Olen rakastunut

Täytyy kyllä myöntää, että olen rakastunut. On usein hyvin auvoisa, onnellinen ja haaveellinen olo ja paljon helliä tunteita. Kun olen miehestäni erossa, tulee jo puolessa päivässä välillä ikävä. Hääpäivästä tulee kohta vuosi ja kaksi kuukautta jo täyteen ja tuntuu muuten todella hyvältä. Olen jostain syystä vähän arastellut kirjoittaa tätä blogiin, mutta täytyy myöntää että meillä on avioliitossa nyt jotenkin tosi hyvä kausi menossa. Viihdymme mieheni kanssa todella hyvin yhdessä, meillä on tosi hauskaa ja edelleen kuljemme paljon käsi kädessä.

Tämä ei tarkoita, että kaikki menisi koko ajan todella täydellisesti meidän elämässä. Ihan avioliiton alussa meidän piti totutella siihen, että asumme saman katon alla. Se aiheutti alkuun paljon konflikteja välillemme eivätkä omat itsetunto-ongelmani auttaneet asiaa. Vuoden alussa mieheni alkoi huomattavasti väsyä ja nyt hän on ollut kohta puoli vuotta sairaslomalla, eikä se ole ollut helppoa meille kummallekaan. Väsyin itsekin, kun vastuu kotitöistä ja vähän kaikesta muustakin kaatui minun harteilleni rankan koulunkäynnin lisäksi.

Kaikista vaikeuksista olemme kuitenkin selvinneet tähän asti yhdessä. Luottamuksemme toisiamme kohtaan on kasvanut todella paljon ja osaamme myös kommunikoida paljon paremmin sekä selvittää konfliktit. Mielestäni suhteemme voi paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Vaikka seurusteluaikanakin oli todella auvoista ja ihanaa varsinkin alussa, meillä oli välillä vaikeuksia löytää yhteisiä juttuja ja harrastuksia. Nykyään hengailemme todella paljon yhdessä ja usein ihan vain juttelemme kaikesta maan ja taivaan väliltä. Enää ei ole kiusallisia hiljaisuuksia vaan osaan rentoutua täysin mieheni seurassa. Hän on paras ystäväni. Tunnen olevani rakastettu ja arvostettu hänen seurassaan. Ennen minulla oli vaikeuksia ilmaista ärtymyksen tunteita, koska inhoan konflikteja ja pelkäsin toisen loukkaantuvan tai suuttuvan. Nykyään uskallan jopa kiukutella miehelleni, koska se tuntuu turvalliselta.

Kävin kesällä hyvästelemässä Oulusta paikan, jossa mieheni kosi minua. Tuossa löysin "geokätkön" eli sormuksen ja mieheni polvistui keskellä kivikkoa.

Muutos on melkoinen siihen, kun seurusteluaikana tuli todella paljon pohdittua sitä, onko tämä suhde kuitenkaan meant-to-be. Toiseen, muuttuvaan ihmiseen sitoutuminen tuntui välillä todella pelottavalta. Asiaa ei auttanut se, että monet tutut menivät todella nopealla aikataululla naimisiin ja tuntuivat olevan niin varmoja asiastaan. Toisaalta toisten tuttujen erot lisäsivät pelkoja. Epäilyksiä oli loppuun saakka, ja ne ruokkivat toisiaan entisestään. Kuitenkin toisaalta rakastin miestäni todella paljon, Jumalan johdatus tuntui seurustelumme alussa todella selvältä ja esimerkiksi kihloihin mennessä tuli todella varma ja oikea olo valinnastamme. Niinpä menimme naimisiin ja tällä hetkellä olen pelkästään iloinen, että tein sen valinnan. Vihdoin on tullut se kaipaamani varmuus.

Haluan kertoa noista epäilyistäni täällä blogissa sen takia, että monella muullakin on niitä ja ne kuuluvat minusta asiaan. Toki on pareja, jotka ovat täysin varmoja asiastaan ja menevät ehkä todella nopeasti naimisiin. Mutta moni saattaa seurustella jonkin aikaa tutustuakseen kunnolla ja siinä ajassa ehtii usein tulla epäilyjäkin. Avioliitto kuitenkin on yksi elämän isoimpia päätöksiä, sillä siinä luvataan rakastaa toista loppuelämän niin vaikeina kuin hyvinä aikoina. Siksi on ihan luonnollista pohtia, onko siihen todella valmis juuri tämän ihmisen kanssa.

Tahdon edelleen.

Vaikka monta kertaa olen blogissa sanonut, että aika näyttää mitä tulevaisuus tuo, niin tässäkin se pitää paikkansa. Varmasti meille tulee vielä aviolittossa niitä varjopaikkojakin, mutta nyt ainakin haluan täysillä nauttia siitä, että menee hyvin. Ja yritän myös parhaani tehdä, että meillä säilyisi jatkossakin hyvät välit miehen kanssa ja että anteeksiantoa riittäisi puolin ja toisin.

P.S. Mulla on ihan paras mies, koska se kattoo mun kanssa kissaohjelmia ja on luvannut lähteä mun kans kissakahvilaan! <3