Lomatunnelmiin palailua

Kolmen viikon joululoma sai maanantaina päätöksensä ja oli aika palata kouluun. Se tuntui taas aika tahmealta etenkin kun unirytmi oli uudenvuoden jäljiltä luiskahtanut siihen, että nukkumaan tuli mentyä vasta kolmen-viiden aikaan ja herättyä noin puoli kolmelta päivällä. Sunnuntain ja maanantain välisenä yönä unta kertyikin sitten varastoon vain nelisen tuntia. No, selvisin siitä päivästä, ihme ja kumma. Sen jälkeen on ollut hieman helpompaa ja unirytmi on palannut arkiseen uomaansa.

Ajattelin vielä kuitenkin jälkitunnelmoida lomaa. Joulun jälkeen lähdin muutamaksi päiväksi vanhempieni luo, jossa meillä olikin koko perhe koolla. Vuodenvaihdetta sen sijaan juhlistimme isommalla kaveriporukalla meidän kotonamme. Loppuloman sitten rentouduimmekin mieheni kanssa pääasiassa kotona. Yllättävän nopeasti loma sitten meni, kun oli paljon puuhaa ja hyvää seuraa. Itse jouluaatostahan täällä blogissa kerroinkin, mutta päätin jakaa vielä joitakin kuvia muista joulunpyhistä, uudenvuoden vietosta ynnä muusta.

Vielä joulun valmisteluista täällä Vantaan päässä. Joulun postauksesta pääsi unohtumaan tämä kuva, jossa on juuri aloitettu kokiskinkun keitto. Juuri ja juuri se tosiaan mahtui kattilaan ja hyvää tuli!

Tämä kuva on joulunpyhiltä, kun lähdin Kajaaniin vanhempieni luo viettämään jälkeisjoulua perheen kanssa. Siellä sai onneksi nähdä oikean joulukuusenkin eikä vain minun tunnalmanluomisyritelmääni.

Kajaanin suunnalla pääsi onneksi myös tunnelmoimaan joulua vähän valkeammissa tunnelmissa.

Mieheni uudenvuoden viettoon on perinteisesti kuulunut olivier-salaatti, johon tulee perunaa, porkkanaa, kananmunaa, herneitä, suolakurkkua (tämän tosin jätimme pois, koska vihaan suolakurkkua), lauantaimakkaraa (jonka tässä vaiheessa olimme onnellisesti unohtaneet) ja majoneesia. Koska meillä ei ollut kunnollista majoneesia, jäi maku ikävä kyllä hieman köyhäksi. Tuli salaatti onneksi kuitenkin syötyä.

Emme jaksaneet lähteä merta edemmäs kalaan katselemaan uudenvuoden viettoa. Parvekkeeltamme näkyi tulitusta monelta suunnalta, joten sitä oli helppo seurata parvekkeelta vilttiin kääriytyneenä. Ei ihan vetänyt vertoja viime vuoden Thaimaan reissun kokemukselle, mutta mukavaa omalla tavallaan.

Uuttavuotta juhlittiin myös pelaamalla monenlaista. Tässä on menossa yksi suosikkipeleistäni, Bang, kaikilla lisäosilla tietenkin.

Olen jo pitkään halunnut lukea Harry Potterit uudelleen, tällä kertaa englanniksi. Päätin päätimme mieheni kanssa lukea ensimmäisen kirjan yhdessä, koska kyllähän se vain on äärettömän paljon parempi kuin elokuva. Olemme edenneet hyvin ja minä olen päässyt harjoittelemaan niin englannin ääntämystä kuin erilaisia murteitakin. Hankalaa, kun Hagridin repliikit on kirjoitettu siten, että pakko on alkaa yrittää skotlannin murteella vetämään (se on ainoa Britannian murteista, josta on edes jotakin hajua). Ainakin monet naurut olemme sen myötä saaneet, kun olen alkanut kuulostaa aivan Arnold Schwarzeneggeriltä...

Potterin lisäksi postissa tuli joululahjani: uuteen läppäriini liitettävä ulkoinen dvd-soitin. Paitsi että se olikin jokin kiinalainen huijaus, jossa ei ollut mitään dvd-asemaa. Muistakaa aina lukea kaikesta netistä ostamastanne ne pienet präntit! Etenkin jos tilaatte Kiinasta!

Lomalla tuli herkuteltua ennen kaikkea suklaalla, mutta silloin jaksoi myös aamupalaksi paistaa lettuja. Tuli vihdoin käytettyä loppuun edellisiltä asukkailta jäänyt pancakemix.

Mukavia muistoja jäi siis tästä lomasta. Vaikka joulun valmistelua, matkustusta ja vieraista huolehtimistakin lomaan sisältyi, oli se kuitenkin todella rentouttava ja kaivattu paussi. Onneksi olen melko pian päässyt myös opiskeluihin takaisin kiinni ja mukavaa on todeta, että tämä on todella ala josta nautin. Tämä kevät on onneksi myös suhteellisen kevyt erityisesti edellisistä opinnoista saamieni korvaavuuksien vuoksi. Se on mukavaa, koska en todellakaan halua uutta burn outia kiireisten ja stressaavien opintojen vuoksi.

Jääpähän myös enemmän aikaa löytää niitä liikuntaharrastuksia, joista puhuin viime postauksessa. Tällä viikolla en ole liikuntaa vielä ehtinyt harrastamaan juurikaan, koska olen tehnyt pitkiä koulupäiviä ja siksi aikaa ja energiaa ei ole juurikaan ollut. Tänään ja huomenna pitäisi vielä jaksaa siivota, koska anoppi tulee kylään. Viikonloppuna pitää myös hieman lipsua herkkulakosta, koska menemme lauantaina ystäväni häihin. Koska kyllähän nyt kakkua pitää häissä syödä! Mutta en ajatellutkaan olla mikään ihan kauhea natsi itselleni, vaan lähinnä pyrkiä yleisesti vähentämään herkkujen syöntiä.

Kun koti jää taakse

Kirjoitin tämän tekstin bussimatkalla Oulusta kohti Helsinkiä 21.8. Tekniset ongelmat ja kiire ovat viivyttäneet sen julkaisua, mutta tässä hieman ajatuksia muutosta etelään.

Muutin Ouluun heti lukion jälkeen ja aloitin opinnot. Olin aiemmin jo asunut ystäväni kanssa kahdestaan vanhempieni omistamassa asunnossa. Silloin kuitenkin kävin vielä joka viikonloppu kotona. Niinpä Ouluun muutto oli vasta se varsinainen itsenäistymisprosessi. Ja kun nyt itseäni vertaan siihen 19-vuotiaaseen tyttöön, huomaan että on tapahtunut valtavaa henkistä kasvua. Oulun vuodet ovat olleet tärkeitä merkkipaaluja kasvuprosessissani.

Oulussa sain myös kuulua aivan upeaan seurakuntaan, joka oikeasti tuntui kuin toiselta kodilta välillä. Sain olla mukana palvelemassa eri tavoin ja oppimassa, mitkä ovat minun vahvuuksiani ja heikkouksiani. Olen saanut olla Jumalan johdatuksessa ja oppia uutta. Kaikkein antoisinta oli kuitenkin olla osana solua, jossa naisten pienryhmässä saimme jakaa elämämme iloja ja suruja toisillemme ja rukoilla yhdessä. Nimenomaan solu on ehkä eniten opettanut minulle Jumalasta ja rohkaissut ajattelemaan asioita omilla aivoilla. Ikävä tulee noita upeita naisia, mutta ystävyys onneksi jatkuu yli välimatkojen.

Pääsykokeiden aikaan oli oikeastaan aika hassua, että minulle tuli aika vahva ajatus siitä, että kyllä minä täällä pääkaupunkiseudulla voisin asua. Hassua se on siksi, koska aina aiemmin on Helsingin suunnilla käydessä tullut täysin päinvastainen reaktio: ihmispaljous on ahdistanut ja tullut sellainen olo, että en minä kuulu tänne. Niin se Jumala johdattaa ja valmistaa. Pitkä matka on tässäkin tultu, koska silloin kun muutin Ouluun, olin ihan pihalla miten bussissa tuli toimia, ja menin vaatekaupan pukukoppiin lukemaan rauhassa karttaa, kun en kadulla kehdannut (mutta löytyi samalla hyvät farkut!). Tässä sitä nyt mennään vielä suurempaan metropoliin ihan hyvillä mielin. Onneksi nykyään kartta löytyy tarpeen tullen puhelimesta, niin ei tarvitse piilotella karttaa...

Vaikka olen siis hyvillä mielin lähdössä uuteen opiskelupaikkaan, on se kuitenkin haikeaa. Vaikein asia on ehkä se, että perheenjäsenistäni asuvat kaikki pohjoisessa, eikä heitä enää voi nähdä yhtä usein kuin ennen. Aiemmin olen saanut olla sisarten lasten kanssa läheisissä väleissä, mutta nyt minusta tuleekin etäisempi Helsingin-täti. Onneksi kääntöpuolena on se, että useampi läheinen ystävä asuu pääkaupunkiseudulla, joten heitä pääsee näkemään paljon useammin kuin ennen. Myös miehen sukulaiset asuvat nyt huomattavasti lähempänä, joten myös heitä voi tavata useammin.

Bussi kulkee ja Oulu jää taakse

Onhan se aina omalla tavallaan surullista jättää yksi elämänvaihe taakse ja aloittaa uusi. Koska gradu on vielä vaiheessa, ei itse yliopisto-opintoja tule juurikaan ikävä. Ajan kanssa varmasti tulee kuitenkin haikeudella muisteltua aikaa Oulun yliopistossa, opiskelukavereita ja tunnelmaa siellä. Toisaalta uusi koulu ja se, miten sopeudun joukkoon jännittää myös. Ja nyt kun lähdin Oulusta, alkaa upota vähitellen tajuntaan sen, että tälle tielleni minä nyt sitten ainakin neljäksi vuodeksi jään. Enää ei ole kotia, minne palata Oulussa. Se tuntuu aika turvattomalta. Onneksi saan olla matkalla ystävien luokse, niin ei olo tunnu ehkä niin orvolta.

Tällä hetkellä on siis vähän alakuloiset tunnelmat, mutta toisaalta surun ja luopumisen tunteen täytyy antaa tulla. Täytyy käsitellä sitä tosiasiaa, että jostain täytyy aina välillä elämässä luopua ja jättää se vanha kunnon turvallinen kupla. Onneksi taustalla on myös innostus tulevista opinnoista ja kaikesta, mitä Jumalalla on tuleville vuosille varattuna. Varmasti mahtavia juttuja, mutta välillä vastoinkäymisiäkin. Onneksi minulla on nyt yhä selkeämmin ympäri Suomen ulottuva tukiverkosto, joka on aina vähintäänkin puhelinsoiton päässä.

Ihkaoma identiteetti

Minulla on ollut viimeisen vuoden aikana paljon mielessä oma identiteetti. Vieläkin tunnen välillä olevani melko eksyksissä, kun pohdin kysymystä "kuka minä olen?". Minusta tuntuu, että siihen vaikuttaa melko paljon huono itsetuntoni, jonka seurauksena olen ehkä pyrkinyt vuosien varrella "häivyttämään" itsestäni niitä piirteitä, jotka koen huonoiksi. Se on johtunut siihen, että olen usein hyvin pidättyväytyväinen muitten seurassa ja koetan miettiä tarkkaan sanani ja tekoni etukäteen sen sijaan että antaisin niiden tulla luonnostaan.

Erilaisia luonnetyyppitestejä tehdessä usein kehotetaan miettimään, miten on toiminut lapsena. Sillä pyritään luullakseni saamaan kiinni alkuperäisestä luonteesta verrattuna opittuihin toimintamalleihin. Minun on kuitenkin melko vaikeaa saada kiinni jopa lapsuuden aidoista luonteenpiirteistä, koska olin pitkään tyttö, joka leikki yksikseen. Minulle oli lapsena vaikeaa tutustua toisiin, koska olin ujo enkä osannut ottaa toisiin kontaktia oma-aloitteisesti. Lisäksi olin jossain määrin kiusattu. Niinpä melko varhain kiusaaminen johti siihen, että en pitänyt joistain asioista itsessäni ja yritin muuttaa niitä sopiakseni paremin joukkoon.

Joitain piirteitä kuitenkin on, joiden voin melko varmasti sanoa olevan minulle luontaisia. yllä oleva kertomuskin kertoo sen, että painotun introvertiksi. Siitä kertoo hyvin se, että paras ystäväni oli meillä lapsena paljon yökylässä, mutta jos hän oli kaksi yötä putkeen, oli se minulle jo liikaa. En jaksanut olla niin pitkään niin tiiviisti hänen kanssaan. Tarvitsen introverttien tapaan aikaa itsekseni, jotta saan latautua. 

Kuten blogini kuvauksessa sanonkin, koen olevani tavallaan kävelevä ristiriita. Mieheni voi allekirjoittaa tämän, sillä hän tutustui ensimmäisenä juuri introverttipuoleeni. Pian hän kuitenkin sai huomata, että kaipaan hyvin paljon ihmisten huomiota ja sosiaalisia suhteita. Pienestä pitäen olen ollut varsin vilkas ystävien seurassa ja rakastanut esiintymistä. Kun siskoni ja serkkuni suunnittelivat juhannukseksi ohjelmaa, kuten lauluja ja näytelmiä, minulla oli siellä omat väliaikaohjelmani. Kuitenkin introverttipuoleni on huomattavasti vahvempi. Siinä on paljon hyviä puolia, koska tykkään pohdiskella asioita, voin ilmaista itseäni erityisesti kirjoittamalla ja osaan yleensä antaa muille tilaa puhua.

Suurimmat ongelmani introverttinä ovat olleet siinä, että lapsesta asti olen ollut todella huono ottamaan kontaktia toisiin. Vieläkin se tuntuu välillä hirmuisen vaikealta ja jännitän sellaisia tilanteita. Esimerkiksi meno uuteen työpaikkaan tai puolitutulta saatu autokyyti ovat minulle todella jännittäviä tilanteita juurikin sen vuoksi, että olen kertakaikkisen surkea small talkissa. Toki alussa on helppoa esimerkiksi kysellä toisen työstä, asuinpaikasta ja tietenkin puhua kaikkien puheenaiheiden klassikosta eli säästä. Minulle on kuitenkin iso kynnys kysyä esimerkiksi perheestä ja jos joku tuntematon alkaakin avautua avioerostaan, menen hyvin helposti lukkoon.

Hyvänä puolena, en yleensä ole mitenkään hankala ihminen kenenkään mielestä eli uskoakseni minun kanssani on melko helppoa tulla toimeen. Toisaalta jos henkilökemiat eivät kohtaa erityisen hyvin, minuun on vaikeaa tutustua paremmin. Jään monelle vain arkipäivän tutuksi. Tämä on ollut minulle hyvin vaikea asia, koska moni ihminen, johon olen kovasti halunnut tutustua onkin minun jähmeyteni vuoksi jäänyt etäiseksi hyvänpäiväntutuksi. Tuntuu, että hyvin harva ihminen on kanssani samalla aaltopituudella. Se on aiheuttanut hylätyksi tulemisen ja yksinäisyyden tunnetta. Tiedän kuitenkin, etten voi syyttää siitä toisia, koska "syy" on minussa itsessäni.

Vuosia olen kysellyt miksi-kysymyksiä ja yrittänyt pohtia, mikä minussa on vikana. Vastikään koin ehkä selvänäköisimmän hetken aikoihin ellen jopa koskaan. Katsoimme nimittäin häävideomme. Siinä kun useamman tunnin tuijotti omaa naamaa, alkoi nähdä itsensä uusin silmin. Tiesin kyllä näkemäni asiat ja osasin ne etsiä itsestäni. Pidättyväisyyden, ujouden, hermostuneisuuden, mumisemisen. Mutta nyt oikeasti näki ne itsessään. Sen jälkeen tajusin, että olen todellakin introvertti. Olen hyvin sisäänpäinkääntynyt ihminen. Siis ei vain itsekseen viihtyvä ja ujo, mutta oikeasti sellainen jolla on vaikeuksia ulkomaailman havainnoinnissa, koska minulla koko ajan surraavat omat mietteet päässä. En oikein osaa selittää tätä kunnolla, mutta tuntuu kuin olisin hyvin syvälle uppotunut sisäänpäin, niin että muun maailman äänet ja toimet helposti sumentuvat.

Tuo kokemus vaikutti minussa ensin niin, että se herätti itseinhoa. Näin itsessäni niin paljon asioita, joista en pitänyt. Ihmettelin, miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla tuollaisen ystävä tai jopa rakastettu. Mutta vaikka omien vahvuuksien ja hyvien puolien näkeminen on edelleen välillä vaikeaa, olen saanut hurjasti itsevarmuutta. Minulla on aviomies, joka tajuaa minun tyhmät vitsini ja sanoo, että olen mahtava vaimo. Minulla on ystäviä, jotka ovat sitä mieltä että olen yhteydenpidon arvoinen. Saan yhä kohdata ihmisiä, joita kiinnostaa tutustua minuun. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja helpottavalta, että saan nytkin pyyhkiä kyyneleitä. 

Viime aikoina olen yhä enemmän alkanut ajatella itsestäni hyviä ajatuksia. Olen fiksu. Keksinpä hauskan jutun! Omasta mielestäni tämä minun runoni ON hyvä. Rakastan kykyäni innostua asioista täysillä. Ihan mahtavaa huomata, että kyllä ne tutkijat oikeassa taitavat olla ja minun identiteettini alkaa kovasti kasautua kokoon tässä kun mennään kohti 25. ikävuotta.

Olen aina ihaillut niitä, jotka osaavat olla oma itsensä, vaikka kaikki eivät heistä sen takia pitäisikään. Muun muassa miehessäni arvostan suuresti tätä piirrettä. Minä olen itse ollut kuin muovailuvaha, joka muokkautuu sen mukaan, jonka seurassa olen. Osittain se on osa minun identiteettiäni: olen joustava. Mutta toivon, että minäkin voisin olla jokin päivä kuitenkin täysin uskollinen itselleni enkä luovuttaisi pois omia mahtavia luonteenpiirtietäni vain sen takia, että joku muu ei niistä pidä. Eniten minua rohkaisee ajatus siitä, että Jumala tarkoitti minut tällaiseksi ja hän rakastaa minun luonteenpiirteitteni jokaista vivahdetta. Syksyllä pohdin tätä asiaa ja asetin rukousaiheekseni oman itseni löytämisen. Tuohon rukoukseen on vastattu ja olen pari jo askelta sitä lähempänä tänään.

Paineeton pääsiäinen?

Minun täytyy myöntää näin "uskovaiselle" hieman nolo juttu. En oikein osaa viettää pääsiäistä. Olen kyllä jouluihminen henkeen ja vereen. Ehkä siksi, että talven pimeys ja kylmyys ovat minulle niin vaikea asia, että tarvitsen tuon lämpöisen ja valoisan juhlan nostattamaan mielialaa. Rakastan lahjojen ostamista, sitä että saan miettiä miten ilahduttaa läheisiäni. Toki joulu on minulle myös hyvin hengellinen juhla. Minusta on niin ihanaa rauhoittua niin kauniin sanoman äärelle, että Jumala tuli pieneksi vauvaksi, kaikkein haavoittuvaisimmaksi. Ja että jo tuolloin ristin synkkä varjo ulottui Häneen.

Pääsiäinen taas on mennyt monena vuonna vain ohi. Usein olen jopa tehnyt koulutehtäviä sen ajan, tuo aika kun usein sattuu juuri loppukeväälle kiireisimpään opiskeluaikaani. Sama kuvio toistuu myös tänä pääsiäisenä. Olisin kovasti halunnut mennä seurakuntaani ehtoolliselle tänään, mutta deadline puski päälle ja niinpä en ehtinyt. Se hieman hävettää minua, koska ymmärrän kyllä, miten tarpeellista olisi pyhittää pääsiäinen levolle ja sen sanoman ääreen rauhoittumiselle. Yläasteikäisenä se vielä luonnistui, sillä luin pääsiäisen tapahtumat evankeliumeista ja kuuntelin musiikkia, joka sopi pääsiäiseen.

Tämän lisäksi koulukiireet ovat jatkuneet niin pitkään, että koti on jäänyt täysin heitteille. Nurkat ovat täynnä pölyä ja roskaa ja tavaraa lojuu pitkin poikin asuntoa. Neljään viikkoon emme ole kunnolla siivonneet. Sotku on aika ahdistavaa, mutta ei vain ole riittänyt voimaa eikä aikaa. Ei myöskään ole jälkeäkään rairuohosta,  tulppaaneista tai narsisseista. Kyllä, pääsiäistunnelma on todella kaukana tästä asunnosta.

Toisaalta pääsiäinen ei ole minulle yhtä ulkoinen juhla kuin sisäinen. Olen kuitenkin aina pyrkinyt edes jossain vaiheessa pohtimaan Jeesuksen uhria ja sen merkitystä minun elämälleni. Ei tästäkään pidä tehdä taakkaa itselleen. Onneksi nyt kun koulutyöt on juuri ja juuri ajalleen palautettu, on hieman enemmän aikaa levätä ja pohtia tuota sanomaa. Hieman varmaan gradukirjallisuutta pitää lueskella, mutta ajattelin vähintäänkin sunnuntain ottaa ihan vain vapaapäiväksi.

Tällaisia pääsiäisherkkuja tuli sentään ostettua. Ja miehelle mämmiä.

Minusta ehkä hienoin tapa viettää pääsiäistä olisi nimen omaan elää omaa uskoa todeksi. Kiittää siitä, että Suomessa on uskonnonvapaus ja minä saan viettää juhlapäivänä minulle tärkeän tapahtuman muistopäivää. Toivon, että voisin tänä pääsiäisenä tehdä hyvää toisille ja osoittaa rakkautta. Viikonloppuna lähden tapaamaan vanhempiani ja siskojeni perheitä, mikä on sekin mukavaa.

Virsi 77 on yksi minun suosikkipääsiäislauluistani. Se sopii hyvin juurikin pitkäperjantaihin. Ihanaa pääsiäistä kaikille!

1. Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se. On Hengen viitoittama sen joka askele. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 2. Tien kaikkein raskaimman Jeesus on käynyt armossaan, kun meidän kurjain tähden hän kulki kuolemaan. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 3. Oi rakkautta näin suurta, kun meitä säälii hän, maailman synnit kantaa, tuo meille elämän! Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien.

4. Nyt, köyhä syntinen, riennä luo Herran Jeesuksen! Saat rauhan, lohdutuksen haavoissa Kristuksen. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 5. Myös laulun oppia uuden saat tiellä taivahan. Se taivaassa jo kaikuu edessä Karitsan. Hän kuoli kaiken täyttäen, mutta tie oli tuskien.

Vuodet runoina

Nuoresta asti minulle hyvin tärkeä tapa käsitellä asioita ja tunteita on ollut kirjoittaminen. Erityisesti runot ovat suhteellisen lyhyt ja helppo tapa laittaa tunteet ja ajatukset paperille. Selailin tässä muistikirjaani, jota olen alkanut täyttää vuodesta 2011 lähtien, ja huomasin, että runot kertovat hyvin selvästi siitä, millainen elämänvaihe on milloinkin ollut meneillään. Päätin valikoida niistä parhaat ja jakaa ne tänne blogiin pienellä saatetekstillä.

2011:

Tämä runo kertoo ehkä eniten muutoksesta ja siitä, että jotain on jätettävä taakse. En ole varma, kirjoitinko tämän tietoisena tästä sanomasta, mutta se kertoo kyllä jonkin verran elämäntilanteestani. Olin tuolloin asunut noin kahdeksan kuukautta Oulussa ja opiskellut ensimmäistä vuotta yliopistossa. Kotona vanhempieni luona kävin entistä harvemmin eli noin kerran kuussa. Samoihin aikoihin myös hyvä ystäväni oli menossa naimisiin, mikä ehkä vahvisti sitä tunnetta, että tässä ollaan aikuistumassa. Se tuntui aika pelottavalta. Yhtä lailla tämä runo voisi kertoa masennuksesta, mutta en tosin muista olleeni tuolloin erityisen masentunut. Eniten tämä oli sellainen tuokiokuva.

Syksy

Kesä kuoli.

Se kävi pitkän taistelun,

mutta sen vahvuus muuttui hiljalleen

hauraaksi, ja tuuli

lehti lehdeltä riisui sitä elämänvoimasta.

Vilu tunki sisään

pienen pienistä rakosista ikkunanpielissä.

Oli aika kaivaa villasukat

kaapin perukoilta esille.

Lopulta jäi pimeys ja tyhjyys,

mutta kesän hautajaisissa todettiin:

"Sen kuolema oli kaunis".

2012:

Vuonna 2012 kirjoitin melko paljon runoja. On paljon tuokiokuvauksia asunnostani, tulevaisuuden suunnitelmien pohtimista, opiskelija-arjen raskautta. Joukossa oli useampikin kiva runo, mutta lopulta valitsemani tuntui kuvaavimmalta. Vuotta leimasi hyvin vahvasti se, että vaikka elämäni oli hyvää, kaipasin hyvin vahvasti elämänkumppania vierelleni. Se oli ärsyttävää, koska olisin halunnut nauttia sinkkupäivistäni niin paljon kuin pystyin, mutta kaipuu ei vain suostunut väistymään. Saman vuoden kesällä sitten aloinkin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

Kai jokaisen täytyy oppia

pärjäämään omillaan.

Niin monesti oon saanut tuntea

ollaan Sinä ja minä vaan.

Se lohduttaa, etten oo yksin,

mut samalla kaihertaa,

kun ihminen vierelleen toista

samanlaista aina kaipaa.

Mutta tiedän oppia täytyy

ensin itsensä tuntemaan,

että kaikkensa antaen voisi

toista ihmistä rakastaa.

2013:

Olimme seurustelleet jo jonkin aikaa nykyisen mieheni kanssa ja mietimme paljon tulevaisuutta. Se tuntui minusta pelottavalta. Niin paljon ihmisiä eroaa ja naimisiin meneminen varmasti tarkoittaisi myös tuskallisia hetkiä ja uhrauksia. Niinpä vuodelta 2013 on paljon tätä asiaa pohdiskelevia runoja. Samaan aikaan niissä on pohjalla luottamus Jumalan johdatukseen. Valitsin kaksi lyhyttä runoa, koska en osannut valita niistä.

Maalaat rakkautesi

auringonlaskun väreihin.

Olen sylissäsi,

tiedän, että viet minut

parhaalle tielle,

vaikkei se ehkä ole helpoin.

Kun koko maa on vaiennut

eikä kuulu ääntäkään

tunnen selvimmin

lähelläni hengität

suojaat edestä ja takaa

joskus lempeästi kosketat

 ohjaat suuntaa

2014:

Vuonna 2014 koin jonkinlaista luovuuskatoa. Muistikirjaani on tallentunut lukuisten hoidettavien asioiden muistilistojeni lisäksi ainoastaan yksi runo. Se kertoo jälleen luopumisesta, sillä aloin ehkä irtautua nuoruuden muistoista, jotka ennen olivat olleet minulle kaikki kaikessa, onnellisinta aikaa elämässäni. Henkisesti taisin jo tuolloin alkaa tehdä tilaa uudelle. Ja huom. tämä runo on totta, sillä sisäpelikenkien pussini on vieläkin peräisin ehkä vuodelta 2005 ja se on jo aika hirveän näköinen jos totta puhutaan. Välillä kiinnyn todella hassuihin asioihin.

Luopumisen tuska

Toiset sanovat olevansa hamstraajia,

minä vaalin jopa muovipusseja.

"Ei, ei Conadia!

Se on Italiasta!"

Sisäpelikenkien pussikin

on jo melko retro.

Olen siitä vähän ylpeäkin.

(ei pari reikää mitään haittaa)

Tiedän.

Joskus pitää luopuakin.

Aina ei voi vain olla

kaapit täynnä muovipusseja.

2015:

Luovuuskato jatkui viime vuoden kevääseen. Yhtenä osatekijänä oli kiire: piti suunnitella häitä, käydä koulua, etsiä kesätöitä ja uutta asuntoa, olla töissä ja muuttaa. Minua harmitti jo silloin, etten ehtinyt nauttia tarpeeksi häitä edeltävästä ajasta. Erityisesti kesällä kiire oli aivan valtava enkä ihan oikeasti ehtinyt ottaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut pohtiakseni avioliittoa ja elämää. Sen vuoksi runoja syntyi lähinnä syksyn puolella, kun asiat vähän rauhoittuivat. 

Sitä aikaa leimasivat jälleen pintaan nousevat itsetunnon ongelmat ja yllättävä yksinäisyyden tunne. Sosiaalinen kanssakäyminen tuntui vaikealta ja näin itsessäni vain vikoja. Tuosta kuopasta on jo vähän noustu, itsetunto vahvistuu edelleen vähä vähältä. Seuraavaan runoon olen yrittänyt selittää ainaista ongelmaani eli sitä, miltä tuntuu kun on vaikeaa saada sanojaan kuuluviin ja mitä ehkä toivoisin toisilta. Onneksi lähipiiriini on siunaantunut paljon niitä, joilla riittää kärsivällisyyttä antaa minulle suunvuoro ja jotka huomaavat, vaikka ääneni olisi liian hiljainen kuultavaksi.

Kun ei tule kuulluksi,

näen kun sanani hukkuvat

toisiin, voimakkaampiin virtoihin

Kun ei tule kuulluksi,

oma ääni vaimenee.

Ehkä muut haluavat,

ettei minua olisi.

Tilaa sanoa oma sanoma,

sopiva tauko puhua.

Se, että sinua kiinnostaa,

mitä minä ajattelen.

Sitä toivon.

Vain pieni ero on sen välillä,

tuleeko kuulluksi,

tunteeko itsensä arvostetuksi,

hukkuvatko sanat,

unohtuuko.

Autuaita ovat kärsivälliset,

he perivät maan.

Ymmärtämisen mysteeri

Jo jonkin aikaa mielessäni olen pyöritellyt ja ihmetellyt erästä asiaa. Ajatusprosessin laukaisi se, kun eräänä päivänä lähdin yliopistolta polkemaan kotiin ja siinä matkalla söin energiaboostiksi suklaapatukan. Kun olin sen mutustanut, huomasin lähellä roskakorin, jonka luo pysähdyin laittaakseni sinne käärepaperin. Silloin mieleeni pompahti ajatus: "En kyllä ymmärrä niitä ihmisiä, jotka eivät välitä siisteydestä vaan heittelevät roskat minne sattuu."

Sen jälkeen sama ajatus tai teema on toistunut moneen otteeseen yhä uudelleen eri yhteyksissä. Siis se, miten vaikeaa on ymmärtää toisten mielipiteitä ja ajatuksia ja niistä johtuvaa toimintaa. Tämä näkyy erityisen hyvin sosiaalisessa mediassa, jossa juuri nyt pakolaistulva jakaa vahvasti mielipiteitä. Minulla on molempien puolien edustajia kavereissani ja olen myös nähnyt kummallakin puolella halveksuvaa puhetta niistä, jotka ovat eri mieltä. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan, mikä nyt milloinkin on ajankohtaista ja mikä herättää tunteita.

Olen itse yleensä sellainen ihminen, joka ei ota näihin asioihin juuri kantaa julkisesti. Sen sijaan seuraan yleensä kiinnostuneena keskustelua ja lueskelen molempien puolien linkittämiä tekstejä kunnes väsähdän aiheeseen. On mielenkiintoista nähdä, mitä ihmiset ajattelevat toista mielipidettä edustavista ihmisistä ja seurata, pitävätkö nämä väitteet paikkansa toisinajattelevien ystävieni kohdalla. Ystävissäni on monia, jotka ymmärtävät vastustajien mielipiteiden taustat, mutta myös niitä joiden kohdalla epäilen taustalla olevan tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. En tarkoita tuomita ketään tällä perusteella vaan tämä on pelkkää pohdintaa. 

Edelliseen osittain liittyen olen pohtinut sitä, kuinka moni oikeasti on perehtynyt asioihin niin paljon, että ymmärtää mistä hänen mielipiteensä ja asenteensa kumpuavat. Se on haastavaa erityisesti sellaisten aiheiden kohdalla, jotka ovat itselle tärkeitä, sillä se vaatii itseanalyysia ja äärimmäistä rehellisyyttä itseään kohtaan. Uskon, etä itse kunkin on kuitenkin välillä hyvä pysähtyä pohtimaan omia motiivejaan ja asenteitaan. Törmäsinkin erääseen todella rehelliseen tekstiin, jossa kirjoittaja oli pohtinut sitä, miksi hän ajattelee negatiivisesti pakolaisista. En ota nyt kantaa tekstiin muuten, mutta minusta oli ihailtavaa, kuinka tämä kirjoittaja oli niin sanotusti mennyt itseensä ja rehellisesti miettinyt omaa asennettaan.

Luin myös toisen tekstin, joka herätti aiheeseen liittyviä ajatuksia. En ikävä kyllä muista, mistä tämän tekstin luin, mutta siinä oli haastateltu psykologia tai jotakuta muuta ammattilaista (jos joku tunnistaa tekstin, niin voisiko linkittää minulle? En ole aivan varma ovatko kaikki seuraavat asiat edes tästä tekstistä vai kahdesta erillisestä). Tämä ammattilainen oli sitä mieltä, että luonteemme vaikuttaa auttamishaluumme. Toisille esimerkiksi rahan lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen on luonnollisempaa kuin toisille eikä siihen liity sen vuoksi "paremmuutta". En ota tähän mielipiteeseen kantaa, vaan tartun siihen mikä minulle päällimmäisenä tuosta tekstistä jäi mieleen. Tekstissä peräänkuulutettiin sitä, että ihmiset nähtäisiin ennen kaikkea ihmisinä. Haastateltu itse menetteli esimerkiksi siten, että kuvitteli henkilön lapsuudessaan lapsellisine tarpeineen, jotta tämä henkilö inhimmillistyi hänelle. Se, että ymmärrämme "vastustajiemmekin" olevan inhimillisiä eikä pelkkiä kaikessa väärässä olevia hirviöitä. En tiedä, ajatteleeko kukaan todella näin, mutta välillä keskustelua seuratessa siltä alkaa tuntua.

Monet muutkin keskustelut ja tilanteet ovat johdattaneet ajatuksiani, ja lopputulemana on se, että olemme kaikki ihmisinä niin erilaisista lähtökohdista ja saaneet niin erilaisia vaikutteita elämässämme, että ei ole ihme, jos ajattelemme ja toimimme hyvin eri tavoin. Vaikka toisen mielipiteet ja asenteet tuntuvat joskus käsittämättömiltä, on hyvä tiedostaa että kaiken takana on järkevä ja looginen ihminen, jota toisaalta ohjaavat ympäristössä vallitsevat mielipiteet, tarjolla oleva tieto, tunteet ja omat ajatusprosessit. Ja ne samat asiat koskevat myös minua. En ole täysin puoleeton eivätkä mielipiteeni ole välttämättä täysin vedenpitäviä.

Tämä muutaman viikon kestänyt asian prosessointi on johtanut siihen, että olen kiinnostunut ihmisistä aivan uudella tavalla. Minua kiinnostaa, miten toiset näkevät tämän maailman ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Onneksi minulla on paljon erilaisia ystäviä, joilta voin oppia uutta ja jotka voivat laajentaa omaa kapeaa maailmankuvaani. Ja kaikkein läheisimpänä ihmissuhteena tietysti aviomies, joka yhteisestä arvopohjasta huolimatta näkee monet asiat hyvin eri tavalla kuin minä. Käsittämättömyyden hetkiä on ollut useita ja niitä varmasti tulee. Jotkin asiat täytyy ehkä jopa jättää mysteereiksi, joita vain en voi ymmärtää. Mutta kuten olen joinain kertoina saanut jo todeta, joskus ymmärrys avautuukin keskustelun kautta ja sitä huomaa kuinka rajoittunut oma katsanto onkin ollut. Vaikka erimielisyyden hetket voivatkin olla turhauttavia, uskon että ne oleellisesti myös rikastuttavat elämäämme. Sitä uskon suvaitsevaisuuden pohjimmiltaan merkitsevän, että ymmärsi toisen mielipidettä tai ei, oli siitä kuinka vihainen tahansa tai vaikka olisi sataprosenttisen varma olevansa itse oikeassa, toinen tulee kuitenkin hyväksyä sellaisena kuin on.