Selviytymisrunoja

Tässä muutamia tämän kesän aikana syntyneitä runoja. Aika monet niistä ovat olleet myrskyaiheisia tai eksymiseen liittyviä. Ne ovat olleet minulle keino sanoittaa tunteitani ja toisaalta löytää toivo kaiken takaa. Ja synkät elämäntilanteet voi ainakin kääntää inspiraatioksi, jotta syntyy runoja hiukan eri näkökulmasta. Runoja on enemmänkin, mutta nämä olivat niistä onnistuneimpia.

*

Vaikka tiesinkin

kivun kuuluvan elämään,

ei mikään valmistanut minua

näihin tuskan vaahtopäihin,

jotka huuhtovat minua

uudelleen

ja uudelleen

Ei pimeisiin ja kylmiin pelon syvyyksiin,

jotka loputtomuudellaan kangistavat minut,

vaikka toivo kelluu lauttana

suoraan edessäni

Eikä tähän kaipuuseen,

joka vyöryy ylle ukkosmyrskynä

väläytellen muistoja salamoina

eikä entiseen ole paluuta

Tämä viluinen ja tyhjä yksinäisyys

melkein hukuttaa minut alleen:

en saa happea ja voimani hupenevat.

Epätoivon vimmalla koetan löytää pinnan,

vetää henkeä ja odottaa apua.

Liekin lailla toivoni lepattaa tuulessa,

hätärakettini valo himmenee taivaantantaan

Jumala, en tiedä suuntaa,

etkö jo auta minua?

Pidä liekkini elossa.

Älä anna tämän myrskyn voittaa minua.

*

Tuuli nousee

Nostan purjeen

Katselen kun se pullistuu

Annan Herran henkäysten

kuljettaa minne tahtovat

tämän pienen hauraan

kaarnalaivani

Kurimuksesta selvinneen

*

Kun olen väsynyt ja voimaton,

pettynyt itseeni ja saamattomuuteeni,

siivoan yhden puolen keittiöstä,

käännän selkäni törylle ja sekamelskalle,

katselen puhtautta ja iloitsen:

"Jaksoin tänään tehdä jotain hyvää!"

Sillä niinhän se on.

Muutos alkaa yhdestä askeleesta.

Se ei tarkoita,

että kaikki sotku häviää heti,

mutta kun katseen kiinnittää

siihen yhteen hyvään nurkkaan,

saa taas vähän voimaa jatkaa.

20 kysymystä

Olen jonkin aikaa ajatellut, että voisi olla hauskaa tehdä tänne blogiin jonkinlainen "kymmenen faktaa minusta" -haaste tms. Joissakin seuraamissani blogeissa niitä on tehty, ja ne ovat kivasti avanneet bloggaajan persoonaa lisää. Minäkin siis halusin tehdä niin!

Halusin joitain hieman jännempiä kysymyksiä, ja Googlen kätköistä löytyi tällainen Puuduttaako tylsä pöytäkeskustelu? Kokeile näitä eriskummallisia kysymyksiä treffeillä! -kysymyslista. Works for me! Eli 20 kappaletta kysymyksiä ja vastaukset niihin. Tervetuloa treffeille kanssani, haha.

1. Mikä on sinun erikoisin tai kummallisin taitosi?
Hmm. Ei minulla kyllä ole kovin kummallisia taitoja. Kyky uppoutua syvälle omiin ajatuksiin ja unohtaa muut ihmiset ympäriltä? :D

2. Mikä oli lempilelusi lapsena?
Pehmolelukoira Roi, joka on minulla vieläkin. Se on rodultaan lapinporokoira.

3. Mikä on paras lahja, minkä olet ikinä antanut?
Hmm. Tykkään antaa lahjoja ja olen suhteellisen hyvä niitä ostamaankin. Mikähän olisi paras? Tein joskus yläasteella joululahjaksi poikaystävälleni itse satukirjan, joka kertoi kahden tontun rakkaustarinan (nimet olivat tietenkin meidän nimemme). Se oli aika siisti ja poikaystävä tykkäsi siitä. Ikävä kyllä suhde päättyi melko pian sen jälkeen, joten toisaalta se kirja on myös hiukan kiusallinen muisto...

4. Mikä on ollut kaikkein noloin tapahtuma, mitä sinulle on sattunut ala-asteella?
 Ei kai sitä enää muista tämmöisiä. Eskarista ja yläasteelta tulee heti pari tilannetta mieleen, mutta ala-asteelta? Olin todella pienellä ala-asteella, joten meidän luokalla oli vain kuusi tyttöä. Eniten ehkä nolottaa nykyään se, kun joskus yksi luokan tytöistä pomotti vähän liikaa ja se ärsytti meitä muita. No, minä sain mukamas hauskan idean, että sanoisimme tytölle ettemme tahtoneet olla hänen kanssaan siten, että jokainen sanoisi yhden sanan kerrallaan. Tyttö keskeytti meidät kesken lauseen sanoen "Okei, tajuan kyllä" ja lähti pois. Siitä tuli itselle aika syyllinen olo, kun tajusi pahoittaneensa toisen mielen ja edelleen joskus mieleen tullessa kaduttaa tuo tapaus. Onneksi ala-asteella tämmöisiä ei-olla-ton-kaa tilanteita tuli usein, mutta sopu löytyi melko nopeasti uudelleen. Muita noloja tilanteita oli muun muassa ykkösluokalla se, kun aloin itkemään koska olin vahingossa tehnyt kotona "läksyinä" matematiikan tehtäviä, joita oli tarkoitus tehdä tunnilla. Haha, olin pienenä melkoinen itkupilli.

5. Jos asuntoosi syttyisi tulipalo, minkä tavaran/esineen ensimmäisenä pelastaisit?
Nykyään olen sen verran realisti, että vastaan karun käytännöllisesti lompakon (sisältää henkkarit ja rahaa). Joskus nuorempana olisin saattanut sanoa romanttisesti esimerkiksi päiväkirjat tai Roin (ks. kohta 2).

6. Minkä värinen hammasharjasi on?
Käytän mieheni perintönä tullutta sähköhammasharjaa, joka on sininen ja jossa on keltainen tunnistusrengas. Eli varmaan se keltainen olisi sitten lähin vaihtoehto, koska sen saa valita.

7. Mikä sinusta piti alun perin tulla isona – ja miksei sinusta tullut sitä?
 Äh, minulla oli todella monta haaveammattia. Otetaan vaikka se suosituin eli kirjailija/toimittaja. Kirjailija on edelleen haaveammattini, mutta aika näyttää tuleeko siitä ikinä mitään. Toimittajaksi en lopulta halunnut, koska ajatus haastattelujen tekemisestä ei innostanut. En ole sellainen ihminen, jota tekee mieli penkoa toisten asioita ja kysellä kysymyksiä. Joku nuorten naisten lehden toimittaja voisi olla vieläkin tavallaan hauska ammatti.

8. Jos sinun tulisi valita ainoastaan yksi kirja, jonka saisit lukea elämäsi aikana, mikä se olisi?
 Nyt on paha. Todella paha. Valitsisin ehkä L.M. Montgomeryn Pienen runotytön.

9. Mikä on ollut kaikista kaamein työpaikkasi?
Öö, olen tykännyt työpaikoistani tähän mennessä aika paljon. Ehkäpä siinä tapauksessa kesätyöt hautausmaalla, jossa olin useampana kesänä. Pääasiassa siellä oli ihan kivaa, mutta välillä se haravointi oli kyllä todella yksitoikkoista ja ärsyttävää. Ja toisaalta kukkien hoito, koska kykkiminen alkoi sattua jalkoihin ja selkään.

10. Mikä on paras neuvo, minkä olet ikinä saanut? Kuka sen antoi?
Ehkäpä se, kun mieheni seurusteluaikanamme sanoi, ettei ole olemassa huonoja tunteita eikä tunteita pitäisi siksi yrittää tukahduttaa. Se on auttanut aika paljon tunteidensäätelyn opettelussa.

11. Mikä oli (tai on!) mielestäsi paras lautapeli?
Lapsena Cluedo, nykyinen on todella vaikea valinta. Ehkäpä Black Stories -arvoituspeli, jossa siis pitää porukalla selvittää arvoitus kysymällä arvuuttelijalta kyllä-ei kysymyksiä (seuraavina Bang!, Alias ja (Disney) Trivial Pursuit). Selvästi mysteerit edelleen kiehtovat!

12. Jos voisit asua missä vain, missä se olisi?
Jossakin lämpimässä, esimerkiksi Italiassa tai Espanjassa. Esimerkiksi Barcelonassa, jotta voisi käydä usein katselemassa Gaudín rakennuksia tai Roomassa, niin antiikin historia olisi ympärillä. Toisaalta mieluummin ehkä jossakin maaseudulla, jossa olisi hedelmätarhoja, meri ja luonnonrauhaa.

13. Millainen on ollut paras syntymäpäiväsi? Kerro yksityiskohtaisesti.
Lapsena syntymäpäivät olivat kyllä aina kivoja. Mutta ehkä kaikkein paras oli syntymäpäivä kesänä jona olimme aivan vasta alkaneet seurustella nykyisen mieheni kanssa ja täytin 21 vuotta. Mieheni oli kertonut ettei pääsisi paikalle, koska hänellä oli töitä. Olin lapsuudenkodissani, josta kävin kesätöissä ja muutamia sukulaisia oli kylässä juhlimassa. Äitini huhuili jossain vaiheessa, että tuli uusi vieras. Pohdin hieman, että kuka se voisi olla, koska kaikki kutsutut olivat jo tulleet. Hämmästyin siis suuresti, kun eteisessä seisoi poikaystäväni ruusu kädessään. Hän oli suunnitellut yllätyksen, koska olin tullut sanoneeksi, ettei minua ole helppoa yllättää. Hän oli jopa ottanut puhelimestani salaa nukkuessani isäni puhelinnumeron ja sopinut tulonsa. Sain häneltä lahjaksi ruusun lisäksi todella kalliin tanssimaton. Se oli lisäksi ensimmäinen kerta kun hän tapasi vanhempani. Se oli aika loistava syntymäpäivä, koska se oli minulle täydellinen yllätys.

14. Mikä on ollut kaikista rohkein tekosi?
 Lähettää nykyiselle miehelleni ensimmäinen tekstiviesti. Se jännitti minua ihan hirveästi, koska olin ollut hänestä todella kiinnostunut jo kauan. Lähetin sen lopulta juuri ennen saunaan menoa ja juoksin sitten äkkiä saunaan pakoon. En tiedä, onko se oikeasti ollut rohkein tekoni, mutta se tuli ensimmäisenä mieleen. Ja se myös kannatti, koska nyt minulla on mahtava aviomies. <3

15. Mikä on ollut kaikista onnellisin tapahtuma elämässäsi?
Hmm. Kun sain kielillä puhumisen armolahjan kun olin mennyt kaappiin laulamaan ylistyslauluja ettei kämppäkaveri häiriintyisi. :'D Tietty myös naimisiin meneminen tuon miehen kanssa. <3 Ja unohtumattomat hetket kissojen kanssa. Sekä gradun hyväksyminen. Näitä on liikaa!

16. Kuvittele, että voisit lähettää ajassa taaksepäin jonkin esineen. Minkä esineen lähettäisit, kenelle sen lähettäisit ja mihin tilanteeseen?
Vaikea kysymys. Varmaankin pommin Hitlerille ennen toista maailmansotaa.

17. Kuvittele, että voisit tuoda jonkun ihmisen menneisyydestä tähän hetkeen tunniksi. Kenet toisit ja mitä tekisit hänen kanssaan?
Jeesuksen tai jonkun hänen opetuslapsistaan. Kyselisin kaiken mahdollisen.

18. Jos saisit pitää vain yhden aisteistasi – näkö, kuulo, maku, etc. – minkä aistin pitäisit?
Tunnon. Koska halaukset on parhaita. <3 Ja ilman muita pystyisi ehkä pärjäämään, koska pistekirjaimet voi opetella ja toisaalta kommunikoida voi myös kirjoittamalla selkään.

19. Jos voisit olla tunnin ajan joku historiallinen henkilö, kuka olisit?
Opetuslapsi Johannes. Olisi siistiä olla Jeesuksen bestis ja seurata Hänen elämäänsä läheltä.

20. Jos voisit muuttua eläimeksi, mikä eläin olisit loppuelämäsi?
Kissa, koska niiden elämä vaikuttaa mukavalta.


Tässä olivat minun vastaukseni. Toivottavasti ne olivat hauskoja ja mielenkiintoisia lukea ja avasivat hiukan uusia puolia minusta.

Mistä olen kiitollinen

Yhdysvalloissa vietettiin pari päivää sitten kiitospäivää. Vaikka se ei kuulukaan suomalaiseen juhlakalenteriin, on aina silloin tällöin hyvä pysähtyä miettimään, mistä kaikesta olen tänään kiitollinen. Tässä muutamia asioista, joista olen valtavan kiitollinen.

Olen kiitollinen siitä, että valmistuin maisteriksi. Virallinen valmistumispäivä oli 24.11. ja eilen postiluukusta putkahti paketti, joka sisälsi tutkintotodistukseni. Olen ylpeä, että jaksoin tehdä töitä tutkinnon eteen. Välillä se oli hyvin epätoivoista, kuten olette kevään, kesän ja syksyn blogipostauksista nähneet. En olisi uskonut, että gradu vaatii niin paljon työtä, mutta olen ylpeä siitä, että jaksoin panostaa siihen ja sain siitä hyvän arvosanan.

Olen kiitollinen siitä, että kaikki on järjestynyt elämässäni taas niin hienosti. Saan opiskella kauan unelmoimaani alaa. Vaikka välillä omien kädentaitojen karkeus pelottaa, olen kuitenkin innoissani kun saan mahdollisuuden yrittää pärjätä tällä alalla. Saan asua tilavassa ja mukavassa asunnossa, joka on myös halpa. Ihmetyttää jo, miten ihmeessä mahduimme elämään aiemmassa 42 neliön kaksiossamme. Olen kiitollinen, että halvalla ostamamme astianpesukone toimii ja helpottaa arkea huomattavasti.

Olen kiitollinen siitä, että minulla on upea aviomies, joka saa minut hyvälle mielelle ja tuntemaan itseni arvokkaaksi ja rakastetuksi. Olen kiitollinen siitä, että Jumala on auttanut minua toipumaan pahimmasta väsymyksestä niin, että jaksan huolehtia kodistamme edes kohtalaisen hyvin. Kun muistelee viime kevään väsymystä ja sitä, että en oikeasti jaksanut siivota moneen kuukauteen kunnolla, on oikein tyytyväinen tähän hetkeen, kun siivottua tulee yleensä useamman kerran kuukaudessa.

Olen kiitollinen myös perheestä, joka on kaukana mutta kuitenkin olemassa. Sen lisäksi minulla on myös mahtava uusi perhe miehen puolelta, joka saa minut tuntemaan itseni tervetulleeksi. Sen lisäksi olen valtavan kiitollinen ystävistä, jotka jaksavat pitää yhteyttä ja sopia tapaamisia, vaikka itselläni ei ole energia riittänyt siihen. He saavat minut rentoutumaan ja tuntemaan, ettei minun suorittamiseni määrittele arvoani, vaan minä itsessäni olen arvokas.

Olen kiitollinen toimivasta pienestä läppäristäni, jota voin pitää sylissäni juuri nyt ilman että se ylikuumenee tai sekoilee. Toimivat näppäimet eivät edeltävän kuuden vuoden jälkeen ole itsestäänselvyys, joten kiitän niistä. Olen kiitollinen tästä blogista, johon saan kirjoittaa tuntojani ja kehittää itseäni kirjoittajana. Toivon myös, että tämä blogi saa antaa lukijoillensa iloa ja ajateltavaa.

Ennen kaikkea olen kiitollinen anteeksiantavasta Jumalasta, joka kaikkien mokailujeni ja laiminlyömisteni jälkeenkin haluaa ottaa uudelleen kädestäni kiinni ja jatkaa matkaa yhdessä kanssani. Emme ole tämän syksyn aikana kovin montaa kertaa päässeet käymään seurakunnassa kaiken väsymyksen keskellä, mikä harmittaa. Olen kuitenkin kiitollinen, että saan ottaa aikaa levolle kun sitä tarvitsen. Toivon mukaan jossain vaiheessa voimia tulisi siihen, että seurakuntaan jaksaisi mennä ja myös harrastuksia aloittaa. Olen kiitollinen siitä, että huomenna on ensimmäinen adventti ja lämpöinen joulunaika saa alkaa siitä. Ja kolmen viikon päästä alkaa pitkä joululoma, jolloin ainakin saan levätä kunnolla, nähdä perhettä ja ystäviä ja tietenkin rauhoittua kunnolla joulun sanoman äärelle.

Ihanaa joulunaikaa kaikille!

Ihkaoma identiteetti

Minulla on ollut viimeisen vuoden aikana paljon mielessä oma identiteetti. Vieläkin tunnen välillä olevani melko eksyksissä, kun pohdin kysymystä "kuka minä olen?". Minusta tuntuu, että siihen vaikuttaa melko paljon huono itsetuntoni, jonka seurauksena olen ehkä pyrkinyt vuosien varrella "häivyttämään" itsestäni niitä piirteitä, jotka koen huonoiksi. Se on johtunut siihen, että olen usein hyvin pidättyväytyväinen muitten seurassa ja koetan miettiä tarkkaan sanani ja tekoni etukäteen sen sijaan että antaisin niiden tulla luonnostaan.

Erilaisia luonnetyyppitestejä tehdessä usein kehotetaan miettimään, miten on toiminut lapsena. Sillä pyritään luullakseni saamaan kiinni alkuperäisestä luonteesta verrattuna opittuihin toimintamalleihin. Minun on kuitenkin melko vaikeaa saada kiinni jopa lapsuuden aidoista luonteenpiirteistä, koska olin pitkään tyttö, joka leikki yksikseen. Minulle oli lapsena vaikeaa tutustua toisiin, koska olin ujo enkä osannut ottaa toisiin kontaktia oma-aloitteisesti. Lisäksi olin jossain määrin kiusattu. Niinpä melko varhain kiusaaminen johti siihen, että en pitänyt joistain asioista itsessäni ja yritin muuttaa niitä sopiakseni paremin joukkoon.

Joitain piirteitä kuitenkin on, joiden voin melko varmasti sanoa olevan minulle luontaisia. yllä oleva kertomuskin kertoo sen, että painotun introvertiksi. Siitä kertoo hyvin se, että paras ystäväni oli meillä lapsena paljon yökylässä, mutta jos hän oli kaksi yötä putkeen, oli se minulle jo liikaa. En jaksanut olla niin pitkään niin tiiviisti hänen kanssaan. Tarvitsen introverttien tapaan aikaa itsekseni, jotta saan latautua. 

Kuten blogini kuvauksessa sanonkin, koen olevani tavallaan kävelevä ristiriita. Mieheni voi allekirjoittaa tämän, sillä hän tutustui ensimmäisenä juuri introverttipuoleeni. Pian hän kuitenkin sai huomata, että kaipaan hyvin paljon ihmisten huomiota ja sosiaalisia suhteita. Pienestä pitäen olen ollut varsin vilkas ystävien seurassa ja rakastanut esiintymistä. Kun siskoni ja serkkuni suunnittelivat juhannukseksi ohjelmaa, kuten lauluja ja näytelmiä, minulla oli siellä omat väliaikaohjelmani. Kuitenkin introverttipuoleni on huomattavasti vahvempi. Siinä on paljon hyviä puolia, koska tykkään pohdiskella asioita, voin ilmaista itseäni erityisesti kirjoittamalla ja osaan yleensä antaa muille tilaa puhua.

Suurimmat ongelmani introverttinä ovat olleet siinä, että lapsesta asti olen ollut todella huono ottamaan kontaktia toisiin. Vieläkin se tuntuu välillä hirmuisen vaikealta ja jännitän sellaisia tilanteita. Esimerkiksi meno uuteen työpaikkaan tai puolitutulta saatu autokyyti ovat minulle todella jännittäviä tilanteita juurikin sen vuoksi, että olen kertakaikkisen surkea small talkissa. Toki alussa on helppoa esimerkiksi kysellä toisen työstä, asuinpaikasta ja tietenkin puhua kaikkien puheenaiheiden klassikosta eli säästä. Minulle on kuitenkin iso kynnys kysyä esimerkiksi perheestä ja jos joku tuntematon alkaakin avautua avioerostaan, menen hyvin helposti lukkoon.

Hyvänä puolena, en yleensä ole mitenkään hankala ihminen kenenkään mielestä eli uskoakseni minun kanssani on melko helppoa tulla toimeen. Toisaalta jos henkilökemiat eivät kohtaa erityisen hyvin, minuun on vaikeaa tutustua paremmin. Jään monelle vain arkipäivän tutuksi. Tämä on ollut minulle hyvin vaikea asia, koska moni ihminen, johon olen kovasti halunnut tutustua onkin minun jähmeyteni vuoksi jäänyt etäiseksi hyvänpäiväntutuksi. Tuntuu, että hyvin harva ihminen on kanssani samalla aaltopituudella. Se on aiheuttanut hylätyksi tulemisen ja yksinäisyyden tunnetta. Tiedän kuitenkin, etten voi syyttää siitä toisia, koska "syy" on minussa itsessäni.

Vuosia olen kysellyt miksi-kysymyksiä ja yrittänyt pohtia, mikä minussa on vikana. Vastikään koin ehkä selvänäköisimmän hetken aikoihin ellen jopa koskaan. Katsoimme nimittäin häävideomme. Siinä kun useamman tunnin tuijotti omaa naamaa, alkoi nähdä itsensä uusin silmin. Tiesin kyllä näkemäni asiat ja osasin ne etsiä itsestäni. Pidättyväisyyden, ujouden, hermostuneisuuden, mumisemisen. Mutta nyt oikeasti näki ne itsessään. Sen jälkeen tajusin, että olen todellakin introvertti. Olen hyvin sisäänpäinkääntynyt ihminen. Siis ei vain itsekseen viihtyvä ja ujo, mutta oikeasti sellainen jolla on vaikeuksia ulkomaailman havainnoinnissa, koska minulla koko ajan surraavat omat mietteet päässä. En oikein osaa selittää tätä kunnolla, mutta tuntuu kuin olisin hyvin syvälle uppotunut sisäänpäin, niin että muun maailman äänet ja toimet helposti sumentuvat.

Tuo kokemus vaikutti minussa ensin niin, että se herätti itseinhoa. Näin itsessäni niin paljon asioita, joista en pitänyt. Ihmettelin, miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla tuollaisen ystävä tai jopa rakastettu. Mutta vaikka omien vahvuuksien ja hyvien puolien näkeminen on edelleen välillä vaikeaa, olen saanut hurjasti itsevarmuutta. Minulla on aviomies, joka tajuaa minun tyhmät vitsini ja sanoo, että olen mahtava vaimo. Minulla on ystäviä, jotka ovat sitä mieltä että olen yhteydenpidon arvoinen. Saan yhä kohdata ihmisiä, joita kiinnostaa tutustua minuun. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja helpottavalta, että saan nytkin pyyhkiä kyyneleitä. 

Viime aikoina olen yhä enemmän alkanut ajatella itsestäni hyviä ajatuksia. Olen fiksu. Keksinpä hauskan jutun! Omasta mielestäni tämä minun runoni ON hyvä. Rakastan kykyäni innostua asioista täysillä. Ihan mahtavaa huomata, että kyllä ne tutkijat oikeassa taitavat olla ja minun identiteettini alkaa kovasti kasautua kokoon tässä kun mennään kohti 25. ikävuotta.

Olen aina ihaillut niitä, jotka osaavat olla oma itsensä, vaikka kaikki eivät heistä sen takia pitäisikään. Muun muassa miehessäni arvostan suuresti tätä piirrettä. Minä olen itse ollut kuin muovailuvaha, joka muokkautuu sen mukaan, jonka seurassa olen. Osittain se on osa minun identiteettiäni: olen joustava. Mutta toivon, että minäkin voisin olla jokin päivä kuitenkin täysin uskollinen itselleni enkä luovuttaisi pois omia mahtavia luonteenpiirtietäni vain sen takia, että joku muu ei niistä pidä. Eniten minua rohkaisee ajatus siitä, että Jumala tarkoitti minut tällaiseksi ja hän rakastaa minun luonteenpiirteitteni jokaista vivahdetta. Syksyllä pohdin tätä asiaa ja asetin rukousaiheekseni oman itseni löytämisen. Tuohon rukoukseen on vastattu ja olen pari jo askelta sitä lähempänä tänään.

Paineeton pääsiäinen?

Minun täytyy myöntää näin "uskovaiselle" hieman nolo juttu. En oikein osaa viettää pääsiäistä. Olen kyllä jouluihminen henkeen ja vereen. Ehkä siksi, että talven pimeys ja kylmyys ovat minulle niin vaikea asia, että tarvitsen tuon lämpöisen ja valoisan juhlan nostattamaan mielialaa. Rakastan lahjojen ostamista, sitä että saan miettiä miten ilahduttaa läheisiäni. Toki joulu on minulle myös hyvin hengellinen juhla. Minusta on niin ihanaa rauhoittua niin kauniin sanoman äärelle, että Jumala tuli pieneksi vauvaksi, kaikkein haavoittuvaisimmaksi. Ja että jo tuolloin ristin synkkä varjo ulottui Häneen.

Pääsiäinen taas on mennyt monena vuonna vain ohi. Usein olen jopa tehnyt koulutehtäviä sen ajan, tuo aika kun usein sattuu juuri loppukeväälle kiireisimpään opiskeluaikaani. Sama kuvio toistuu myös tänä pääsiäisenä. Olisin kovasti halunnut mennä seurakuntaani ehtoolliselle tänään, mutta deadline puski päälle ja niinpä en ehtinyt. Se hieman hävettää minua, koska ymmärrän kyllä, miten tarpeellista olisi pyhittää pääsiäinen levolle ja sen sanoman ääreen rauhoittumiselle. Yläasteikäisenä se vielä luonnistui, sillä luin pääsiäisen tapahtumat evankeliumeista ja kuuntelin musiikkia, joka sopi pääsiäiseen.

Tämän lisäksi koulukiireet ovat jatkuneet niin pitkään, että koti on jäänyt täysin heitteille. Nurkat ovat täynnä pölyä ja roskaa ja tavaraa lojuu pitkin poikin asuntoa. Neljään viikkoon emme ole kunnolla siivonneet. Sotku on aika ahdistavaa, mutta ei vain ole riittänyt voimaa eikä aikaa. Ei myöskään ole jälkeäkään rairuohosta,  tulppaaneista tai narsisseista. Kyllä, pääsiäistunnelma on todella kaukana tästä asunnosta.

Toisaalta pääsiäinen ei ole minulle yhtä ulkoinen juhla kuin sisäinen. Olen kuitenkin aina pyrkinyt edes jossain vaiheessa pohtimaan Jeesuksen uhria ja sen merkitystä minun elämälleni. Ei tästäkään pidä tehdä taakkaa itselleen. Onneksi nyt kun koulutyöt on juuri ja juuri ajalleen palautettu, on hieman enemmän aikaa levätä ja pohtia tuota sanomaa. Hieman varmaan gradukirjallisuutta pitää lueskella, mutta ajattelin vähintäänkin sunnuntain ottaa ihan vain vapaapäiväksi.

Tällaisia pääsiäisherkkuja tuli sentään ostettua. Ja miehelle mämmiä.

Minusta ehkä hienoin tapa viettää pääsiäistä olisi nimen omaan elää omaa uskoa todeksi. Kiittää siitä, että Suomessa on uskonnonvapaus ja minä saan viettää juhlapäivänä minulle tärkeän tapahtuman muistopäivää. Toivon, että voisin tänä pääsiäisenä tehdä hyvää toisille ja osoittaa rakkautta. Viikonloppuna lähden tapaamaan vanhempiani ja siskojeni perheitä, mikä on sekin mukavaa.

Virsi 77 on yksi minun suosikkipääsiäislauluistani. Se sopii hyvin juurikin pitkäperjantaihin. Ihanaa pääsiäistä kaikille!

1. Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se. On Hengen viitoittama sen joka askele. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 2. Tien kaikkein raskaimman Jeesus on käynyt armossaan, kun meidän kurjain tähden hän kulki kuolemaan. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 3. Oi rakkautta näin suurta, kun meitä säälii hän, maailman synnit kantaa, tuo meille elämän! Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien.

4. Nyt, köyhä syntinen, riennä luo Herran Jeesuksen! Saat rauhan, lohdutuksen haavoissa Kristuksen. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 5. Myös laulun oppia uuden saat tiellä taivahan. Se taivaassa jo kaikuu edessä Karitsan. Hän kuoli kaiken täyttäen, mutta tie oli tuskien.

Vuodet runoina

Nuoresta asti minulle hyvin tärkeä tapa käsitellä asioita ja tunteita on ollut kirjoittaminen. Erityisesti runot ovat suhteellisen lyhyt ja helppo tapa laittaa tunteet ja ajatukset paperille. Selailin tässä muistikirjaani, jota olen alkanut täyttää vuodesta 2011 lähtien, ja huomasin, että runot kertovat hyvin selvästi siitä, millainen elämänvaihe on milloinkin ollut meneillään. Päätin valikoida niistä parhaat ja jakaa ne tänne blogiin pienellä saatetekstillä.

2011:

Tämä runo kertoo ehkä eniten muutoksesta ja siitä, että jotain on jätettävä taakse. En ole varma, kirjoitinko tämän tietoisena tästä sanomasta, mutta se kertoo kyllä jonkin verran elämäntilanteestani. Olin tuolloin asunut noin kahdeksan kuukautta Oulussa ja opiskellut ensimmäistä vuotta yliopistossa. Kotona vanhempieni luona kävin entistä harvemmin eli noin kerran kuussa. Samoihin aikoihin myös hyvä ystäväni oli menossa naimisiin, mikä ehkä vahvisti sitä tunnetta, että tässä ollaan aikuistumassa. Se tuntui aika pelottavalta. Yhtä lailla tämä runo voisi kertoa masennuksesta, mutta en tosin muista olleeni tuolloin erityisen masentunut. Eniten tämä oli sellainen tuokiokuva.

Syksy

Kesä kuoli.

Se kävi pitkän taistelun,

mutta sen vahvuus muuttui hiljalleen

hauraaksi, ja tuuli

lehti lehdeltä riisui sitä elämänvoimasta.

Vilu tunki sisään

pienen pienistä rakosista ikkunanpielissä.

Oli aika kaivaa villasukat

kaapin perukoilta esille.

Lopulta jäi pimeys ja tyhjyys,

mutta kesän hautajaisissa todettiin:

"Sen kuolema oli kaunis".

2012:

Vuonna 2012 kirjoitin melko paljon runoja. On paljon tuokiokuvauksia asunnostani, tulevaisuuden suunnitelmien pohtimista, opiskelija-arjen raskautta. Joukossa oli useampikin kiva runo, mutta lopulta valitsemani tuntui kuvaavimmalta. Vuotta leimasi hyvin vahvasti se, että vaikka elämäni oli hyvää, kaipasin hyvin vahvasti elämänkumppania vierelleni. Se oli ärsyttävää, koska olisin halunnut nauttia sinkkupäivistäni niin paljon kuin pystyin, mutta kaipuu ei vain suostunut väistymään. Saman vuoden kesällä sitten aloinkin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

Kai jokaisen täytyy oppia

pärjäämään omillaan.

Niin monesti oon saanut tuntea

ollaan Sinä ja minä vaan.

Se lohduttaa, etten oo yksin,

mut samalla kaihertaa,

kun ihminen vierelleen toista

samanlaista aina kaipaa.

Mutta tiedän oppia täytyy

ensin itsensä tuntemaan,

että kaikkensa antaen voisi

toista ihmistä rakastaa.

2013:

Olimme seurustelleet jo jonkin aikaa nykyisen mieheni kanssa ja mietimme paljon tulevaisuutta. Se tuntui minusta pelottavalta. Niin paljon ihmisiä eroaa ja naimisiin meneminen varmasti tarkoittaisi myös tuskallisia hetkiä ja uhrauksia. Niinpä vuodelta 2013 on paljon tätä asiaa pohdiskelevia runoja. Samaan aikaan niissä on pohjalla luottamus Jumalan johdatukseen. Valitsin kaksi lyhyttä runoa, koska en osannut valita niistä.

Maalaat rakkautesi

auringonlaskun väreihin.

Olen sylissäsi,

tiedän, että viet minut

parhaalle tielle,

vaikkei se ehkä ole helpoin.

Kun koko maa on vaiennut

eikä kuulu ääntäkään

tunnen selvimmin

lähelläni hengität

suojaat edestä ja takaa

joskus lempeästi kosketat

 ohjaat suuntaa

2014:

Vuonna 2014 koin jonkinlaista luovuuskatoa. Muistikirjaani on tallentunut lukuisten hoidettavien asioiden muistilistojeni lisäksi ainoastaan yksi runo. Se kertoo jälleen luopumisesta, sillä aloin ehkä irtautua nuoruuden muistoista, jotka ennen olivat olleet minulle kaikki kaikessa, onnellisinta aikaa elämässäni. Henkisesti taisin jo tuolloin alkaa tehdä tilaa uudelle. Ja huom. tämä runo on totta, sillä sisäpelikenkien pussini on vieläkin peräisin ehkä vuodelta 2005 ja se on jo aika hirveän näköinen jos totta puhutaan. Välillä kiinnyn todella hassuihin asioihin.

Luopumisen tuska

Toiset sanovat olevansa hamstraajia,

minä vaalin jopa muovipusseja.

"Ei, ei Conadia!

Se on Italiasta!"

Sisäpelikenkien pussikin

on jo melko retro.

Olen siitä vähän ylpeäkin.

(ei pari reikää mitään haittaa)

Tiedän.

Joskus pitää luopuakin.

Aina ei voi vain olla

kaapit täynnä muovipusseja.

2015:

Luovuuskato jatkui viime vuoden kevääseen. Yhtenä osatekijänä oli kiire: piti suunnitella häitä, käydä koulua, etsiä kesätöitä ja uutta asuntoa, olla töissä ja muuttaa. Minua harmitti jo silloin, etten ehtinyt nauttia tarpeeksi häitä edeltävästä ajasta. Erityisesti kesällä kiire oli aivan valtava enkä ihan oikeasti ehtinyt ottaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut pohtiakseni avioliittoa ja elämää. Sen vuoksi runoja syntyi lähinnä syksyn puolella, kun asiat vähän rauhoittuivat. 

Sitä aikaa leimasivat jälleen pintaan nousevat itsetunnon ongelmat ja yllättävä yksinäisyyden tunne. Sosiaalinen kanssakäyminen tuntui vaikealta ja näin itsessäni vain vikoja. Tuosta kuopasta on jo vähän noustu, itsetunto vahvistuu edelleen vähä vähältä. Seuraavaan runoon olen yrittänyt selittää ainaista ongelmaani eli sitä, miltä tuntuu kun on vaikeaa saada sanojaan kuuluviin ja mitä ehkä toivoisin toisilta. Onneksi lähipiiriini on siunaantunut paljon niitä, joilla riittää kärsivällisyyttä antaa minulle suunvuoro ja jotka huomaavat, vaikka ääneni olisi liian hiljainen kuultavaksi.

Kun ei tule kuulluksi,

näen kun sanani hukkuvat

toisiin, voimakkaampiin virtoihin

Kun ei tule kuulluksi,

oma ääni vaimenee.

Ehkä muut haluavat,

ettei minua olisi.

Tilaa sanoa oma sanoma,

sopiva tauko puhua.

Se, että sinua kiinnostaa,

mitä minä ajattelen.

Sitä toivon.

Vain pieni ero on sen välillä,

tuleeko kuulluksi,

tunteeko itsensä arvostetuksi,

hukkuvatko sanat,

unohtuuko.

Autuaita ovat kärsivälliset,

he perivät maan.

Minua etsimässä

Olen lukenut ehkä parasta tähän asti lukemaani hengellistä kirjaa. En ole vielä päässyt sen loppuun, mutta olen siitä niin innoissani etten voi olla jakamatta siitä jotain. Erityisesti kun tänään kirja tuntui kertovan kuin suoraan omasta elämäntilanteestani.

Kyseessä on Donald Millerin Blue Like Jazz, kirja joka minulta on ystävältäni lainassa. Kirjassa on kertomuksia kirjailijan omasta elämästä, jotka eivät ole ihmeellisiä tekoja, joissa kymmeniä parani ja satoja uudistui uskossa. Kuten kirjan alaotsikkokin kertoo: "Nonreligious thoughts on Christian spirituality". Kirjailija siis kertoo ennemminkin omista heikoista hetkistään, ajasta ennen uskoontuloaan ja silloin kun hän kompasteli uskossaan ja tajusi oman pienuutensa.

Saattaa kuulostaa nurinkuriselta, mutta totta puhuen tämä kolahtaa paljon syvemmin kuin ne lukuisat ihmeet. Kirjailija on elämästään äärimmäisen rehellinen ja juuri se tekee tästä kirjasta samastuttavan. Juuri sen vuoksi voin huomata, että hyvänen aika, minullahan on nämä ihan samat ongelmat.En olekaan niin outo kuin luulin! (Halleluja)

Anteeksi, innostuin ehkä liikaa. Mutta nyt teillä on toivon mukaan käsitys, millaisesta kirjasta on kyse. Sitten itse asiaan.

Tänään lukemassani luvussa Miller kertoo ajasta, jolloin hänet kutsuttiin yliopistonsa hengellisen ryhmän johtajaksi. Kävi kuitenkin niin että huomio ja kehut nousivat hänellä päähän ja hän janosi olla näkyvillä enemmän. "When I was asked to speak again, I jumped at the chance like Homer Simpson at a donut".

Kuitenkin Miller huomsi, että hän alkoi muuttua joksikuksi vieraaksi, joka toisteli kliseelauseita kuten "Jumala olkoon kanssasi". Hän alkoi tuntea olevansa teennäinen ja siksi vihaamaan omaa ääntäänkin, koska hän kuulosti talk-show-juontajalta.

Niinpä Miller kävi keskustelun pastorinsa kanssa, jossa hän kertoi lähtevänsä pois saadakseen ajattelutapansa kuntoon.Miller summaa ajatuksensa näin:

"Something got crossed in the wires, and I became the person I should be and not the person I am. It feels like I should go back and get the person I am and bring him here to the person I should be."

Tämä kolahti itselleni sen vuoksi, että minusta on jonkin aikaa tuntunut, etten oikein tiedä kuka olen. Tuntuu, että välillä esitän jonkinlaista roolia, mutta en tiedä kuinka todellinen minä toimisi kyseisessä tilanteessa. Tuntuu, että olen asettanut itselleni rimat niihin korkeuksiin, joihin uskon että todellisen kristityn tulee yltää. Mutta nyt, aivan kuten Miller, olen väsynyt tekohymyihin ja itse itselleni asettamiini vaatimuksiin. Sen vuoksi olen luisunut toiseen ääripäähän, välinpitämättömyyteen. Ja se on tuntunut pahalta, koska minulle on opetettu että rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys.

Onneksi kuitenkin olen oppinut myös olemaan armollisempi itseäni kohtaan. En ole tuominnut itseäni kadotukseen väsyneestä välinpitämättömyydestäni vaan sen sijaan alkanut tutkiskella itseäni ja omia motiivejani. Haluan olla rehellinen, rehellisesti oma itseni. Olen pyytänyt, että Jumala alkaisi muuttaa välinpitämättömyyttäni rakkaudeksi ja välittämiseksi. Olen pyytänyt, että Hän paljastaisi minulle omia vahvuuksiani ja heikkouksiani. On ollut hyvin helpottavaa, kun minun ei ole tarvinnut piiskata itseäni vaan olen saanut levätä Jumalan hyvyydessä ja hyväksynnässä.

"Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin." Matt 6:33

Tällä reseptillä menen nyt elämääni eteenpäin. Prosessi voi olla kivulias, mutta uskon sen ajan olevan nyt. Ehkä minäkin vielä löydän sen ihmisen, joka olen sen sijaan, kuka minun pitäisi olla.