Paineeton pääsiäinen?

Minun täytyy myöntää näin "uskovaiselle" hieman nolo juttu. En oikein osaa viettää pääsiäistä. Olen kyllä jouluihminen henkeen ja vereen. Ehkä siksi, että talven pimeys ja kylmyys ovat minulle niin vaikea asia, että tarvitsen tuon lämpöisen ja valoisan juhlan nostattamaan mielialaa. Rakastan lahjojen ostamista, sitä että saan miettiä miten ilahduttaa läheisiäni. Toki joulu on minulle myös hyvin hengellinen juhla. Minusta on niin ihanaa rauhoittua niin kauniin sanoman äärelle, että Jumala tuli pieneksi vauvaksi, kaikkein haavoittuvaisimmaksi. Ja että jo tuolloin ristin synkkä varjo ulottui Häneen.

Pääsiäinen taas on mennyt monena vuonna vain ohi. Usein olen jopa tehnyt koulutehtäviä sen ajan, tuo aika kun usein sattuu juuri loppukeväälle kiireisimpään opiskeluaikaani. Sama kuvio toistuu myös tänä pääsiäisenä. Olisin kovasti halunnut mennä seurakuntaani ehtoolliselle tänään, mutta deadline puski päälle ja niinpä en ehtinyt. Se hieman hävettää minua, koska ymmärrän kyllä, miten tarpeellista olisi pyhittää pääsiäinen levolle ja sen sanoman ääreen rauhoittumiselle. Yläasteikäisenä se vielä luonnistui, sillä luin pääsiäisen tapahtumat evankeliumeista ja kuuntelin musiikkia, joka sopi pääsiäiseen.

Tämän lisäksi koulukiireet ovat jatkuneet niin pitkään, että koti on jäänyt täysin heitteille. Nurkat ovat täynnä pölyä ja roskaa ja tavaraa lojuu pitkin poikin asuntoa. Neljään viikkoon emme ole kunnolla siivonneet. Sotku on aika ahdistavaa, mutta ei vain ole riittänyt voimaa eikä aikaa. Ei myöskään ole jälkeäkään rairuohosta,  tulppaaneista tai narsisseista. Kyllä, pääsiäistunnelma on todella kaukana tästä asunnosta.

Toisaalta pääsiäinen ei ole minulle yhtä ulkoinen juhla kuin sisäinen. Olen kuitenkin aina pyrkinyt edes jossain vaiheessa pohtimaan Jeesuksen uhria ja sen merkitystä minun elämälleni. Ei tästäkään pidä tehdä taakkaa itselleen. Onneksi nyt kun koulutyöt on juuri ja juuri ajalleen palautettu, on hieman enemmän aikaa levätä ja pohtia tuota sanomaa. Hieman varmaan gradukirjallisuutta pitää lueskella, mutta ajattelin vähintäänkin sunnuntain ottaa ihan vain vapaapäiväksi.

Tällaisia pääsiäisherkkuja tuli sentään ostettua. Ja miehelle mämmiä.

Minusta ehkä hienoin tapa viettää pääsiäistä olisi nimen omaan elää omaa uskoa todeksi. Kiittää siitä, että Suomessa on uskonnonvapaus ja minä saan viettää juhlapäivänä minulle tärkeän tapahtuman muistopäivää. Toivon, että voisin tänä pääsiäisenä tehdä hyvää toisille ja osoittaa rakkautta. Viikonloppuna lähden tapaamaan vanhempiani ja siskojeni perheitä, mikä on sekin mukavaa.

Virsi 77 on yksi minun suosikkipääsiäislauluistani. Se sopii hyvin juurikin pitkäperjantaihin. Ihanaa pääsiäistä kaikille!

1. Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se. On Hengen viitoittama sen joka askele. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 2. Tien kaikkein raskaimman Jeesus on käynyt armossaan, kun meidän kurjain tähden hän kulki kuolemaan. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 3. Oi rakkautta näin suurta, kun meitä säälii hän, maailman synnit kantaa, tuo meille elämän! Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien.

4. Nyt, köyhä syntinen, riennä luo Herran Jeesuksen! Saat rauhan, lohdutuksen haavoissa Kristuksen. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 5. Myös laulun oppia uuden saat tiellä taivahan. Se taivaassa jo kaikuu edessä Karitsan. Hän kuoli kaiken täyttäen, mutta tie oli tuskien.

Vuodet runoina

Nuoresta asti minulle hyvin tärkeä tapa käsitellä asioita ja tunteita on ollut kirjoittaminen. Erityisesti runot ovat suhteellisen lyhyt ja helppo tapa laittaa tunteet ja ajatukset paperille. Selailin tässä muistikirjaani, jota olen alkanut täyttää vuodesta 2011 lähtien, ja huomasin, että runot kertovat hyvin selvästi siitä, millainen elämänvaihe on milloinkin ollut meneillään. Päätin valikoida niistä parhaat ja jakaa ne tänne blogiin pienellä saatetekstillä.

2011:

Tämä runo kertoo ehkä eniten muutoksesta ja siitä, että jotain on jätettävä taakse. En ole varma, kirjoitinko tämän tietoisena tästä sanomasta, mutta se kertoo kyllä jonkin verran elämäntilanteestani. Olin tuolloin asunut noin kahdeksan kuukautta Oulussa ja opiskellut ensimmäistä vuotta yliopistossa. Kotona vanhempieni luona kävin entistä harvemmin eli noin kerran kuussa. Samoihin aikoihin myös hyvä ystäväni oli menossa naimisiin, mikä ehkä vahvisti sitä tunnetta, että tässä ollaan aikuistumassa. Se tuntui aika pelottavalta. Yhtä lailla tämä runo voisi kertoa masennuksesta, mutta en tosin muista olleeni tuolloin erityisen masentunut. Eniten tämä oli sellainen tuokiokuva.

Syksy

Kesä kuoli.

Se kävi pitkän taistelun,

mutta sen vahvuus muuttui hiljalleen

hauraaksi, ja tuuli

lehti lehdeltä riisui sitä elämänvoimasta.

Vilu tunki sisään

pienen pienistä rakosista ikkunanpielissä.

Oli aika kaivaa villasukat

kaapin perukoilta esille.

Lopulta jäi pimeys ja tyhjyys,

mutta kesän hautajaisissa todettiin:

"Sen kuolema oli kaunis".

2012:

Vuonna 2012 kirjoitin melko paljon runoja. On paljon tuokiokuvauksia asunnostani, tulevaisuuden suunnitelmien pohtimista, opiskelija-arjen raskautta. Joukossa oli useampikin kiva runo, mutta lopulta valitsemani tuntui kuvaavimmalta. Vuotta leimasi hyvin vahvasti se, että vaikka elämäni oli hyvää, kaipasin hyvin vahvasti elämänkumppania vierelleni. Se oli ärsyttävää, koska olisin halunnut nauttia sinkkupäivistäni niin paljon kuin pystyin, mutta kaipuu ei vain suostunut väistymään. Saman vuoden kesällä sitten aloinkin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

Kai jokaisen täytyy oppia

pärjäämään omillaan.

Niin monesti oon saanut tuntea

ollaan Sinä ja minä vaan.

Se lohduttaa, etten oo yksin,

mut samalla kaihertaa,

kun ihminen vierelleen toista

samanlaista aina kaipaa.

Mutta tiedän oppia täytyy

ensin itsensä tuntemaan,

että kaikkensa antaen voisi

toista ihmistä rakastaa.

2013:

Olimme seurustelleet jo jonkin aikaa nykyisen mieheni kanssa ja mietimme paljon tulevaisuutta. Se tuntui minusta pelottavalta. Niin paljon ihmisiä eroaa ja naimisiin meneminen varmasti tarkoittaisi myös tuskallisia hetkiä ja uhrauksia. Niinpä vuodelta 2013 on paljon tätä asiaa pohdiskelevia runoja. Samaan aikaan niissä on pohjalla luottamus Jumalan johdatukseen. Valitsin kaksi lyhyttä runoa, koska en osannut valita niistä.

Maalaat rakkautesi

auringonlaskun väreihin.

Olen sylissäsi,

tiedän, että viet minut

parhaalle tielle,

vaikkei se ehkä ole helpoin.

Kun koko maa on vaiennut

eikä kuulu ääntäkään

tunnen selvimmin

lähelläni hengität

suojaat edestä ja takaa

joskus lempeästi kosketat

 ohjaat suuntaa

2014:

Vuonna 2014 koin jonkinlaista luovuuskatoa. Muistikirjaani on tallentunut lukuisten hoidettavien asioiden muistilistojeni lisäksi ainoastaan yksi runo. Se kertoo jälleen luopumisesta, sillä aloin ehkä irtautua nuoruuden muistoista, jotka ennen olivat olleet minulle kaikki kaikessa, onnellisinta aikaa elämässäni. Henkisesti taisin jo tuolloin alkaa tehdä tilaa uudelle. Ja huom. tämä runo on totta, sillä sisäpelikenkien pussini on vieläkin peräisin ehkä vuodelta 2005 ja se on jo aika hirveän näköinen jos totta puhutaan. Välillä kiinnyn todella hassuihin asioihin.

Luopumisen tuska

Toiset sanovat olevansa hamstraajia,

minä vaalin jopa muovipusseja.

"Ei, ei Conadia!

Se on Italiasta!"

Sisäpelikenkien pussikin

on jo melko retro.

Olen siitä vähän ylpeäkin.

(ei pari reikää mitään haittaa)

Tiedän.

Joskus pitää luopuakin.

Aina ei voi vain olla

kaapit täynnä muovipusseja.

2015:

Luovuuskato jatkui viime vuoden kevääseen. Yhtenä osatekijänä oli kiire: piti suunnitella häitä, käydä koulua, etsiä kesätöitä ja uutta asuntoa, olla töissä ja muuttaa. Minua harmitti jo silloin, etten ehtinyt nauttia tarpeeksi häitä edeltävästä ajasta. Erityisesti kesällä kiire oli aivan valtava enkä ihan oikeasti ehtinyt ottaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut pohtiakseni avioliittoa ja elämää. Sen vuoksi runoja syntyi lähinnä syksyn puolella, kun asiat vähän rauhoittuivat. 

Sitä aikaa leimasivat jälleen pintaan nousevat itsetunnon ongelmat ja yllättävä yksinäisyyden tunne. Sosiaalinen kanssakäyminen tuntui vaikealta ja näin itsessäni vain vikoja. Tuosta kuopasta on jo vähän noustu, itsetunto vahvistuu edelleen vähä vähältä. Seuraavaan runoon olen yrittänyt selittää ainaista ongelmaani eli sitä, miltä tuntuu kun on vaikeaa saada sanojaan kuuluviin ja mitä ehkä toivoisin toisilta. Onneksi lähipiiriini on siunaantunut paljon niitä, joilla riittää kärsivällisyyttä antaa minulle suunvuoro ja jotka huomaavat, vaikka ääneni olisi liian hiljainen kuultavaksi.

Kun ei tule kuulluksi,

näen kun sanani hukkuvat

toisiin, voimakkaampiin virtoihin

Kun ei tule kuulluksi,

oma ääni vaimenee.

Ehkä muut haluavat,

ettei minua olisi.

Tilaa sanoa oma sanoma,

sopiva tauko puhua.

Se, että sinua kiinnostaa,

mitä minä ajattelen.

Sitä toivon.

Vain pieni ero on sen välillä,

tuleeko kuulluksi,

tunteeko itsensä arvostetuksi,

hukkuvatko sanat,

unohtuuko.

Autuaita ovat kärsivälliset,

he perivät maan.

Koulukiireitä

Tämä kevät on kulunut sukkelaan, sillä minulla on ollut paljon koulukiireitä viime aikoina. Erityisesti gradu on vaatinut paljon työtä, koska maanantaina minun piti palauttaa puolivälityö, jota käsittelemme seminaarissa ensi maanantaina. Nyt kun palautus on tehty ja olen ehtinyt hiukan sen jäljiltä huilata, on aikaa päivittää blogiinkin koulunkäynnin haasteista ynnä muusta.

Puolivälityön valmiiksi saaminen oli melkoinen operaatio, mitä 6,5 vuoden opiskelukokemuksella osasin odottaakin. Kuten tavallista, työtä oli paljon enemmän kuin aavistin ja sen seurauksena tein viime viikolla pitkiä päiviä yliopistolla. Maanantaina vietin yliopistolla 10 tuntia ja jatkoin tekstin hiomista vielä kotona. Aloitin yhdenstoista aikoihin ja lopullinen versio lähti siinä kahdentoista jälkeen, eli yli 12 tuntia siinä sitten lopulta vierähti. Enkä lopulta ollut tyytyväinen siihenkään versioon, ja jouduin laittamaan tulkintaohjeita melkoisen listan sähköpostin mukana.

Minulle on hyin vaikeaa antaa kenenkään luettavaksi hiomatonta tekstiä. Yhtenä syynä on kenties perfektionismini. Toisaalta pelkään, etten ole lukenut kirjoittamaani tekstiä tarpeeksi tarkkaan ja siksi siellä on jotakin tyhmää ja/tai noloa. Tämän takia myös luentomuistiinpanojen lainaaminen toisille on tuottanut vaivaa. Yksi syy on myös se, että työtapani eivät ole suoraviivaisia ja loogisia, vaan gradussakin kirjoitan kaikkea yhtä aikaa. Jos ajatus jotain kappaletta kirjoittaessa katkeaa, saatan jättää sen hautumaan ja kirjoittaa sen sijaan jotain muuta kohtaa. Sen pelossa, että unohdan hyvät ajatukseni, hahmottelen myös kappaleita siten, että kirjoitan otsikoiden alle vain sen, mitä asiasta sillä hetkellä ajattelen. Kun vielä alkuvaiheessa lähdeviitteet olivat sulkeissa eivätkä siististi alaviitteinä, oli tuloksena melkoinen sekametelisoppa, jonka siistimiseen meni monen monta tuntia. 

Itse gradun tekeminen on ollut kuitenkin onneksi mukavaa ja kiinnostavaa. Olen siinä mielessä tutkijatyyppiä, että tykkään syventyä aineistoon ja selvittää, mitä siitä saisi irti. Erityisesti se, kun oivaltaa jotakin uutta ja ehkä odottamattomatontakin, on todella tyydyttävä tunne. Heikkouteni vain on se, etten millään jaksaisi lukea tutkimuskirjallisuutta, erityisesti erilaisia teorioita käsittelevää sellaista. Ajatukseni lähtevät lukiessa helposti harhailemaan, minkä vuoksi lukeminen on hidasta. Tietokoneelta lukeminen on osoittautunut helpommaksi kuin kirjojen, koska tekstiä voi zoomailla sopivasti ja monesti kuuntelen koneelta instrumentaalia musiikkia samalla. 

Toinen heikkouteni on järjestelmällisyyden puute. Teen yhä uudelleen saman virheen, että luen jotakin kirjaa, mutta en kirjoita siitä mitään muistiinpanoja. Kuukauden päästä huomaan, etten muista enää yhtään mitään aiheesta, tekstissä lähdeviitteenä on vain kirjan tai kirjailijan nimi eikä sivunumeroista ja muista ole hajuakaan. Tai sitten en kuollaksenikaan muista, mistä jokin tieto on peräisin, koska olen unohtanut laittaa yhtään minkäänlaisen lähdeviitteen. Työmäärä vain kaksinkertaistuu sen seurauksena, kun kirjat pitää hankkia käsiin uudelleen. Siinä vaiheessa sitä kiroaa omaa ajattelemattomuuttaan ja laiskuuttaan.

Gradua tehdessä kunnon Word-versio on tietenkin todella ihanaa olla. Tein kandidaatintutkielmani pääasiassa Wordpad-ohjelmalla, koska sen kanssa ei tullut yhteensopivuusongelmia Wordin kanssa. Tässä välissä yliopisto on kuitenkin mahdollistanut oikean Word-version lataamisen myös kotikoneelle, mikä on ollut valtava apu. Muokkausta nimittäin tarvitsee tehdä melkoisen paljon vähemmän. Myös Excelin käyttö sujuu melkeimpä simät kiinni, niin paljon minulla on se ollut käytössä. Erilaisia Excel-tiedostoja on tällä hetkellä reilusti yli kymmenen.  Kolmas ohjelma, josta on tullut paras ystäväni, on Adobe Illustrator, jolla siis voi piirrellä kaikenlaista mukavaa. Sen käyttöön minulla oli kandin aikaan viha-rakkaussuhde, mutta koska tällä kertaa olen tarvinnut sitä vain yksinkertaisempiin töihin, sen käyttö on ollut melkein mukavinta koko gradussa. Luurit korville, musiikkia soimaan ja sitten piirtelemään. Mukavan nollaavaa toimintaa.

Tällä hetkellä minulla on ollut gradun kanssa se vaihe, että se pyörii helposti mielessä vähintään taustalla koko ajan. Unissakin yritän keksiä parhaita tapoja käsitellä jotakin asiaa vain huomatakseni aamulla niitten olleen täysin typeriä. Heräillessäni yöllä yritän vakuuttaa itselleni, että voin rentoutua ja antaa graduasioiden olla. Usein tuloksetta. Puolivälityön lähettämisen jälkeenkin hiominen jatkui unimaailmassa ja ohjaajalta tuli korjausehdotuksia ennen koko seminaaria. Sen lisäksi jos elokuvia katsoessani tai ihan vaan kaupungilla käydessäni näen jotain graduuni vähänkin liittyvää, kiinnitän siihen vaistomaisesti huomiota ja yllätän itseni sitä pohtimasta. Huokaus.

Tässä siis läpileikkaus viimeaikaiseen elämääni. Kuten huomaatte, pieni tauko on totisesti tarpeen. Nyt nautin talvilomaviikosta niin paljon kuin voin ja keräilen voimia. Ikävä kyllä en voi ihan koko lomaa lekotella, koska minun pitää loppuviikosta lukea venäjän välitenttiin ja koettaa kirjoitella referaatteja kurssitöinä. Muutama päivä lomaa on onneksi sekin virkistävää. Ehtii lukea, käydä ulkona ja kirjoittaa blogia. Eilen kävin pitkällä kävelylenkillä ja poikkesin samalla kirjastossa, joka on yksi mieluisimmista rentoutumispaikoistani. 

Gradu on kaikesta ikävyydestään huolimatta kuitenin hyvä juttu. Olen oppinut sen myötä paljon uutta paitsi tutkimusaiheestani, myös työskentelymenetelmistä, suunnittelusta, järjestelmällisyydestä ja tiedonhakumenetelmistä. Ja ehkäpä jatkossa uskallan olla itselleni hieman lepsumpi enkä aina stressaa sitä, ettei kaikki ole aivan täydellisesti. Voiton puolella onneksi jo aletaan olla, joten eiköhän se gradu siitä valmistu ja sen myötä minä.