaan kangistavat minut,

vaikka toivo kelluu lauttana

suoraan edessäni

Eikä tähän kaipuuseen,

joka vyöryy ylle ukkosmyrskynä

väläytellen muistoja salamoina

eikä entiseen ole paluuta

Tämä viluinen ja tyhjä yksinäisyys

melkein hukuttaa minut alleen:

en saa happea ja voimani hupenevat.

Epätoivon vimmalla koetan löytää pinnan,

vetää henkeä ja odottaa apua.

Liekin lailla toivoni lepattaa tuulessa,

hätärakettini valo himmenee taivaantantaan

Jumala, en tiedä suuntaa,

etkö jo auta minua?

Pidä liekkini elossa.

Älä anna tämän myrskyn voittaa minua.

*

Tuuli nousee

Nostan purjeen

Katselen kun se pullistuu

Annan Herran henkäysten

kuljettaa minne tahtovat

tämän pienen hauraan

kaarnalaivani

Kurimuksesta selvinneen

*

Kun olen väsynyt ja voimaton,

pettynyt itseeni ja saamattomuuteeni,

siivoan yhden puolen keittiöstä,

käännän selkäni törylle ja sekamelskalle,

katselen puhtautta ja iloitsen:

"Jaksoin tänään tehdä jotain hyvää!"

Sillä niinhän se on.

Muutos alkaa yhdestä askeleesta.

Se ei tarkoita,

että kaikki sotku häviää heti,

mutta kun katseen kiinnittää

siihen yhteen hyvään nurkkaan,

saa taas vähän voimaa jatkaa.

Kun tie katoaa mutkan taakse

Hei! Minulla on ollut pitkä blogitauko, anteeksi siitä. Kun viimeksi kirjoitin, olin toiveikas siitä, että nyt elämä lähtee nousuun ja energiaa löytyy taas. No, eipä sitten käynyt niin. Kevät oli henkisesti raskas. Tuntui että aina kun tuntui että alkoi toipua vanhoista asioista, tuli jokin uusi asia joka painoi alas. Loppukeväästä sitten tuli elämään yksi hyvin vaikea asia, jonka seurauksena kulunut kesä oli ehkä elämäni rankin henkisesti. Kaiken tämän keskellä blogin kirjoittaminen ei ole oikein maistunut.

Liittyy kevääseen ja kesään positiivisiakin asioita. Yksi merkittävimpiä lienee se, että huolet alkoivat painaa niin kovasti, että päätin hakea tukea opintopsykologilta. Se oli hyvä ratkaisu, koska siellä sain purkaa omaa elämäntilannetta ja miettiä, mitä sen parantamiseksi voisi tehdä. Tapasimme viimeisen kerran toukokuun puolivälissä kun olin henkisesti aika romuna. Silloin psykologi onneksi painotti minulle, että haen kunnallisen terveydenhuollon puolelta tukea myös kesän ajalle. Tein niin ja yllättäen minulla todettiin keskivaikea masennus, johon sain lääkkeet. Alun epäilyn jälkeen huomasin että juuri sitä tarvitsin, koska lääkkeet ovat oikeasti auttaneet pääsemään paremmin elämään kiinni ja huomaan olevani enemmän oma itseni kuin pitkään aikaan.

Tällä kertaa siis omat voimat eivät riittäneet kaiken henkisen taakan alta ylös pääsemiseen. Lääkkeiden käyttö ei hävetä, vaan hyväksyn sen että tarvitsen juuri nyt niiden apua normaaliin elämään. Sen lisäksi käyn depressiohoitajalla saamassa keskusteluapua. Olen ollut tyytyväinen siihen, että sain juuri tämän kesän aikana tällaista tukea. Olisin varmaankin pärjännyt ilmankin sitä, mutta en todellakaan olisi näin hyvässä kunnossa henkisesti.

Tämä kesä on ollut hyvin vaikea syistä, joita en näin julkisesti voi avata. Olen kuitenkin joutunut hyvin paljon kamppailemaan sen kanssa, että en ole tiennyt mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Olen joutunut miettimään isoja kysymyksiä ja päätöksiä samalla kun elämä on ollut täydessä myllerryksessä. Juuri nyt tilanne tuntuu vihdoinkin jonkin verran rauhoittuneen. Juuri nyt on hyvä ja suhteellisen varma olo. Silti edelleen tulevaisuudessa on monia avoimia kysymyksiä, jotka mietityttävät. Ne voivat merkitä sitä, että jotkin unelmat jäävät toteutumatta ja lisää vaikeita elämäntilanteita. En tiedä. En voi nähdä mutkan taakse ja tietää mitä tuleman pitää.

Edelleen kaiken keskellä on ollut helpottavaa kun kaikista isoimmatkin ongelmavyyhdet on saanut antaa isompiin käsiin. Jumala on pitänyt huolta kaiken keskellä. Olen saanut suunnatonta rohkaisua Häneltä. Sen lisäksi Hän on antanut minulle upean tukiverkon perhettä ja ystäviä. Monet heistä ovat kuunnelleet huoliani kesän aikana, kantaneet rukouksin ja rohkaisun sanoin ja järjestäneet aivan upeita juttuja, jotta olen saanut välillä pitää hauskaa ja ottaa taukoa huolista. Olen muun muassa käynyt tälle kesälle kahdessa kylpylässä, yhdessä huvipuistossa, saaripiknikillä, frisbeegolfaamassa, museoissa ja sen lisäksi olen saanut saunoa ja uida järvessä.

Tähän syksyyn lähden siis myös virkistyneenä kesän lomailusta, vaikkakin henkisesti hiukan väsyneenä vielä, uudella energialla ja askel kerrallaan. Koulu alkoi viime viikolla ja olen nyt kuukauden ollut lisäksi töissä iltasiivoojana. Aika iso pala on tullut haukattua siis työmäärällisesti. Ainakin vielä se on tuntunut hyvältä, mutta aika näyttää kuinka hyvin voimavarat riittävät. Tulevaisuus mietityttää, mutta koetan pysyä positiivisena ja muistaa myös hyvät asiat elämässäni.

Yritän kirjoittaa blogia taas aktiivisemmin, joten pysykää kuulolla!

Keveämpi kevät 2017

En yleensä tee uudenvuodenlupauksia. En ota vuoden vaihtumista niin uudistavana tai suurena muutoksena. Pitää vain jatkossa muistaa kirjoittaa 2017 2016 sijaan, siinä kaikki. Nyt kuitenkin  suurimmasta väsymyksestä toipuminen sattui juuri tähän loppuvuoteen ja se on inspiroinut tekemään minua suunnitelmia ensi vuoden varalle. Kyllä niitä voisi jopa uudenvuodenlupauksiksi nimittää.

Olen todella iloinen siitä, että energiaa todella tuntuu olevan nykyään enemmän. Kotitöiden tekeminen ei tunnu yhtä raskaalta ja ystävien näkeminen tuntuu mukavalta eikä ahdistavalta tai väsyttävältä. Haluaisin kuitenkin karsia lopunkin "plösöytymisen" elämästäni. Plösöytymisellä tarkoitan toimettomuutta, laiskuutta, passiivisuutta. Sen vuoksi olenkin suunnitellut palauttavani liikunnan harrastamisen elämääni. Syksyllä kävin silloin tällöin lenkillä ja yritin myös pitää tanssiharrastusta yllä improvisaation avulla. Satunnainen kotona ja sen lähettyvillä heiluminen ei selkeästi kuitenkaan ole tarpeeksi, koska kiloja on kertynyt syksyn aikana hieman lisää.

Liikuntaharrastusta aion palauttaa elämääni ennen kaikkea säännöllistämällä sitä. Ostin korkeakoululiikunnan liikuntapassin, jolla pääsen ilmaiseksi tanssitunneille. Uimisharrastusta aion myös herätellä eloon ja houkutella mahdollisimman usein myös mieheni mukaan. Jos sen lisäksi vielä jotakin mukavaa löytyy, voin lähteä mukaan. Esimerkiksi hydrobiciä voisin kokeilla. Olisi mukavaa, jos edes pari kertaa viikossa tulisi jotakin rankempaa liikuntaa harrastettua. Tämän lisäksi olen suunnitellut palauttavani lihaskuntotreeniä viikko-ohjelmaan. En hirveästi tykkää ohjatusta jumpasta enkä kuntosalitreenistä, joten luultavasti toteutan tätä ihan vain kotona. Olen jopa vannottanut itseäni treenaamaan lankkua, jota vihaan yli kaiken. Pitää varmaan ottaa se haasteena; katsoa kuinka kauan kevään lopulla jaksan pitää asentoa yllä.

Tännekin päin saapui tällä viikolla talvi. Pakkasta on ollut lähes -20 astetta.

Liikunnan lisäämisen ensisijainen tarkoitus on tuoda enemmän energiaa arkeeni, mutta tietenkin myös paino olisi mukavaa saada putoamaan hiukan. Olen huomannut, että painon nousu on alkanut vaikuttaa muun muassa siten, että selkä saattaa kipeytyä helpommin ja astmaoireet ovat pahentuneet. Sen lisäksi ei ole tietenkään mukavaa, kun vaatekoko kasvaa eikä tiukkoja vaatteita kehtaa käyttää pömppiksen takia. Viimeinen masentava fakta tuli ilmi terveydenhoitajalla käydessäni, sillä hän totesi painoindeksini ylittäneen ylipainon rajan. Olen suurimman osan elämästäni kuullut terkkareilta olevani hoikka ja että painoni voisi vähän nousta. Siksi ylipainon puolelle joutuminen oli aika rankka paukku, joka todellakin laittoi minäkuvaa uusiksi. En kuitenkaan aio aloittaa mitään himorääkkiä. Minua ei haittaa, vaikka muotoni olisikin hiukan kurvikkaampi kuin ennen, vaan ennen kaikkea toivon että yleinen hyvinvointini paranisi.

Painonnousuun lienee vaikuttanut myös se, että syksyllä tuli syötyä karkkia aika paljon enemmän kuin ennen. Suurin syy tähän oli todennäköisesti stressi, mutta makeanhimo jäi kyllä päälle. Etenkin joulunaikaan kun tuli paljon syötyä konvehteja, alkoi huomata suoranaisia vieroitusoireita kun sitten tulikin suklaaton päivä. Tämän vuoksi päätin haastaa itseäni myös karkinsyönnin vähentämiseksi. Aloitan ensi viikon alusta karkkilakon, joka kestää pääsiäiseen asti. Karkit ja muu makea naposteltava saa jäädä. Sen verran ainoastaan armahdin itseäni, että kerran kuukaudessa sallin itselleni miehen kanssa jaetun sipsipussin.

Tällaisilla eväillä olen siis lähdössä uuteen vuoteen. Toivottavasti projekti tuottaa tulosta ja olo kohenisi entisestään. Teittekö te uudenvuodenlupauksia?

Puolitoistavuotiskatsaus

Minulla oli syksyllä suunnitelmissa tehdä blogin vuosikatsaus, koska syyskuussa tuli tämän blogin aloittamisesta vuosi. No, se sitten syksyn kiireissä jäi ja niinpä päädyin lopulta ratkaisuun, että se voi toimia samalla eräänlaisena vuosikatsauksena näin vuoden lopussa. Olkoon tämä sitten vähän laajempi versio vuosikatsauksesta - puolitoistavuotiskatsaus.

Aloitin blogin sillä ajatuksella, että saisin kirjoitella kaikenlaisia mieltäni askarruttaneita asioita tänne sekä ihan vain arkisia kuulumisiakin. Kaikkea mikä minua kiinnostaa. Erityisesti alkuun pohdiskelin paljon oman elämäni ongelmia ja muutoksia, niitä kun puolitoista vuotta - vuosi sitten tapahtui melko runsaasti: naimisiin meno, sen myötä muutto yhteen, oma aikuistumisprosessi, itsetunto-ongelmat ja identiteetin rakentuminen. Sen lisäksi mukaan on mahtunut kevyempiä ruoanlaittokokemuksia, erilaisia mun suosikit -listoja sekä tietenkin kuulumispostauksia. Eniten viimeisen vuoden aikana on tietenkin tullut kirjoitettua gradusta, pääsykokeista ja uusista opinnoista sekä muutosta Vantaalle.

Nyt onkin hyvä palata blogin aloittaneeseen minuun ja katsoa, millaista kehitystä puolessatoista vuodessa on tapahtunut. Toisessa postauksessani Minua etsimässä kirjoitin siitä, että haluaisin löytää todellisen minäni sen sijaan että olisin se, jonka haluaisin itseni olevan. Välillä olen kertonutkin edistyneeni tässä asiassa ja tällä hetkellä koen olevani jo melko tasapainoinen ihminen. Erityisesti uusien opintojeni aloituksessa olen kokenut pystyneeni olemaan oma itseni. Itsetuntonikin on nykyään paljon paljon parempi. Toki vieläkin osaan omista heikkouksistani tuntea syvää alemmuudentunnetta, mutta toisaalta se tuntuu vaikuttavan minuun nykyisin varsin pinnallisesti. Osaan yhä enemmän nähdä, kuinka paljon esimerkiksi väsymys, huonotuulisuus ynnä muut vaikuttavat negatiivisten ajatusten taustalla. Olen oppinut ehkä hieman enemmän tunteidenhallintaa, minkä vuoksi osaan yhä paremmin tulkita tunteitani ja ymmärtää niiden taustoja.

Tämä ei tarkoita ettenkö nykyäänkin osaisi olla hyvin lapsellinen toisinaan. Omalle miehelle on tullut kiukuteltua hormonihuuruissa tai väsyneenä maailman typerimmistä aiheista. Syksyn huippuhetkiin kuului se, kun olin koko päivän yrittänyt kärsivällisesti kestää sen, että kaikki tuntui kurjalta ja gradun teko takkusi ja olin vieläpä syönytkin huonosti. Illalla mieheni teki meille iltapalaleipiä, mutta tulikin sitten pursottaneeksi myös minun leipieni päälle ketsuppia. En itse kauheasti pidä ketsupista, joten siinä vaiheessa sitten nälkäisenä, väsyneenä ja lannistuneena purskahdin itkuun, kun iltapala menikin pilalle. Eli välillä tulee näitäkin hetkiä, mutta ne kuulunevat elämään iästä riippumatta.

Olen esimerkiksi Ihkaoma identiteetti -postauksessa sanonut, että haluan pystyä olemaan oma itseni muiden mielipiteistä riippumatta. Ajatukseni tähän liittyen on hakenut muotoaan. Sosiaalisessa mediassa olen nähnyt paljon erilaisia inspiroivia lauseita. Kuinka vain paras on sinulle kyllin hyvää, ihmissuhteet jotka eivät anna mitään pitäisi lopettaa ja sinun pitäisi tehdä vain asioita, jotka sopivat elämäntyyliisi. Ymmärrän, että monesti tällaiset lauseet pyrkivät olemaan voimaannuttavia ja tietyissä elämäntilanteissa voivat olla hyödyllisiä, mutta suhtaudun niihin silti vähän kriittisesti. Koska minusta toinen puoli terveessä ihmisyydessä on se, että tiedostaa omat heikot puolensa, myöntää ne ja pyrkii kehittymään niissä. Olen sitä mieltä, että välillä pitää pyrkiä laajentamaan omia horistontteja tekemällä asioita eri tavalla, tutustumalla erilaisiin ihmisiin ja sietämällä välillä myös epämukavia tilanteita ja ihmisiä. Koska joskus ne voivat avata ihan uudenlaisia näköaloja. Olen päätynyt siihen, että turha on ruikuttaa ettei kukaan ymmärrä minua tai edes yritä, jos en itse yritä ymmärtää toisia. Tällaisia asioita olen paljon miettinyt, ja niihin yritän panostaa sen ohella että parhaani mukaan olen tinkimättömästi oma itseni.

Vaikka blogissa on erityisesti kesän ja kevään aikana ollut näkyvissä se, että olen ollut hyvin väsynyt elämäntilanteeni takia, minusta tuntuu että virkeys alkaa palata. Juuri ennen joulua aloin huomata, että ahdistus väheni, mieli oli iloisempi ja virkeämpi ja koulussa jaksoin paremmin. Kolmen viikon joululoma antaa vielä hieman lisää aikaa palautumiseen. Niinpä toivon, että keväällä jaksan panostaa blogiinkin enemmän. Suunnitelmissa olisi ainakin tehdä enemmän pohdiskelutyyppisiä postauksia, sekä ainakin yksi my day -postaus, jossa kerron tarkemmin miten mun arki kuluu. Jos luovuutta riittää, voisin jälleen julkaista runoja tai muita tekstejä.

Katsellaanpa näitä meininkejä enemmän ensi vuonna. Hyvää uutta vuotta!

Uusi koti ja uusi elämä

Elämä Vantaalla alkoi jo noin kaksi kuukautta sitten, joten eiköhän vihdoin ole aika kertoa, kuinka täällä on sujunut. Elämä on asettunut uomiinsa ja tänne on ehtinyt jo hieman sopeutua.

Muutto itsessään sujui melko näppärästi täällä päässä. Päädyimme ottamaan käyttöömme muuttofirman, koska pakettiauton vuokra ja bensakulut olisivat tulleet aika lailla yhtä kalliiksi. Onneksi ystävä sattui suosittelemaan firmaa, joka kuljetti tavaramme edullisesti. Ainoa miinus oli siinä, että aikataulut heittivät aika paljon. Olimme ystävän luona Espoossa majailemassa, kun saimme puhelun firmalta. He sanoivat, että ovat uudella asunnollamme puolen tunnin-tunnin päästä. No, me tosiaan olimme Espoossa täysin valmistautumattomina lähtöön emmekä millään olisi ehtineet paikalle ajoissa. Onneksi asiat kuitenkin järjestyivät. Firman miehet olivat tullessamme kantaneet paljon tavaraa porrastasanteelle, josta he sitten kantoivat ne asuntoon. Olin hyvästä palvelusta kiitollinen, koska miehelläni oli selkä kipeänä ja minulla taas oli melko mojova flunssa. Eli aika hirveät olosuhteet muuttoon, jos olisimme joutuneet itse kantamaan tavarat.

Tältä näytti alun purkamisvaiheessa olohuone

Seuraavaksi tietenkin piti alkaa purkamaan tavaraa. Koska minulla oli kaksi koulua sen lisäksi samaan aikaan päällä, päädyin purkamaan välttämättömimmät, kuten keittiön tavarat, suurimman osan vaatteista ynnä muut jokapäiväiset tavarat. Sen lisäksi sain kirjahyllyn melko pian täytettyä. Pyykin- ja astianpesukoneiden kanssa piti hieman säätää, mutta nekin saimme onneksi pian paikalleen. Muutoin olen vähitellen purkanut tavaraa, kun olen ehtinyt ja jaksanut. Suurin osa alkaa olla purettuna ja tänä viikonloppuna luultavasti puran paljon lisää vielä. Ovensuussa vain odottaa valtava laatikkokasa, josta pitäisi alkaa viemään vähitellen varastoon.

Tämä kasa pitäisi saada rahdattua varastoon...

Ehkä senkään takia purkaminen ei ole innostanut eikä blogipäivityksen kirjoittaminen huvittanut, että aluksi epäilin pitkään asunnon sisäilmassa olevan ongelmia. Minulla nimittäin oli ainakin ensimmäisen kuukauden ajan melko pahat astmaoireet, erityisesti yskää ja ääni painuksissa. Koska minulla tosiaan oli flunssa silloin kun muutimme, ei aluksi voinut suoraan sanoa, johtuivatko oireet siitä vai jostain muusta. Kun flunssa muuten parani, mutta oireet eivät hävinneet, alkoi huolestuttaa. Ajatus uudesta muutosta ahdisti, mutta toisaalta pelotti myös tänne jääminen jos se tuhoaisi terveyteni. Yksi ystävä kuitenkin lopulta sanoi, että kyse voi olla ihan vain liiasta pölystä ja että kannattaa siivota kunnolla. En ollut viitsinyt kunnolla vielä nimittäin siivota purkamattomien laatikoiden ynnä muiden ollessa tiellä. Noudatin ystävän neuvoa ja ihme ja kumma - oireet alkoivat hävitä. On aivan valtavan huojentavaa, ettei taas tarvitse käydä läpi muuttoruljanssia! Olen niin kiitollinen siitä. Varsinkin kun tämä kämppä on todella hyväkuntoinen ja tilava ja sen lisäksi halpa, kiitos HOASin.

Valokuvauskurssilta saimme lainaan tehtäviä varten järjestelmäkamerat. Tuli nämä kolme kuvaa sisustusyksityskohdista napsaistua sillä.

Uudessa koulussakin kaikki on sujunut hyvin. Luokkakaverit ovat mukavia ja toivon mukaan meille tulee hyvä luokkahenki, kunhan pääsemme kunnolla hommiin. Nyt on ollut vasta johdantokursseja, kemiaa ja valokuvauskurssi eli ei varsinaisesti oman alamme erikoiskursseja vielä. Jonkun mielestä kemia voi kuulostaa aika kamalalta, mutta minusta se oli todella kivaa! Tykkäsin lukiossa kemiasta ja olisin halunnut lukea sitä enemmänkin kuin kaksi pakollista kurssia. En kuitenkaan keksinyt, miten se olisi sopinut selkeästi humanistiseen alaan viittaaviin muihin aineisiini. No, tässä sitä ollaan, kulttuurialalla, johon kuuluu keskeisesti myös kemiaa.

Valokuvauskurssia taas jännitin hieman etukäteen, koska en ollut käyttänyt järjestelmäkameraa paljon ollenkaan. Perusasioista lähdettiin kuitenkin liikkeelle ja loppujen lopuksi kurssi oli aivan mahtava. Suurin osa kurssista oli käytännön harjoitustöitä, joissa kyllä oppi todella hyvin erityisesti meidän alallemme tärkeää kuvaamista. Tykkäsin myös kurssin opettajasta todella paljon. Tähän mennessä siis on mennyt todella hyvin, mutta edelleen jännittää se, kun oikeasti pääsemme tekemään oman alamme harjoitustöitä. En ole vieläkään täysin luottavainen sen suhteen, olenko tarpeeksi pikkutarkka ja visuaalisesti lahjakas tälle alalle, mutta sen näkee myöhemmin.

Yleisesti elämä Vantaalla tuntuu varsin mukavalta. Asumme Jokiniemessä lähellä Tikkurilaa, ja täällä on mukavaa pikkukaupungin tunnelmaa. Iltaisin liikkuminen ei juurikaan pelota, metsää ja peltoakin löytyy läheltä ja kulkuyhteydet ovat hyvät. Olemme käyneet kerran Vantaan Minttukirkossa, joka on tässä melko lähellä. Siellä oli mukava tunnelma, joten siellä voisimme käydä enemmänkin. Nyt vain on ollut liikaa kiireitä, joten emme ole ehtineet aikoihin käymään siellä. Tietenkin edelleen surettaa se, että perhettä ei pääse niin helposti tapaamaan. Ennen matkaan meni se pari tuntia, nyt junalla 6-8 tuntia ja halpoja lentojakin löytyy Ouluun harvoin. Onneksi täälää kuitenkin viihtyy hyvin ja elämässä on uusia jännittäviä haasteita, joihin on mukavaa tarttua.

Mihin sitä on oikein tultu, kun lähiympäristöstä löytyy samasta maisemasta peltoa ja tehdas...?

Olen rakastunut

Täytyy kyllä myöntää, että olen rakastunut. On usein hyvin auvoisa, onnellinen ja haaveellinen olo ja paljon helliä tunteita. Kun olen miehestäni erossa, tulee jo puolessa päivässä välillä ikävä. Hääpäivästä tulee kohta vuosi ja kaksi kuukautta jo täyteen ja tuntuu muuten todella hyvältä. Olen jostain syystä vähän arastellut kirjoittaa tätä blogiin, mutta täytyy myöntää että meillä on avioliitossa nyt jotenkin tosi hyvä kausi menossa. Viihdymme mieheni kanssa todella hyvin yhdessä, meillä on tosi hauskaa ja edelleen kuljemme paljon käsi kädessä.

Tämä ei tarkoita, että kaikki menisi koko ajan todella täydellisesti meidän elämässä. Ihan avioliiton alussa meidän piti totutella siihen, että asumme saman katon alla. Se aiheutti alkuun paljon konflikteja välillemme eivätkä omat itsetunto-ongelmani auttaneet asiaa. Vuoden alussa mieheni alkoi huomattavasti väsyä ja nyt hän on ollut kohta puoli vuotta sairaslomalla, eikä se ole ollut helppoa meille kummallekaan. Väsyin itsekin, kun vastuu kotitöistä ja vähän kaikesta muustakin kaatui minun harteilleni rankan koulunkäynnin lisäksi.

Kaikista vaikeuksista olemme kuitenkin selvinneet tähän asti yhdessä. Luottamuksemme toisiamme kohtaan on kasvanut todella paljon ja osaamme myös kommunikoida paljon paremmin sekä selvittää konfliktit. Mielestäni suhteemme voi paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka seurusteluaikanakin oli todella auvoista ja ihanaa varsinkin alussa, meillä oli välillä vaikeuksia löytää yhteisiä juttuja ja harrastuksia. Nykyään hengailemme todella paljon yhdessä ja usein ihan vain juttelemme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Enää ei ole kiusallisia hiljaisuuksia vaan osaan rentoutua täysin mieheni seurassa. Hän on paras ystäväni. Tunnen olevani rakastettu ja arvostettu hänen seurassaan. Ennen minulla oli vaikeuksia ilmaista ärtymyksen tunteita, koska inhoan konflikteja ja pelkäsin toisen loukkaantuvan tai suuttuvan. Nykyään uskallan jopa kiukutella miehelleni, koska se tuntuu turvalliselta.

Kävin kesällä hyvästelemässä Oulusta paikan, jossa mieheni kosi minua. Tuossa löysin "geokätkön" eli sormuksen ja mieheni polvistui keskellä kivikkoa.

Muutos on melkoinen siihen, kun seurusteluaikana tuli todella paljon pohdittua sitä, onko tämä suhde kuitenkaan meant-to-be. Toiseen, muuttuvaan ihmiseen sitoutuminen tuntui välillä todella pelottavalta. Asiaa ei auttanut se, että monet tutut menivät todella nopealla aikataululla naimisiin ja tuntuivat olevan niin varmoja asiastaan. Toisaalta toisten tuttujen erot lisäsivät pelkoja. Epäilyksiä oli loppuun saakka, ja ne ruokkivat toisiaan entisestään. Kuitenkin toisaalta rakastin miestäni todella paljon, Jumalan johdatus tuntui seurustelumme alussa todella selvältä ja esimerkiksi kihloihin mennessä tuli todella varma ja oikea olo valinnastamme. Niinpä menimme naimisiin ja tällä hetkellä olen pelkästään iloinen, että tein sen valinnan. Vihdoin on tullut se kaipaamani varmuus.

Haluan kertoa noista epäilyistäni täällä blogissa sen takia, että monella muullakin on niitä ja ne kuuluvat minusta asiaan. Toki on pareja, jotka ovat täysin varmoja asiastaan ja menevät ehkä todella nopeasti naimisiin. Mutta moni saattaa seurustella jonkin aikaa tutustuakseen kunnolla ja siinä ajassa ehtii usein tulla epäilyjäkin. Avioliitto kuitenkin on yksi elämän isoimpia päätöksiä, sillä siinä luvataan rakastaa toista loppuelämän niin vaikeina kuin hyvinä aikoina. Siksi on ihan luonnollista pohtia, onko siihen todella valmis juuri tämän ihmisen kanssa.

Tahdon edelleen.

Vaikka monta kertaa olen blogissa sanonut, että aika näyttää mitä tulevaisuus tuo, niin tässäkin se pitää paikkansa. Varmasti meille tulee vielä aviolittossa niitä varjopaikkojakin, mutta nyt ainakin haluan täysillä nauttia siitä, että menee hyvin. Ja yritän myös parhaani tehdä, että meillä säilyisi jatkossakin hyvät välit miehen kanssa ja että anteeksiantoa riittäisi puolin ja toisin.

P.S. Mulla on ihan paras mies, koska se kattoo mun kanssa kissaohjelmia ja on luvannut lähteä mun kans kissakahvilaan! <3

Kun koti jää taakse

Kirjoitin tämän tekstin bussimatkalla Oulusta kohti Helsinkiä 21.8. Tekniset ongelmat ja kiire ovat viivyttäneet sen julkaisua, mutta tässä hieman ajatuksia muutosta etelään.

Muutin Ouluun heti lukion jälkeen ja aloitin opinnot. Olin aiemmin jo asunut ystäväni kanssa kahdestaan vanhempieni omistamassa asunnossa. Silloin kuitenkin kävin vielä joka viikonloppu kotona. Niinpä Ouluun muutto oli vasta se varsinainen itsenäistymisprosessi. Ja kun nyt itseäni vertaan siihen 19-vuotiaaseen tyttöön, huomaan että on tapahtunut valtavaa henkistä kasvua. Oulun vuodet ovat olleet tärkeitä merkkipaaluja kasvuprosessissani.

Oulussa sain myös kuulua aivan upeaan seurakuntaan, joka oikeasti tuntui kuin toiselta kodilta välillä. Sain olla mukana palvelemassa eri tavoin ja oppimassa, mitkä ovat minun vahvuuksiani ja heikkouksiani. Olen saanut olla Jumalan johdatuksessa ja oppia uutta. Kaikkein antoisinta oli kuitenkin olla osana solua, jossa naisten pienryhmässä saimme jakaa elämämme iloja ja suruja toisillemme ja rukoilla yhdessä. Nimenomaan solu on ehkä eniten opettanut minulle Jumalasta ja rohkaissut ajattelemaan asioita omilla aivoilla. Ikävä tulee noita upeita naisia, mutta ystävyys onneksi jatkuu yli välimatkojen.

Pääsykokeiden aikaan oli oikeastaan aika hassua, että minulle tuli aika vahva ajatus siitä, että kyllä minä täällä pääkaupunkiseudulla voisin asua. Hassua se on siksi, koska aina aiemmin on Helsingin suunnilla käydessä tullut täysin päinvastainen reaktio: ihmispaljous on ahdistanut ja tullut sellainen olo, että en minä kuulu tänne. Niin se Jumala johdattaa ja valmistaa. Pitkä matka on tässäkin tultu, koska silloin kun muutin Ouluun, olin ihan pihalla miten bussissa tuli toimia, ja menin vaatekaupan pukukoppiin lukemaan rauhassa karttaa, kun en kadulla kehdannut (mutta löytyi samalla hyvät farkut!). Tässä sitä nyt mennään vielä suurempaan metropoliin ihan hyvillä mielin. Onneksi nykyään kartta löytyy tarpeen tullen puhelimesta, niin ei tarvitse piilotella karttaa...

Vaikka olen siis hyvillä mielin lähdössä uuteen opiskelupaikkaan, on se kuitenkin haikeaa. Vaikein asia on ehkä se, että perheenjäsenistäni asuvat kaikki pohjoisessa, eikä heitä enää voi nähdä yhtä usein kuin ennen. Aiemmin olen saanut olla sisarten lasten kanssa läheisissä väleissä, mutta nyt minusta tuleekin etäisempi Helsingin-täti. Onneksi kääntöpuolena on se, että useampi läheinen ystävä asuu pääkaupunkiseudulla, joten heitä pääsee näkemään paljon useammin kuin ennen. Myös miehen sukulaiset asuvat nyt huomattavasti lähempänä, joten myös heitä voi tavata useammin.

Bussi kulkee ja Oulu jää taakse

Onhan se aina omalla tavallaan surullista jättää yksi elämänvaihe taakse ja aloittaa uusi. Koska gradu on vielä vaiheessa, ei itse yliopisto-opintoja tule juurikaan ikävä. Ajan kanssa varmasti tulee kuitenkin haikeudella muisteltua aikaa Oulun yliopistossa, opiskelukavereita ja tunnelmaa siellä. Toisaalta uusi koulu ja se, miten sopeudun joukkoon jännittää myös. Ja nyt kun lähdin Oulusta, alkaa upota vähitellen tajuntaan sen, että tälle tielleni minä nyt sitten ainakin neljäksi vuodeksi jään. Enää ei ole kotia, minne palata Oulussa. Se tuntuu aika turvattomalta. Onneksi saan olla matkalla ystävien luokse, niin ei olo tunnu ehkä niin orvolta.

Tällä hetkellä on siis vähän alakuloiset tunnelmat, mutta toisaalta surun ja luopumisen tunteen täytyy antaa tulla. Täytyy käsitellä sitä tosiasiaa, että jostain täytyy aina välillä elämässä luopua ja jättää se vanha kunnon turvallinen kupla. Onneksi taustalla on myös innostus tulevista opinnoista ja kaikesta, mitä Jumalalla on tuleville vuosille varattuna. Varmasti mahtavia juttuja, mutta välillä vastoinkäymisiäkin. Onneksi minulla on nyt yhä selkeämmin ympäri Suomen ulottuva tukiverkosto, joka on aina vähintäänkin puhelinsoiton päässä.

Pääsykokeiden tulokset ja mitä seuraavaksi

Lupailin viimeksi palata blogin pariin heinäkuun alussa, ja tässä nyt vihdoin uusi postaus. Pääsykokeiden tulokset tulivar heti 1.7. Ja sain tietää, että pääsin suorilta sisään opiskelemaan! Edessä on siis muutto pääkaupunkiseudulle, jossa koulu alkaa 22.8. Olin kyllä aika hämilläni, sillä vaikka toivoinkin kovasti pääseväni, en uskaltanut laittaa liikaa toivoa sen varaan. Olin oikeastaan jättänyt kaikki suunnitelmat tulevaisuuden varalle vielä auki, joten nyt kun myönteinen päätös tuli, olen ollut aika pää pyörällä.

Vähitellen olen alkanut prosessoimaan sitä, että muutan kohta pois Oulusta, kaupungista jossa olen asunut melkein kuusi vuotta. Elämä täällä vaihtuu vieraaseen kaupunkiin, josta tunnen vain kourallisen ihmisiä. Muut ystävät ja sukulaiset jäävät tänne Oulun ja Kajaanin korkeudelle. Se tuntuu oudolta ja vähän haikealtakin. Toisaalta olen myös aika innoissani, koska nyt pääsee kokeilemaan jotain aivan erilaista, sukeltamaan ihkauuteen seikkailuun.

Kesäkuun puoella tuli käytyä Espoossa ystävien kauniissa häissä.

Myös opiskelusta olen innoissani, koska koulu on kehuttu ja antaa minulle todella hyvät valmiudet työelämään. Välillä vain huolettaa, että mitä jos en sovi ollenkaan kymmenen hengen ryhmäämme, joka seuraavat neljä vuotta tulee tiiviisti viettämään aikaa yhdessä ja tekemään ryhmätöitä. Yliopistosta en nimittäin saanut kovinkaan montaa hyvää ystävää. Mutta toisaalta kymmenen erilaisen ihmisen joukosta luulisi löytävän edes muutaman sellaisen ihmisen, jonka kanssa kemiat natsaavat, ja toisaalta siihen voi väistämättä sisältyä myös ihmisiä joiden kanssa vain ei tule kovin hyvin toimeen. Toivon, että luokallamme voisi olla hyvä ryhmähenki ja että yhteistyömme sujuisiilman suurempia ongelmia.

Jatkosuunnitelmana on siis muuttaa pk-seudulle ja mies nyt onneksi on lähdössä mukaan. Tämäkin kesä tulee olemaan hyvin kiireinen, kun taas pitää muuttaa ja sain vieläpä töitäkin heinäkuun ajaksi. Sen lisäksi gradu pitäisi saada tehtyä ennen kuin uudet opinnot alkavat. Onneksi pidämme Oulun asunnon vielä elokuun, niin silloin ehtii paremmin pakata ja painaa gradua eteenpäin.

Onneksi kesäkuun puolella oli ihania kesäisiä hetkiä. Ystävien häät olivat upeat ja Juhannuskonferenssissa oli kerrankin upeat ilmat. Vähän rusketusta sain hankittua jopa pintaan. Aika raskas viikko oli vessoja jynssäten ja välissä tilaisuuksissa käyden, mutta hyvä mieli jäi ja sain ainakin itse paljon irti. Ja tietysti tuttuja oli ihanaa nähdä, vaikkei heitä ollutkaan siellä yhtä paljon kuin aiempina vuosina. Pitää jatkossakin kaikesta kiireestä huolimatta yrittää tehdä muutakin kuin käydä töissä, tehdä gradua, pakata ja maata reporankana kotona (työ on aika fyysistä, joten se imee mehut aika hyvin). Olisi mukavaa nimittäin viettää viimeiset ajat Oulussa kavereita ja sukulaisia tavaten. Ja tietenkin nauttia lemivuodenajastani täysin rinnoin.

Ainakin tähän mennessä on ollut tällaisia ihania hetkiä, kun on saanut pysähtyä ja ihailla kesäistä maisemaa.

Pääsykokeet ja kesäfiilis

Nyt saa huokaista helpotuksesta, sillä pääsykokeet ovat ohi. Huhhuijjaa, kyllä ne kovasti jännittivätkin, mikä näkyi myös yöunien vähäisyydessä. Adrenaliinin voimalla kuitenkin jaksoin. Näin jälkikäteen sen sijaan tuli aivan kaamea väsymys. Onneksi armahdin itseni jo etukäteen olemalla vapaalla loppuviikon. Vähitellen alkavat voimat palautua taas, niin että maanantaina jaksaa sitten aloittaa gradun kanssa.

Tarkoitukseni oli mennä pääkaupunkiseudulle jo perjantaina, jotta pääsisin samalla ystäväni polttareihin. Suunnitelmiin kuitenkin tuli muutos, kun torstaina yhtäkkiä valtasi kauhea heikkous, joka selvästi oli jonkin flunssapöpön aiheuttamaa. Vähän sitten ruumiinlämpökin nousi tavallista korkeammalle, joten päätin olevan parasta siirtää lähtöä parilla päivällä eteenpäin ja levätä. Onneksi sairastumisen oireet menivät ohi, ja ainoastaan kurkku oli hieman karhea pääsykoepäivinä.

"Isolla Kirkolla"

Kirkossa oli sisällä ihanan hiljaista. Mukava keidashetki museoissa kiertelyn välillä

Onneksi en ehtinyt varata matkoja ennen kuin sairausoireet iskivät. Niinpä sunnuntaina menin kimppakyydillä mukavassa seurassa Helsinkiin. Majoituin lapsuuteni parhaan ystävän luona. Oli tosi ihanaa nähdä ja pitkästä aikaa jutella ihan kunnolla. Whatsappin kautta kun ei yleensä tule kuin kuulumiset vaihdettua suuripiirteisesti.

Pääsykokeet etenivät siis niin, että ensimmäisenä päivänä oli kolme koetta, joiden perusteella sitten karsittiin osa hakijoista, ja jäljelle jääneet pääsivät vielä yhteen tehtävään ja haastatteluun. Ensimmäisen päivän tehtävissä oli väritystehtävä, kädentaitotehtävä ja kemian koe. Kemian koe oli niistä ehdoton vahvuuteni. Väritystehtäväkin meni ihan mukavasti, vaikka luulen kyllä että varmasti moni onnistui siinä minua paremmin. Kädentaitotehtävä oli kuitenkin kaikista vähiten minun osaamisalaani. Siinä piti nimittäin askarrella pahvimuki ilman mitään muita ohjeita kuin mukin korkeus ja suuaukon säde. Se meni minulta merkilliseksi räpeltämiseksi, mukiin tuli lyijykynätahroja pitkin poikin, ja pohjasta tuli aivan väärän kokoinen.

Juurikin mukitehtävän takia oletin, että en pääsisi toiselle päivälle. Yllätyksekseni nimi kuitenkin löytyi listasta. Seuraavana päivänä oli sitten suuntautumisalan mukainen tehtävä, joka mielestäni meni varsin hyvin. Haastattelu oli vasta kolmantena päivänä, ja se oli melko lyhyt, vain 10 minuuttia. Vaikeaa sanoa, miten se meni. Luulisin kuitenkin, että ainakin innostukseni alaa kohtaan ja toivon mukaan kypsyyteni näkyi läpi. Toki minulla on alaan sopivaa pohjakoulutusta, mikä toivon mukaan katsotaan edukseni. Kuitenkin jäi ihan hyvä mieli pääsykokeista, ja nyt sitten jännitetään, tuleeko tässä eteen muutto pääkaupunkiseudulle syksyllä.

Auringosta nauttimassa Vantaalla

Erityisesti kaksi viimeistä pääsykoepäivää olivat melko lyhyitä, joten minun piti keksiä itselleni tekemistä siksi aikaa, kun ystäväni oli töissä. Kävin toisena päivänä kolmessa museossa (Vantaan kaupunginmuseo, Yliopiston museo ja Museum of broken relationships). Kaikki olivat omalla tavallaan kiinnostavia ja tunnit kuluivat kuin siivillä. Jalat tosin alkoivat melko pian protestoimaan paljosta seisoskelusta. Jonkin verran tuli myös ulkona vietettyä aikaa, kuten joen varrella otetusta kuvasta näkyy. Oli tosi ihana sää koko pääsykokeen ajan, ja ihanan lämmintä. Tuli todellakin nautittua siitä. Kolmantena päivänä shoppailin muun muassa uuden uimapuvun ja kävimme ystäväni kanssa Suomenlinnassa. Samana iltana sitten lähdin yöbussilla kotia kohti.

Hyvä reissu oli siis, vaikka jännityksestä olinkin välillä melkein paniikkikohtauksen partaalla. Tuli mietittyä paljon sitä, että mitä jos sitten muuttaisinkin pääkaupunkiseudulle. Yllättävän mukavalta ajatus jopa tuntui. Löytyi paljon hyviä puolia, kuten kaunis Helsingin keskusta, useampien kasvilajien koristama luonto, paremmat palvelut ja kaupat, hyvät kulkuyhteydet, enemmän oman alan työpaikkoja tarjolla ja tietenkin lyhyemmät yhteydet etelässä asuviin ystäviin. Toisaalta olisi harmi muuttaa pois pohjoisesta, jossa perhe asuisi suhteellisen lähellä ja jossa tunnen oloni turvallisemmaksi ja kotoisammaksi. Sen lisäksi vähän kauhistuttaa se, että joutuisin kenties asumaan eri paikkakunnalla mieheni kanssa. Meillä on jo takana pari vuotta kestänyt kaukosuhde, joten kokemuksesta tiedän ettei erossaolo ole herkkua. Aika kuitenkin näyttää, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Tosi kivaa olisi kyllä päästä opiskelemaan, eli otan kyllä paikan vastaan mikäli sellainen tarjotaan.

Monta ovea on vielä edessä.

Tuolla reissulla tuli kyllä ihana kesäfiilis. Harmi vain, että lämpötilat nyt laskivat aika reilusti. Mutta ulkona onneksi näyttää ja tuoksuu ihanan kesäiseltä. Ajattelin viikonloppuna vielä lepäillä ja nautiskella, katsella kesäleffoja, lueskella ja siivoilla kun on aikaa. Maanantaina on sitten gradun pariin palaamisen aika.

Ihkaoma identiteetti

Minulla on ollut viimeisen vuoden aikana paljon mielessä oma identiteetti. Vieläkin tunnen välillä olevani melko eksyksissä, kun pohdin kysymystä "kuka minä olen?". Minusta tuntuu, että siihen vaikuttaa melko paljon huono itsetuntoni, jonka seurauksena olen ehkä pyrkinyt vuosien varrella "häivyttämään" itsestäni niitä piirteitä, jotka koen huonoiksi. Se on johtunut siihen, että olen usein hyvin pidättyväytyväinen muitten seurassa ja koetan miettiä tarkkaan sanani ja tekoni etukäteen sen sijaan että antaisin niiden tulla luonnostaan.

Erilaisia luonnetyyppitestejä tehdessä usein kehotetaan miettimään, miten on toiminut lapsena. Sillä pyritään luullakseni saamaan kiinni alkuperäisestä luonteesta verrattuna opittuihin toimintamalleihin. Minun on kuitenkin melko vaikeaa saada kiinni jopa lapsuuden aidoista luonteenpiirteistä, koska olin pitkään tyttö, joka leikki yksikseen. Minulle oli lapsena vaikeaa tutustua toisiin, koska olin ujo enkä osannut ottaa toisiin kontaktia oma-aloitteisesti. Lisäksi olin jossain määrin kiusattu. Niinpä melko varhain kiusaaminen johti siihen, että en pitänyt joistain asioista itsessäni ja yritin muuttaa niitä sopiakseni paremin joukkoon.

Joitain piirteitä kuitenkin on, joiden voin melko varmasti sanoa olevan minulle luontaisia. yllä oleva kertomuskin kertoo sen, että painotun introvertiksi. Siitä kertoo hyvin se, että paras ystäväni oli meillä lapsena paljon yökylässä, mutta jos hän oli kaksi yötä putkeen, oli se minulle jo liikaa. En jaksanut olla niin pitkään niin tiiviisti hänen kanssaan. Tarvitsen introverttien tapaan aikaa itsekseni, jotta saan latautua. 

Kuten blogini kuvauksessa sanonkin, koen olevani tavallaan kävelevä ristiriita. Mieheni voi allekirjoittaa tämän, sillä hän tutustui ensimmäisenä juuri introverttipuoleeni. Pian hän kuitenkin sai huomata, että kaipaan hyvin paljon ihmisten huomiota ja sosiaalisia suhteita. Pienestä pitäen olen ollut varsin vilkas ystävien seurassa ja rakastanut esiintymistä. Kun siskoni ja serkkuni suunnittelivat juhannukseksi ohjelmaa, kuten lauluja ja näytelmiä, minulla oli siellä omat väliaikaohjelmani. Kuitenkin introverttipuoleni on huomattavasti vahvempi. Siinä on paljon hyviä puolia, koska tykkään pohdiskella asioita, voin ilmaista itseäni erityisesti kirjoittamalla ja osaan yleensä antaa muille tilaa puhua.

Suurimmat ongelmani introverttinä ovat olleet siinä, että lapsesta asti olen ollut todella huono ottamaan kontaktia toisiin. Vieläkin se tuntuu välillä hirmuisen vaikealta ja jännitän sellaisia tilanteita. Esimerkiksi meno uuteen työpaikkaan tai puolitutulta saatu autokyyti ovat minulle todella jännittäviä tilanteita juurikin sen vuoksi, että olen kertakaikkisen surkea small talkissa. Toki alussa on helppoa esimerkiksi kysellä toisen työstä, asuinpaikasta ja tietenkin puhua kaikkien puheenaiheiden klassikosta eli säästä. Minulle on kuitenkin iso kynnys kysyä esimerkiksi perheestä ja jos joku tuntematon alkaakin avautua avioerostaan, menen hyvin helposti lukkoon.

Hyvänä puolena, en yleensä ole mitenkään hankala ihminen kenenkään mielestä eli uskoakseni minun kanssani on melko helppoa tulla toimeen. Toisaalta jos henkilökemiat eivät kohtaa erityisen hyvin, minuun on vaikeaa tutustua paremmin. Jään monelle vain arkipäivän tutuksi. Tämä on ollut minulle hyvin vaikea asia, koska moni ihminen, johon olen kovasti halunnut tutustua onkin minun jähmeyteni vuoksi jäänyt etäiseksi hyvänpäiväntutuksi. Tuntuu, että hyvin harva ihminen on kanssani samalla aaltopituudella. Se on aiheuttanut hylätyksi tulemisen ja yksinäisyyden tunnetta. Tiedän kuitenkin, etten voi syyttää siitä toisia, koska "syy" on minussa itsessäni.

Vuosia olen kysellyt miksi-kysymyksiä ja yrittänyt pohtia, mikä minussa on vikana. Vastikään koin ehkä selvänäköisimmän hetken aikoihin ellen jopa koskaan. Katsoimme nimittäin häävideomme. Siinä kun useamman tunnin tuijotti omaa naamaa, alkoi nähdä itsensä uusin silmin. Tiesin kyllä näkemäni asiat ja osasin ne etsiä itsestäni. Pidättyväisyyden, ujouden, hermostuneisuuden, mumisemisen. Mutta nyt oikeasti näki ne itsessään. Sen jälkeen tajusin, että olen todellakin introvertti. Olen hyvin sisäänpäinkääntynyt ihminen. Siis ei vain itsekseen viihtyvä ja ujo, mutta oikeasti sellainen jolla on vaikeuksia ulkomaailman havainnoinnissa, koska minulla koko ajan surraavat omat mietteet päässä. En oikein osaa selittää tätä kunnolla, mutta tuntuu kuin olisin hyvin syvälle uppotunut sisäänpäin, niin että muun maailman äänet ja toimet helposti sumentuvat.

Tuo kokemus vaikutti minussa ensin niin, että se herätti itseinhoa. Näin itsessäni niin paljon asioita, joista en pitänyt. Ihmettelin, miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla tuollaisen ystävä tai jopa rakastettu. Mutta vaikka omien vahvuuksien ja hyvien puolien näkeminen on edelleen välillä vaikeaa, olen saanut hurjasti itsevarmuutta. Minulla on aviomies, joka tajuaa minun tyhmät vitsini ja sanoo, että olen mahtava vaimo. Minulla on ystäviä, jotka ovat sitä mieltä että olen yhteydenpidon arvoinen. Saan yhä kohdata ihmisiä, joita kiinnostaa tutustua minuun. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja helpottavalta, että saan nytkin pyyhkiä kyyneleitä. 

Viime aikoina olen yhä enemmän alkanut ajatella itsestäni hyviä ajatuksia. Olen fiksu. Keksinpä hauskan jutun! Omasta mielestäni tämä minun runoni ON hyvä. Rakastan kykyäni innostua asioista täysillä. Ihan mahtavaa huomata, että kyllä ne tutkijat oikeassa taitavat olla ja minun identiteettini alkaa kovasti kasautua kokoon tässä kun mennään kohti 25. ikävuotta.

Olen aina ihaillut niitä, jotka osaavat olla oma itsensä, vaikka kaikki eivät heistä sen takia pitäisikään. Muun muassa miehessäni arvostan suuresti tätä piirrettä. Minä olen itse ollut kuin muovailuvaha, joka muokkautuu sen mukaan, jonka seurassa olen. Osittain se on osa minun identiteettiäni: olen joustava. Mutta toivon, että minäkin voisin olla jokin päivä kuitenkin täysin uskollinen itselleni enkä luovuttaisi pois omia mahtavia luonteenpiirtietäni vain sen takia, että joku muu ei niistä pidä. Eniten minua rohkaisee ajatus siitä, että Jumala tarkoitti minut tällaiseksi ja hän rakastaa minun luonteenpiirteitteni jokaista vivahdetta. Syksyllä pohdin tätä asiaa ja asetin rukousaiheekseni oman itseni löytämisen. Tuohon rukoukseen on vastattu ja olen pari jo askelta sitä lähempänä tänään.

Vuodet runoina

Nuoresta asti minulle hyvin tärkeä tapa käsitellä asioita ja tunteita on ollut kirjoittaminen. Erityisesti runot ovat suhteellisen lyhyt ja helppo tapa laittaa tunteet ja ajatukset paperille. Selailin tässä muistikirjaani, jota olen alkanut täyttää vuodesta 2011 lähtien, ja huomasin, että runot kertovat hyvin selvästi siitä, millainen elämänvaihe on milloinkin ollut meneillään. Päätin valikoida niistä parhaat ja jakaa ne tänne blogiin pienellä saatetekstillä.

2011:

Tämä runo kertoo ehkä eniten muutoksesta ja siitä, että jotain on jätettävä taakse. En ole varma, kirjoitinko tämän tietoisena tästä sanomasta, mutta se kertoo kyllä jonkin verran elämäntilanteestani. Olin tuolloin asunut noin kahdeksan kuukautta Oulussa ja opiskellut ensimmäistä vuotta yliopistossa. Kotona vanhempieni luona kävin entistä harvemmin eli noin kerran kuussa. Samoihin aikoihin myös hyvä ystäväni oli menossa naimisiin, mikä ehkä vahvisti sitä tunnetta, että tässä ollaan aikuistumassa. Se tuntui aika pelottavalta. Yhtä lailla tämä runo voisi kertoa masennuksesta, mutta en tosin muista olleeni tuolloin erityisen masentunut. Eniten tämä oli sellainen tuokiokuva.

Syksy

Kesä kuoli.

Se kävi pitkän taistelun,

mutta sen vahvuus muuttui hiljalleen

hauraaksi, ja tuuli

lehti lehdeltä riisui sitä elämänvoimasta.

Vilu tunki sisään

pienen pienistä rakosista ikkunanpielissä.

Oli aika kaivaa villasukat

kaapin perukoilta esille.

Lopulta jäi pimeys ja tyhjyys,

mutta kesän hautajaisissa todettiin:

"Sen kuolema oli kaunis".

2012:

Vuonna 2012 kirjoitin melko paljon runoja. On paljon tuokiokuvauksia asunnostani, tulevaisuuden suunnitelmien pohtimista, opiskelija-arjen raskautta. Joukossa oli useampikin kiva runo, mutta lopulta valitsemani tuntui kuvaavimmalta. Vuotta leimasi hyvin vahvasti se, että vaikka elämäni oli hyvää, kaipasin hyvin vahvasti elämänkumppania vierelleni. Se oli ärsyttävää, koska olisin halunnut nauttia sinkkupäivistäni niin paljon kuin pystyin, mutta kaipuu ei vain suostunut väistymään. Saman vuoden kesällä sitten aloinkin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

Kai jokaisen täytyy oppia

pärjäämään omillaan.

Niin monesti oon saanut tuntea

ollaan Sinä ja minä vaan.

Se lohduttaa, etten oo yksin,

mut samalla kaihertaa,

kun ihminen vierelleen toista

samanlaista aina kaipaa.

Mutta tiedän oppia täytyy

ensin itsensä tuntemaan,

että kaikkensa antaen voisi

toista ihmistä rakastaa.

2013:

Olimme seurustelleet jo jonkin aikaa nykyisen mieheni kanssa ja mietimme paljon tulevaisuutta. Se tuntui minusta pelottavalta. Niin paljon ihmisiä eroaa ja naimisiin meneminen varmasti tarkoittaisi myös tuskallisia hetkiä ja uhrauksia. Niinpä vuodelta 2013 on paljon tätä asiaa pohdiskelevia runoja. Samaan aikaan niissä on pohjalla luottamus Jumalan johdatukseen. Valitsin kaksi lyhyttä runoa, koska en osannut valita niistä.

Maalaat rakkautesi

auringonlaskun väreihin.

Olen sylissäsi,

tiedän, että viet minut

parhaalle tielle,

vaikkei se ehkä ole helpoin.

Kun koko maa on vaiennut

eikä kuulu ääntäkään

tunnen selvimmin

lähelläni hengität

suojaat edestä ja takaa

joskus lempeästi kosketat

 ohjaat suuntaa

2014:

Vuonna 2014 koin jonkinlaista luovuuskatoa. Muistikirjaani on tallentunut lukuisten hoidettavien asioiden muistilistojeni lisäksi ainoastaan yksi runo. Se kertoo jälleen luopumisesta, sillä aloin ehkä irtautua nuoruuden muistoista, jotka ennen olivat olleet minulle kaikki kaikessa, onnellisinta aikaa elämässäni. Henkisesti taisin jo tuolloin alkaa tehdä tilaa uudelle. Ja huom. tämä runo on totta, sillä sisäpelikenkien pussini on vieläkin peräisin ehkä vuodelta 2005 ja se on jo aika hirveän näköinen jos totta puhutaan. Välillä kiinnyn todella hassuihin asioihin.

Luopumisen tuska

Toiset sanovat olevansa hamstraajia,

minä vaalin jopa muovipusseja.

"Ei, ei Conadia!

Se on Italiasta!"

Sisäpelikenkien pussikin

on jo melko retro.

Olen siitä vähän ylpeäkin.

(ei pari reikää mitään haittaa)

Tiedän.

Joskus pitää luopuakin.

Aina ei voi vain olla

kaapit täynnä muovipusseja.

2015:

Luovuuskato jatkui viime vuoden kevääseen. Yhtenä osatekijänä oli kiire: piti suunnitella häitä, käydä koulua, etsiä kesätöitä ja uutta asuntoa, olla töissä ja muuttaa. Minua harmitti jo silloin, etten ehtinyt nauttia tarpeeksi häitä edeltävästä ajasta. Erityisesti kesällä kiire oli aivan valtava enkä ihan oikeasti ehtinyt ottaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut pohtiakseni avioliittoa ja elämää. Sen vuoksi runoja syntyi lähinnä syksyn puolella, kun asiat vähän rauhoittuivat. 

Sitä aikaa leimasivat jälleen pintaan nousevat itsetunnon ongelmat ja yllättävä yksinäisyyden tunne. Sosiaalinen kanssakäyminen tuntui vaikealta ja näin itsessäni vain vikoja. Tuosta kuopasta on jo vähän noustu, itsetunto vahvistuu edelleen vähä vähältä. Seuraavaan runoon olen yrittänyt selittää ainaista ongelmaani eli sitä, miltä tuntuu kun on vaikeaa saada sanojaan kuuluviin ja mitä ehkä toivoisin toisilta. Onneksi lähipiiriini on siunaantunut paljon niitä, joilla riittää kärsivällisyyttä antaa minulle suunvuoro ja jotka huomaavat, vaikka ääneni olisi liian hiljainen kuultavaksi.

Kun ei tule kuulluksi,

näen kun sanani hukkuvat

toisiin, voimakkaampiin virtoihin

Kun ei tule kuulluksi,

oma ääni vaimenee.

Ehkä muut haluavat,

ettei minua olisi.

Tilaa sanoa oma sanoma,

sopiva tauko puhua.

Se, että sinua kiinnostaa,

mitä minä ajattelen.

Sitä toivon.

Vain pieni ero on sen välillä,

tuleeko kuulluksi,

tunteeko itsensä arvostetuksi,

hukkuvatko sanat,

unohtuuko.

Autuaita ovat kärsivälliset,

he perivät maan.

Aikuinen - minäkö?

Olen pohdiskellut viime aikoina sitä, mitä on olla aikuinen. Lapsena ajattelin, että aikuinen on 20-vuotiaana. Muistan kun minulta kysyttiin, haluaisinko ottaa korvanreiät, ja piikkikammoisena sanoin että vasta aikuisena. No, nyt olen jo 24-vuotias eikä minulla vieläkään ole korvanreikiä, eikä piikkikammo ole vieläkään lähtenyt.

Joku minua silloin lapsenakin korjasi, että jo 18-vuotias on aikuinen. Onko? Täysi-ikäinen kyllä, mutta aikuinen? En minä ainakaan kokenut olevani. Minusta tuntui kuin henkinen murrosikäni olisi alkanut vasta 17-vuotiaana. Teinivuodet menivät ilman suurta draamaa ja poiketen monista ystävistäni pidin hyvin paljon yläasteajoistani. Muutin pois kotoa, kun menin lukioon. En olisi vielä halunnut, mutta se oli paljon järkevämpää, koska pienen kotipaikkakuntani lukio oli paria vuotta aiemmin lakkautettu ja jouduimme siis käymään n. 40-50 km:n päässä sijaitsevan isomman lukion.  Kun vanhemmillani oli omistusasunto paikkakunnalla, ja kotipaikkakunnlta luokion käynti olisi venyttänyt päivät liian pitkiksi, oli kätevämpää muuttaa. Tämä vauhditti itsenäistymisprosessiani ja ehkä se vaikutti juurikin "myöhäismurrosikääni".

Aikuistumisen merkki - kun kärry on kätevämpi valinta kaupassa kuin kori?

Vaikka aloin jo hieman itsenäistyä lukioaikoinani, en kuitenkaan ollut vielä läheskään aikuinen. Olin edelleen hyvin riippuvainen vanhemmistani ja kävinkin kotona joka viikonloppu. Kun sitten täytin 18, ajatus siitä että minun pitäisi olla aikuinen ja kantaa aikuisen vastuut tuntui pelottavalta ja raskaalta. Uudenlainen vapaus ja riippumattomuus sen sijaan tuntui hyvältä ja onnekseni minulla on vanhemmat, jotka alkoivat puuttua yhä vähemmän tekemisiini ollen silti yhä tukena silloin, kun sitä tarvitsin. Ja silloin vielä tarvitsin sitä usein.

Lukion jälkeen muutin Ouluun saatuani opiskelupaikan yliopistosta. Toivoin saavani muuttaa yksiöön, sillä halusin kokeilla omia siipiäni ja elää omillani. Yksiötä ei järjestynyt, vaan päädyin opiskelijakämppään, kolmen hengen soluun. Jännitin muuttoa yhteiseen asuntoon kahden vieraan ihmisen kanssa, mutta sainkin todella mahtavat kämppäkaverit. Heidän kanssaan kävimme monia hyviä keskusteluja ja nauroimme monet illat. Asuin asunnossa kuitenkin vain vuoden, koska introvertti luonteeni kaipasi kuitenkin omaa rauhaa. Suretti minua tosin muuttaa pois, kun meillä oli niin hyvä yhteishenki. Vieläkin toisinaan kaduttaa, etten jäänyt. Koin kuitenkin tarvitsevani yksinasumisen kokemuksen. 

Ja hyvää se tekikin. Olin esimerkiksi ennen vierastanut leipomista ja ruoanlaittoa, koska en ollut niissä luonnostaan kovin hyvä enkä myöskään kokenut. Liian moni ihminen oli sen vuoksi kritisoinut minua eikä minulla ollut itseluottamusta. Vasta yksin asuessani uskalsin alkaa opettelemaan ja kokeilemaan. Ja eihän se kauhean helppoa aluksi ollut ja monet kerrat tuli mokattua. Tästä opetteluajasta voi lukea vanhasta blogistani Kirjoja ja kokkausta. Itsetuntoni alkoi kuitenkin vähitellen kohota näinä vuosina, kun huomasin pärjääväni omillani ja kyllä se ruoanlaittoakin useammin voittoon päättyi kuin katastrofiin.

Aiemmassa kuvassa olleesta Halloweenin jälkimainingeissa halvalla ostetusta kurpitsasta syntyi kurpitsa-fetapiirakka. Oli yllättävän hyvää, vaikka olin skeptinen.

Varsinaisen aikuistumisen piikin koen tapahtuneen kuitenkin vasta viime vuosina. Ja seikka, joka siihen vahvasti vaikutti, oli seurustelun aloittaminen nykyisen mieheni kanssa. Kun nyt katson taaksepäin ja mietin etenkin seurustelumme ensimmäistä vuotta, huomaan olleeni vielä hyvin lapsellinen silloin. Aluksi parisuhde kypsytti etenkin parantamalla yhä heikkoa itsetuntoani huomattavasti. Suhteen edetessä ristiriidat ja vaikeudet olivat kuitenkin se, mikä eniten hioi teräviä kulmiani pehmeämmiksi ja kasvatti. On näinä vuosina ollut toki muitakin asioita, jotka ovat kypsyttäneet, kuten kokemukset kesätöissä, opiskelut, ystävyyssuhteet, yhä selvempi vastuun ottaminen ja niin edelleen.

Vaikka joitain vuosia takaperin se tuntui vielä absurdilta ajatukselta, koen nyt olevani aikuinen. En tarkoita, että olisin täysin valmis ja kaikesta kaiken tietävä. Kuitenkin elämääni ja luonteeseeni on tullut jotain sellaista kypsyyttä, joka saa minut tuntemaan niin. Painin edelleen itsetunto-ongelmien ja murrosikämäisen ylös-alas seilaavan tunne-elämän kanssa, mutta osaan suhtautua niihin huomattavasti kypsemmin kuin aiemmin. Etsin edelleen itseäni, mutta olen jo löytänyt itsevarmuuden, pohjavireen siitä, että saan olla tällainen kuin olen. 

Tuli myös melkoisen vanha olo, kun ensimmäistä kertaa useaan vuoteen olen käynyt useammassakin K-18 paikassa eikä missään ole enää kysytty henkkareita. Näytänkö minä oikeasti niin aikuiselta? Kuvassa Tampereen Tornihotelli, jonka huipulla kävimme ystävien kanssa.

Ennen kaikkea koen aikuistuneeni ehkä siksi, että kuvani aikuisuudesta on muuttunut vahvasti siitä, mitä kuvittelin sen olevan, kun olin lapsi tai teini-ikäinen. Silloin luulin, että aikuinen on silloin, kun kaikki on kasassa ja tietää aina mitä milloinkin pitää tehdä. Nykyään tiedän, että hyvin moni muukin täällä miettii vielä "aikuisenakin", että mitä hittoa tässä ollaan tekemässä. On ollut hyvin vapauttavaa, kun on ymmärtänyt sen, että valmiiksi tulemiseen menee koko elämä eikä sekään aivan riitä. Vaikka ajattelen aikuisuuden merkitsevän ennen kaikkea luonteen kypsyyttä ja kykyä ottaa vastuu omasta elämästään, olen ymmärtänyt että ei itselleen tarvitse olla niin ankara siinäkään suhteessa. Aion vieläkin häpeilemättä jännittää rokotuksia jos jännittää, tukeutua toisiin kun tunnen olevani heikko ja pitää hauskaa vaikka näyttäisin lapselliselta. Tärkeintähän on, että elää tämän elämän täysillä, iloineen ja suruineen.

Mikä on muuttunut?

Naimisiinmeno oli itselleni iso muutos erityisesti sen takia, ettemme mieheni kanssa asuneet ennen sitä yhdessä. Asuin sitä ennen nelisen vuotta yksiössä opetellen itsenäistä elämää. Koska olen introvertti, nautin yksin asumisesta hyvin paljon. Tietenkin sitten, kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa, tuli mukaan kuvioon myös lähes jatkuva kaipaus toisen luo. Nautin kyllä yhä siitä, että pystyin välillä vetäytymään omaan rauhaan omaan kotiini, jossa sain tehdä kaiken juuri niin kuin halusin, mutta toisaalta poikaystävän luota oli masentavaa lähteä ja viikon aikana kaipasin hänen seuraansa.

Nyt asiat ovat toisin. Vaikka yksin asumisesta ei ole vielä kovin kauaa aikaa, on välillä vaikeaa muistaa enää millaista se oli. Juuri eilen illalla ennen nukahtamista yritin muistella, miten entisen kotini keittiönkaapit olikaan järjestetty. Se vaati jo jonkin verran ponnisteluja. En ole myöskään suuresti kaivannut entistä kotiani, vaikka se minulle rakas olikin. Muuttaessakin vähän ihmettelin, miksei minusta tuntunut kuin hiukan haikealta, vaikka yleensä kiinnyn ihmisiin, paikkoihin ja jopa tavaroihin vahvasti ja eroahdistus on usein suurta. Liekö ollut sitten kyse muuton rankkuuden aiheuttamasta ihan sama -asenteesta vai uuden, yhteisen elämän aloittamisen innokkaasta odotuksesta, sitä en vieläkään tiedä. 

Vastaavasti uusi kotimme tuntui alusta alkaen kodilta. Muistan, kun muutin edelliseen asuntooni solukämpästä, jossa olin asunut vuoden. Minua hieman harmitti muuttaa solusta pois, koska minulla oli todella ihanat kämppikset. Halusin kuitenkin kokeilla omia siipiäni ja päästä omaan rauhaan. Ja vaikka uusi kotini oli todella kiva, muistan kuinka minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin ajattelemaan sitä kotinani. Siihen verrattuna tuntui oudolta, että tämä asunto tuntui kodikkaalta jo silloin, kun kaikki oli vielä laatikoissa ja levällään. Ehkäpä olin odottanut yhteenmuuttoa jo niin kauan, että se tuntui luonnolliselta.

Mikä muu on sitten muuttunut? Ehkä isoin asia on se, että en voi enää tehdä asioita niin kuin haluan ja milloin haluan, vaan tuon toisenkin tarpeet pitää ottaa huomioon. Ennen saatoin jättää tiskit tiskaamatta joksikin aikaa ja siivota silloin kun ehdin, mutta jos nyt teen niin, koti pääsee niin suureen sekamelskaan, että ei meinaa mahtua tekemään mitään. Esimerkiksi parina viime viikkona minun oli pakko tehdä vähemmän kotitöitä, kun luin hyvin kiireisellä aikataululla tenttiin. Huhhuh, mikä siivo sen jälkeen vallitsi! Mieheni kyllä tekee kotitöitä ihan mukavasti, mutta ei ehkä ihan samoilla standardeilla kuin minä... Jonkin verran helpotusta on tuonut se, että olemme määrittäneet perjantain olevan siivouspäivä. Tosin melko usein se on kahden viikon välein, koska meistä kumpikaan ei ole erityisen innokas siivooja (etenkin mieheni vastustaa imuroimista koko ruumiillaan ja sielullaan).

Yhden itselleni vaikean asian huomasin jo seurusteluaikanamme: minun oli hyvin vaikeaa pitää yllä tavallisia arjen rutiinejani. Hampaiden ja kasvojen pesu saattoi jäädä aamulla ja tapani lukea iltaisin vähän Raamattua unohtui helposti. Samojen ongelmien kanssa kamppailen nytkin. En ole ihan varma mistä tämä johtuu, mutta jotenkin päivän rytmi on erilainen ja vanhoille rutiineille on vaikeaa löytää paikkaa. Monesti päiväni varalle laatimani suunnitelma tai aikataulu saattaa pettää, kun mieheni pyytääkin esimerkiksi laittamaan ruokaa. Olen lisäksi aika altis joustamaan muiden ihmisten mukaan, jolloin omat tapani jäävät helposti taka-alalle. Luulisin, että asiaa auttaisi, jos suunnittelisimme mieheni kanssa yhdenmukaisemman päivärytmin, sillä nyt heräämme eri aikoihin, minkä vuoksi esimerkiksi syömme eri aikoihin. En kuitenkaan vielä ole raaskinut uhrata omaa vapaata elämänrytmiäni, vaan olen halunnut nauttia vielä vapaasta opiskelijaelämästä. Toivon mukaan sitten, kun (toivottavasti) siirrymme työelämään, pyrin löytämään järkevämmän rytmin. Joitain muutoksia pitäisi yrittää kuitenkin saada aikaan.

Meidän arkea: Onnistuin jokin aika sitten tekemään hyvin paljon oksennusta muistuttavaa lihapullakastiketta. Kuvasta ei tosin ihan välity se oranssiin vivahtava sävy ja materiaalin paakkuisuus. Onneksi kastike oli kuitenkin maultaan ihan hyvää!

Edelliseen aiheeseen liittyy eräs asia, joka ei ole kokenut muutosta. Minulla on nimittäin suuri unentarve (9-10 tuntia), ja sen lisäksi olen iltavirkku ja aamu-uninen. Tämän asian kanssa olen jonkin verran kamppaillut opiskelujeni aikana, koska minulla ei ole samanlaista säännöllistä lukujärjestystä kuin peruskoulussa ja lukiossa. Luentoja on siis harvemmin ja vaihteleviin aikoihin. Parina viime vuotena minulla on ollut hyvin vähän luentoja ja sen sijaan olen tehnyt paljon itsenäistä työtä kotona. Tämän seurauksena unirytmini on helposti luisunut siihen, että menen yhden-kahden aikaan nukkumaan ja herään kymmenen ja kahdentoista välillä. Tänä syksynä minulla on ollut pelkkiä iltaluentoja, mikä on johtanut juurikin tähän samaan kierteeseen. En vain yksinkertaisesti jaksa aamulla nousta aikaisemmin pakon puuttuessa. En vaikka kuinka itseäni ruoskin ja syyllistän. Niinpä olen luovuttanut ja nukkunut niin kuin haluan. Ihmisten aikoihin herääminen saa jäädä taas sinne työelämäaikaan, jolloin on pakko nousta aikaisin ja unirytmi on helpompi sen mukaan määrittää. Talviaikaan myöhään herääminen tosin harmittaa, koska valoisaa aikaa ei ehdi niin paljon näkemään. Pitää ehkä kuitenkin tehdä pientä säätöä, että jaksaisin herätä hieman aiemmin.

Mutta takaisin niihin varsinaisiin muutoksiin. Yhteen muuttaminen on toki tuonut mukanaan positiivisiakin asioita. Isompaan asuntoon on esimerkiksi miellyttävämpää kutsua vieraita, kun meillä on ruokapöydässä tilaa enemmän kuin 2-4 ihmiselle ja myös yöksi on helpompi jäädä, kun ei tarvitse nukkua samassa huoneessa. Myös tiskikone helpottaa vieraiden jäljiltä siivoamista. Haasteena vain on sama vanha vaiva kuin ennenkin: asunto on usein siivouspäivistä huolimatta enemmän tai vähemmän sikin sokin, joten spontaanit vierailut vieläkin saattavat vähän ahdistaa. Mutta yhä enemmän nautin siitä, että meillä käy vieraita enkä ole enää niin niuho siitä, että kaiken pitäisi olla tip top vieraiden tullessa.

Toki isoin ja kaikkein mukavin muutos on se, että saan asua rakastamani miehen kanssa saman katon alla. Vaikka olenkin pääasiassa introvertti, yksin asuessani suurin miinuspuoli oli se, että välillä olin aika yksinäinen. Nyt saan asua ihmisen kanssa, jonka seurassa pystyn olemaan oma itseni ja jonka kanssa arki on pääasiassa haukaa. Vaikka välillä onkin suoraan sanottuna aika kauheaa, kun kaksi ihmistä osaa ajatella niin eri tavoin pahoittaman toistensa mielen, niin pääasiassa edelleen on ollut mukavaa. Tänään aamulla juuri muistelin sitä aikaa, kun piti ravata kahden kaupungin väliä ja sen jälkeen kahden asunnon väliä. Ajattelin, että toivottavasti muistan olla kiitollinen siitä, että asiat ovat nyt toisin. Saan elää yhteistä elämää tuon toisen kanssa ja oppia hänestä uutta. Saan itse siinä prosessissa myös muuttua ja kehittyä.