Pimeyttä ja kauneudenkaipuuta

Jonkin aikaa on ollut blogihiljaisuutta koulukiireitten vuoksi. Tänään sain viimein yhden luku-urakan päätökseen. Toivon mukaan tulee tentistä hyvä numero. Uhrasin lukemiseen syyslomanikin.

En ole kovinkaan paljon pimeän ystävä, mutta tänä vuonna se on tuntunut ihan mukavalta. Päivällä maisema näyttää niin ankealta, vaikka aurinko paistaisi. Pimeä peittää kaiken harmauden ja paljauden ja tekee kaikesta mystistä ja tunnelmallista. Tänä vuonna ei ole ollut samanlaista kaamosväsymystäkään kuin ennen. Masenteluun olen ollut taipuvainen aiempina syksyinä, ja valehtelisin jos väittäisin etten olisi ollut allapäin tänäkään syksynä. Mutta tuntuu, että vähemmän kuitenkin kuin aiemmin.

Kävin kuvaamassa superkuun aikaan. Kuu ei tosin näytä kuvissa niin isolta kuin todellisuudessa.

Syksy on mennyt jotenkin kauhean äkkiä. Kohta on jo marraskuu. Olen melkoinen jouluihminen, ja yleensä odotan ensilunta ja sen valaisevaa vaikutusta. Tänä vuonna minulla ei ole sen kanssa kiirettä. Nautin pimeydestä ja siitä, että pääsen kouluun pyörällä ilman suurta liukastumisvaaraa. Mutta ehkä vähitellen alkaa tuntua siltä, että joulutunnelmaankin voisi vähitellen virittyä. Joulukarkit kaupassa ehkä vaikuttavat (mutta en sortunut ostamaa, ihan tosi).

Mukavaa tässä syksyssä on myös se, että olen mukana parissa projektissa. Toinen on seurakunnan tanssiryhmä, jonka kanssa olemme harjoittelemassa tanssiesitystä marraskuun lopussa seurakunnassamme olevaan tapahtumaan. Ryhmä oli pieni rukousvastaus, koska olen toivonut voivani jatkaa tanssiharrastustani, mutta syksyn iltaluentojen ja tanssituntien kalliiden hintojen vuoksi en ole pystynyt. Kun sitten ilmestyi ilmoitus tästä ryhmästä, olin ihan innoissani. Voi olla, että keväällä menen myös jollekin tanssikurssille, jonka saa korkeakoululiikunnan sporttipassilla halvemmalla.

Tanssi oli minulle rakas harrastus ja harmitti, että sen kalleuden vuoksi jouduin sen taas joksikin aikaa jättämään. Ihanaa, kun sitä saa taas heräteltyä henkiin. Se yhdistää niin monta minulle rakasta asiaa: musiikin, taiteen ja kauneuden. Katsoin jokin aika sitten vanhoja Kajaani Dancen aikaisia esiintymisvideoita, joista olin ihan haltioissani. Niin paljon kauneutta ja myös tosi siistejä juttuja, kuten Agatha Christien kirjojen inspiroima koreografia, löytyi. Tekisi kyllä mieli joskus mennä oikeaan balettiin, sen verran innoissani olin videoiden balettipätkistäkin. Mielettömän hienoja sävellyksiä ja niin kaunista liikettä, ah. Mutta tuota miestä tuskin saa sukkahousuihin verhoutuneita miehiä katsomaan. Ehkä jonkun ystävän kanssa joskus, kun on tarpeeksi rahaa sellaiseen.

Uusia ruokakuvioita (ja mokailuja)

Koska aiemmin pidin pitkään blogia, jossa kerroin keittiössä kokemistani onnistumisista ja ennen kaikkea epäonnistumisista, kunnioitan sen muistoa kirjoittamalla viimeisimmistä tuulista kokkauksen saralla.

Taustoituksena siis, en ole mikään ruoanlaiton virtuoosi, koska pitkään koin olevani siinä huono ja osaamaton. Vasta kun muutin yksiöön vuonna 2011, uskalsin alkaa kehittämään taitojani. Ei nimittäin enää tarvinnut pelätä, että kukaan tulee pilkkaamaan epäonnistumisiani. Näinä neljänä vuotena olen jo jonkin verran kehittynyt, joten jokainen uusi ruokaohje ei enää herätä loputtomia kysymysmerkkejä. Mokailuja tosin edelleen sattuu jonkin verran (kellepä ei sattuisi...). Nykyyän ivailu ei onneksi enää pelota vaan ystävien (ja blogin lukijoiden) kanssa on hauska jakaa näitä töppäilyjä.

Ensimmäiseksi tosin tahdon jakaa erään onnistumisen. Löysin aika kauan sitten sattumalta ihanan leivontablogin nimeltä Wicked Sweet Kitchen. Bongasin sieltä moniakin ihanan oloisia ohjeita, mutta päällimmäisenä mieleeni jäi sitruuna- ja valkosuklaamutakakun ohje. Tämä sen vuoksi, että mieheni ei pidä tummasta suklaasta leivonnaisissa (joskus venäläisten mummojen vieraanvaraisuus menee yli - kun lapset oksentavat syötyään liikaa tummaa suklaata). Valkosuklaa sen sijaan miehelleni maistuu ja niinpä talletin tämän erikoiselta, mutta herkulliselta kuulostavan ohjeen kirjanmerkkeihin.

Vaikka ohjeen löytämisestä on jo aikaa, päätin viimein kokeilla sitä soluemännöinnin yhteydessä (solu on siis kerran viikossa kokoontuva rukous- ja raamattupiiri). Vähän kyllä jännitti, sillä tein mutakakkua ilman ennakkokokeiluja ja suoraan gluteenittomana. Vähän hyytymisvaikeuksia oli, minkä vuoksi pidin kakkua vähän kauemmin uunissa kuin ohjeessa kehotettiin. Siitä tuli kuitenkin tosi kivasti reunoilta paistunut ja keskeltä löysähkö, kuten mutakakun kuuluu ollakin. Ja itse kakun maku oli tosi hyvä. Sitruuna tasapainotti valkosuklaan makeutta ihanasti ja solukaverit kehuivatkin kakkua paljon. Tuli hyvä mieli, kun kakku heti ensimmäisellä kokeilulla onnistui. Aion kyllä tehdä toistekin, koska rakastan sitruunaa leivonnaisissa ja samoin valkosuklaata.

Sitten niihin mokailuihin. Olen viime aikoina mieheni pyynnöstä opetellut tekemään kastikkeita ruoan lisukkeeksi. Itse olen siis aika laiska ruuanlaittajana ja siksi en ole kastikkeita ennen jaksanut juuri laittaa. Yleensä olen tehnyt perus ruskeakastikkeen ihan onnistuneesti. Tässä yksi päivä kuitenkaan kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä, mikä osittain johtui ehkä laiskuudestani ja siitä, että oli nälkä ja piti saada ruokaa aikaan nopeasti.

Laitoin ensinnäkin voita aika lailla summassa, kuten myös jauhoja suurin piirtein mätsäämään määrässä. En kuitenkaan jaksanut niitä jauhoja ilmeisesti tarpeeksi kauan ruskistella, koska kastike jäi melko vaaleaksi. Toisekseen, lisäsin ilmeisesti vettä liian ripeään tahtiin, koska jauhot eivät liuenneetkaan siihen, vaan jäivät oikeasti aika isoiksi klimpeiksi kastikkeeseen. Yritin niitä epätoivoisesti murskailla pienemmiksi, mutta silti kastike oli täynnä pikku paakkuja. Lopulta kaivoin järeämmät aseet esiin ja kun kastiketta vispilällä sekoittelin rivakasti, liukenivat jauhopaakut vihdoin nesteeseen. Jes!

Kaiken kukkuraksi sain idean tunkea sekaan juustoa. Aluksi suunnitelma sujuikin ihan mukavasti, mutta sitten lisäsin tavan mukaan ketsuppia kastikkeeseen. Vaaleahko kastike muuttui vaaleanpunertavaksi eikä makukaan ollut hirveän hyvä. Epätoivoissani tungin sekaan vielä hieman lisää juustoa ketsupin makua peittämään. Tämä suunnitelma onneksi onnistui ja kastikkeesta tuli lopulta ihan hyvää. Mieskin kehui (toisaalta olin kovasti pitkin projektin etenemistä varoitellut epäonnisesta kastikkeesta, joten odotukset ylittyivät melko helposti). Huh, läheltä piti.

Ikävä kyllä en näistä kahdesta ensimmäisestä projektista saanut kuvamateriaalia, mutta kolmannesta kokeilusekoilusta onneksi sain.

Eilen illalla aioin nälissäni laittaa itselleni leipää iltapalaksi, kun huomasin että kauppareissu olikin siltä paivältä unohtunut eikä leipää ollut lainkaan jäljellä. No, minäpä näppäränä tyttönä päätin pyöräyttää sampylät sille illalle ja seuraavalle aamulle. Niinpä aloin googlettelemaan ohjeita hakusanoilla "helpot sämpylät" ja "nopeat sämpylät". Löysin useammankin ohjeen, joissa neuvottiin miten tehdä hiivattomia sämpylöitä. Tämä sopi minulle, koska nälkä kurni vatsassa, eikä huvittanut odotella puoli tuntia taikinan kohoamista. Tällaiset ainekset sekoittelin kokoon (sovelsin siis ohjeita ja tein tuplana):

8 dl vehnäjauhoja

summittainen määrä kaurahiutaleita

2 rkl leivinjauhetta

2 tl suolaa

summittainen määrä sokeria (ehkä 3-4 tl, ajattelin kaurahiutaleiden antavan myös makeutta)

 6 dl vettä 

Sämpylätaikina jäi aika löysäksi, mutta toisaalta olin lukenut erään blogista löydetyn ohjeen kommenteista, että vähän löysää sen kuului ollakin. Niinpä lusikoin siitä ensimmäisen pellillisen. Ajattelin, että jos ensimmäinen satsi ei olisikaan niin onnistunut, voisin aina lisätä jauhoja ja kaurahiutaleita toiseen. Ja liian löysää se kyllä olikin, minkä huomasin jo ennen uuniin laittoa. Taikina ei jäänyt "kököiksi" niin kuin olisi pitänyt vaan lähti leviämään. Ja jollain oudolla logiikalla ajattelin, että ehkä korkeutta tulisi, jos lusikoisin levinneiden lammikkojen päälle lisää taikinaa. Ei, tietysti lammikot vain laajenivat, vaikka koetin niitä tiivistää. Siihen menikin sitten suurin osa taikinasta. Satsi lähti uuniin sellaisenaan ja toivoin vain, että leivinjauhe edes vähän kohottaisi niitä.

Lättänät uunissa, tässä vaiheessa toivoin niiden kohoavan vielä vähän.

 

Mutta lättänöiksi ne jäivät.

Kuten kuvista näkyy, eivät ne juuri kohonneet. Niinpä tein hieman lisää taikinaa seuraavaan satsiin ja tiivistin sitä lisäämällä kaurahiutaleita ja jauhoja. Toisesta pellillisestä tulikin hieman enemmän sämpylän näköisiä, vaikka eivät nekään mitään hirmuisen kuohkeita olleet. Toisaalta hiivattomista sämpylöistä harvoin tuleekaan mitään muhkuja, joten olin toisesta pellillisestäni kyllä ylpeä. Ikävä kyllä näistä paremmin onnistuneista yksilöistä en tullut napanneeksi kuvaa. Erona oli kuitenkiin se, että ne jopa kannatti puolittaa, kun taas ensimmäisen satsin sämpylöihin löimme päälliset vain suoraan päälle.

Mutta jälleen kerran, makuhan on aina tärkein. Ja kyllä nämä oikeasti olivat hyviä, vaikka hunajan sijaan menikin sokeria ja lisäsin kaurahiutaleita ihan omasta inspiraatiosta. Hyviä ja nopeita sämpylöitä siis, tulee varmaan toistekin tehtyä kun olivat niin nopeita pyöräyttää. Ja lisäksi mies vaikuttui kodinhengettäryydestäni niin paljon, että tuli kiitellen pussailemaan poskelle. Hihii! Loppupeleissä kannattava projekti siis monessakin mielessä ja perhe pysyi tyytyväisenä.

Loppuun vielä mielipidekysymys blogin lukijoille:

Kuuluuko makkara laittaa leivälle ennen juustoa vai toisin päin? (Kuvissa kuvattuna molemmat vaihtoehdot)

Kyllä se sämpylä siellä alla on...