Biologisen kelloni keskipäivä

Anoppini teki meille häälahjaksi scrapbookin elämän eri vaiheista ja erityisesti tälle aukeamalle naureskelimme.

Tässä viime vuosina olen saanut huomata uuden ilmiön itsessäni. Ensimmäistä kertaa olen arvellut kokevani niin kutsuttua "vauvakuumetta". Vahvimmillaan se on ollut tässä viimeisen vuoden aikana. Uudehko tämä ilmiö on siksi, että en lapsena ollut niin perinteisen tyttömäinen kuin moni muu. Pukeuduin kyllä mielelläni mekkoihin leikkien keijukaista tai prinsessaa ja pikkuponit, barbiet ja pehmolelut olivat lempilelujani. En kuitenkaan tykännyt kovin paljon leikkiä nukeilla. Minulla oli ainoastaan hyvin lyhyt vaihe, kun innostuin nukkeleikeistä siskojeni innoittamana, mutta melko pian sen jälkeen palasin pehmokoirien hoitamiseen.

Ala-asteella törmäsin vauvakuumeilmiöön ensimmäisen kerran, kun pari luokkakaveriani, joiden isosisaruksilla oli jo lapsia, ilmoittivat kuumeilevansa. Minulle tämä tuntui täysin vieraalta, koska perheeni kuopuksena en ollut koskaan päässyt paljonkaan tekemisiin vauvojen kanssa. Toki joskus näin serkkujeni vauvoja kyläilyiden aikana, mutta en koskaan rohjennut edes ehdottaa, että saisinko pidellä heidän vauvojaan. Niinpä lukioikäiseksi asti onnistuin välttelemään tätä pelottavalta tuntuvaa tehtävää.

Kun olin 18-vuotias, minusta tuli täti. Silloin sain ensimmäistä kertaa seurata läheltä vauvaperheen elämää. Tuntui hirveän pelottavalta ja ennen kaikkea kömpelöltä pitää pientä sisarenpoikaani sylissä, sillä pelkäsin vahingossa vahingoittavani häntä. Näin painajaisia siitä, että hänen niskansa taittui kun pidin häntä huonosti. Olin iloinen, kun poika kasvoi niin isoksi, että hän kykeni itse kannattelemaan niskaansa ja alkoi liikkua itse. Pari vuotta sitten sain toisen sisarenpojan, jonka kanssa oli myös kömpelöä aluksi, mutta häntä pitelin enemmän ja jo rohkeammin.

Tällä taustalla vauvakuume on tuntunut jokseenkin hämmentävältä. Ennen vauvat tuntuivat oudoilta ja vähän pelottaviltakin, mutta kokemusten sisarenpoikien ja muidenkin lasten parissa on johdattanut lasten viattomaan ja suloiseen maailmaan, jossa mielikuvitus saa siivet. Olen toki nähnyt sen toisenkin puolen: lapsen äärimmäisen riippuvaisuuden on äidistään, vähäiset yöunet, itkupotkuraivarit. Ja tietysti synnytys hirvittää kivuliaisuudessaan. Silti olen yhä enemmän alkanut vakuuttua siitä, että vaikka lasten saaminen ja kasvattaminen on rankkaa, on se kuitenkin niin antoisaa, että haluaisin sen kokea. Nähdä ihmisen kehittyvän ja kasvavan minun tukemanani.

Ja toki hormoneilla on myös oma osuutensa tässä. Sitä kun on siinä hedelmällisimmässä iässä, niin lapset näkeekin yhtäkkiä vaaleanpunaisten linssien läpi. Pahinta on, jos näkee lapsen isänsä kanssa tai äidin käsi kädessä pikku taaperon kanssa. Mieheni katsoi vastikään Housea ja sydäntä riipaisi, kun pikkulapsi siinä sairastui. Välttelin loppujakson katsomista. Ja entäs sitten vauvavideot! Viimeisimpänä kyynelkanavat aukaisi alla oleva video, jossa kuuro vauva kuulee ensimmäistä kertaa äitinsä äänen kuulokoneen ansiosta. Voi että tuota puoliksi hämmenynyttä, vähän pelokastakin ilmettä, jolla välillä pilkahtaa hymy. Sydän sulaaaaaa.

Kaikesta huolimatta en ole kuitenkaan hankkimassa lasta päätä pahkaa. Jo vuosia sitten päätin, että haluan odottaa vähintään vuoden, mieluummin useamman, naimisiinmenon jälkeen ennen kuin alan lapsia hankkimaan. Tämä sen vuoksi, että suurin unelmani lapsesta asti on ollut nimenomaan naimisiin meneminen. Haluan siksi nauttia jonkin aikaa ihan vain siitä, että minulla ja miehelläni on aikaa toisillemme. Opetella yhdessä elämistä. Ottaa askeleen kerrallaan kiirehtimättä. Matkustella, valvoa myöhään ja nauttia toistemme seurasta. Tämän lisäksi olemme molemmat vielä opiskelijoita, emmekä vielä tiedä minne tie vie valmistumisen jälkeenkään. Siksi elämäntilannekaan ei tunnu vielä oikealta lapsen hankkimiselle.

Olen kuitenkin myös iloinen siitä, että vauvan hankkiminen jonain päivänä on mukava ajatus. Koska jos yllättäen tulisinkin raskaaksi, en olisi puolikuollut pelosta kuten olisin ollut ennen. Osittain sen vuoksi naimisiinmenomme ajankohta tuntui oikealta nyt eikä aiemmin. On mukavaa, että perheen perustamisesta on tullut yksi uusi unelma nyt kun naimisiinmenounelma on toteutunut. Ehkä jonain päivänä sitten aikanaan saan kokea etuoikeuden tulla äidiksi.

Ehkä jonain päivänä anoppikin saa tulla mummoksi :)

Ymmärtämisen mysteeri

Jo jonkin aikaa mielessäni olen pyöritellyt ja ihmetellyt erästä asiaa. Ajatusprosessin laukaisi se, kun eräänä päivänä lähdin yliopistolta polkemaan kotiin ja siinä matkalla söin energiaboostiksi suklaapatukan. Kun olin sen mutustanut, huomasin lähellä roskakorin, jonka luo pysähdyin laittaakseni sinne käärepaperin. Silloin mieleeni pompahti ajatus: "En kyllä ymmärrä niitä ihmisiä, jotka eivät välitä siisteydestä vaan heittelevät roskat minne sattuu."

Sen jälkeen sama ajatus tai teema on toistunut moneen otteeseen yhä uudelleen eri yhteyksissä. Siis se, miten vaikeaa on ymmärtää toisten mielipiteitä ja ajatuksia ja niistä johtuvaa toimintaa. Tämä näkyy erityisen hyvin sosiaalisessa mediassa, jossa juuri nyt pakolaistulva jakaa vahvasti mielipiteitä. Minulla on molempien puolien edustajia kavereissani ja olen myös nähnyt kummallakin puolella halveksuvaa puhetta niistä, jotka ovat eri mieltä. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan, mikä nyt milloinkin on ajankohtaista ja mikä herättää tunteita.

Olen itse yleensä sellainen ihminen, joka ei ota näihin asioihin juuri kantaa julkisesti. Sen sijaan seuraan yleensä kiinnostuneena keskustelua ja lueskelen molempien puolien linkittämiä tekstejä kunnes väsähdän aiheeseen. On mielenkiintoista nähdä, mitä ihmiset ajattelevat toista mielipidettä edustavista ihmisistä ja seurata, pitävätkö nämä väitteet paikkansa toisinajattelevien ystävieni kohdalla. Ystävissäni on monia, jotka ymmärtävät vastustajien mielipiteiden taustat, mutta myös niitä joiden kohdalla epäilen taustalla olevan tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. En tarkoita tuomita ketään tällä perusteella vaan tämä on pelkkää pohdintaa. 

Edelliseen osittain liittyen olen pohtinut sitä, kuinka moni oikeasti on perehtynyt asioihin niin paljon, että ymmärtää mistä hänen mielipiteensä ja asenteensa kumpuavat. Se on haastavaa erityisesti sellaisten aiheiden kohdalla, jotka ovat itselle tärkeitä, sillä se vaatii itseanalyysia ja äärimmäistä rehellisyyttä itseään kohtaan. Uskon, etä itse kunkin on kuitenkin välillä hyvä pysähtyä pohtimaan omia motiivejaan ja asenteitaan. Törmäsinkin erääseen todella rehelliseen tekstiin, jossa kirjoittaja oli pohtinut sitä, miksi hän ajattelee negatiivisesti pakolaisista. En ota nyt kantaa tekstiin muuten, mutta minusta oli ihailtavaa, kuinka tämä kirjoittaja oli niin sanotusti mennyt itseensä ja rehellisesti miettinyt omaa asennettaan.

Luin myös toisen tekstin, joka herätti aiheeseen liittyviä ajatuksia. En ikävä kyllä muista, mistä tämän tekstin luin, mutta siinä oli haastateltu psykologia tai jotakuta muuta ammattilaista (jos joku tunnistaa tekstin, niin voisiko linkittää minulle? En ole aivan varma ovatko kaikki seuraavat asiat edes tästä tekstistä vai kahdesta erillisestä). Tämä ammattilainen oli sitä mieltä, että luonteemme vaikuttaa auttamishaluumme. Toisille esimerkiksi rahan lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen on luonnollisempaa kuin toisille eikä siihen liity sen vuoksi "paremmuutta". En ota tähän mielipiteeseen kantaa, vaan tartun siihen mikä minulle päällimmäisenä tuosta tekstistä jäi mieleen. Tekstissä peräänkuulutettiin sitä, että ihmiset nähtäisiin ennen kaikkea ihmisinä. Haastateltu itse menetteli esimerkiksi siten, että kuvitteli henkilön lapsuudessaan lapsellisine tarpeineen, jotta tämä henkilö inhimmillistyi hänelle. Se, että ymmärrämme "vastustajiemmekin" olevan inhimillisiä eikä pelkkiä kaikessa väärässä olevia hirviöitä. En tiedä, ajatteleeko kukaan todella näin, mutta välillä keskustelua seuratessa siltä alkaa tuntua.

Monet muutkin keskustelut ja tilanteet ovat johdattaneet ajatuksiani, ja lopputulemana on se, että olemme kaikki ihmisinä niin erilaisista lähtökohdista ja saaneet niin erilaisia vaikutteita elämässämme, että ei ole ihme, jos ajattelemme ja toimimme hyvin eri tavoin. Vaikka toisen mielipiteet ja asenteet tuntuvat joskus käsittämättömiltä, on hyvä tiedostaa että kaiken takana on järkevä ja looginen ihminen, jota toisaalta ohjaavat ympäristössä vallitsevat mielipiteet, tarjolla oleva tieto, tunteet ja omat ajatusprosessit. Ja ne samat asiat koskevat myös minua. En ole täysin puoleeton eivätkä mielipiteeni ole välttämättä täysin vedenpitäviä.

Tämä muutaman viikon kestänyt asian prosessointi on johtanut siihen, että olen kiinnostunut ihmisistä aivan uudella tavalla. Minua kiinnostaa, miten toiset näkevät tämän maailman ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Onneksi minulla on paljon erilaisia ystäviä, joilta voin oppia uutta ja jotka voivat laajentaa omaa kapeaa maailmankuvaani. Ja kaikkein läheisimpänä ihmissuhteena tietysti aviomies, joka yhteisestä arvopohjasta huolimatta näkee monet asiat hyvin eri tavalla kuin minä. Käsittämättömyyden hetkiä on ollut useita ja niitä varmasti tulee. Jotkin asiat täytyy ehkä jopa jättää mysteereiksi, joita vain en voi ymmärtää. Mutta kuten olen joinain kertoina saanut jo todeta, joskus ymmärrys avautuukin keskustelun kautta ja sitä huomaa kuinka rajoittunut oma katsanto onkin ollut. Vaikka erimielisyyden hetket voivatkin olla turhauttavia, uskon että ne oleellisesti myös rikastuttavat elämäämme. Sitä uskon suvaitsevaisuuden pohjimmiltaan merkitsevän, että ymmärsi toisen mielipidettä tai ei, oli siitä kuinka vihainen tahansa tai vaikka olisi sataprosenttisen varma olevansa itse oikeassa, toinen tulee kuitenkin hyväksyä sellaisena kuin on.

Ensimmäinen (päälle) kuukausi vaimona

Siitä on nyt (nopea laskutoimitus, ei kun tähän tarviinkin mun sormia koska mulla on surkea matikkapää) kuukausi ja 19 päivää kun oli minun ja mieheni ihana, koskettava, hauska, kaunis ja niin edelleen upea hääpäivä. Oli huikeaa, kun kaikki se kuumeinen valmistelu, joka kärjistyi viimeisen viikon viimeisten päivien aamusta iltaan kestävään hääpuuhasteluun, oli vihdoin ohi ja sai nauttia kuinka kaikki se vaivanäkö palkittiin siten että kaikki meni täydellisesti.

Kun minulta on tähän mennessä kysytty, millainen ensimmäinen kuukauteni vaimona on ollut, olen yleensä vastannut "hyvin", koska se on ollut paras siihen hätään keksimäni kuvaus. Lisäksi en ole kovin hyvä spontaanisti keksimään kuvaavia sanoja, joten valitsen ne tutut ja tylsät. Ajattelin tässä postauksessa hieman enemmän valaista, mitä tämä "hyvin" pääpiirteissään on sisältänyt.

Häitten jälkeen ensimmäinen helpottava tunne oli ensinnäkin se, että viimein koitti loma koulusta, töistä ja häävalmisteluista. Loma, jota oli pitkään odotettu. Myös minun ja mieheni kohdalla toteutui juurikin se, minkä jo monista seuraamistani hääblogeista tiesin: häiden jälkeen nukuttaa. Ja se oli ihanaa, ettei tarvinnut välittää kellonajoista vaan nukkua niin pitkään kuin nukutti, ottaa päikkäreitä ja rentoutua. Ennen häitä olin useampana aamuna myöhäisestä nukkumaanmenoajasta huolimatta herännyt melko aikaisin, koska jännitti. Univelat tuli siis pian nukuttua pois. Eikä enää ollut sitä loputtomalta tuntuvaa tehtävälistaa, jota piti epätoivoisesti lyhentää eivätkä päässä pyörineet iltaa myöten rattaat yrittäen muistaa, mitä olen mahtanut unohtaa. Vihdoin se kaikki oli ohi.

Toinen ihana tunne oli se, että saimme vihdoinkin olla kahdestaan mieheni kanssa. Olimme kesän olleet enimmäkseen eri paikkakunnilla, sillä minä olin lapsuudenkodissani kesätöitä tehden ja häitä valmistellen ja mieheni taas Tampereen seudulla kesätyöpaikassa, jossa hän on ollut joka kesä monta vuotta. Niinpä näimme melko vähän ja silloinkin useimmiten kiireisissä merkeissä: oli kavareiden häät, molempien muutot ja kämpän siivoamiset sekä tavaroiden purkaminen uudessa asunnossamme. Mieheni työt loppuivat jonkin verran aiemmin ennen kuin minun ja hän tuli kahta viikkoa ennen häitä lapsuudenkotiini. Sielläkään emme kuitenkaan kovin paljon ehtineet viettää aikaa kahden kesken, sillä ensimmäisen viikon olin vielä töissä ja toisella viikolla häävalmistelut veivät paljon aikaa. Stressi, kiire ja väsymys aiheuttivat sen lisäksi kitkaa ja konflikteja.

Kun häitä edeltävänä iltana hääpaikka oltiin vihdoin viimein saatu koristeltua kelvolliseen kuntoon.

Häiden jälkeen olimme ihan mahtavalla mökillä muutaman päivän ihan kahdestaan omassa rauhassamme. Se oli aivan ihanaa kaiken kiireen jälkeen. Oli mahtavaa lueskella häävieraiden täyttämiä häävieraskortteja, syödä hyvää ruokaa upeissa maisemissa, lueskella hääraamattua ja rukoilla yhdessä ja kävimmepä veneilemässä ja kalassakin. Ja minä sain kerrankin valita ihan minkä elokuvan vain katsottavaksemme. Valitsin romanttisen draamakomedian, joka oli ikävä kyllä pettymys. Mutta siitäkin jäi hauska muisto, etenkin kun mieheni yritti samalla sytyttää mökin huonosti vetävää takkaa, joka sai palohälyttimet piippailemaan. Saimme kuin saimmekin kuitenkin vaahtokarkit paistettua!

Näkymä mökkimme takakuistilta. Aivan vieressä kohisi parikin koskea.

Veneilemässä

Mökillä viettämiemme päivien jälkeen olimme vielä kaksi yötä vanhempieni luona. Sen jälkeen pakkasimme tärkeimmät häälahjoista sekä omat tavaramme siskoni autoon (tavaraa oli oikeasti aivan älyttömästi, olin takapenkillä ihan jumissa sen keskellä) ja huristimme Ouluun. Oli hiukan sellainen olo lähtiessä, että oli kesän loppu, mutta onneksi Oulussa oli vielä lämpimiä ja aurinkoisia päiviä lomamme aikana.

Viimein pääsimme ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Se oli vielä aika hyrskyn myrskyn, mutta onneksi olimme jo suurimman osan tavaroista saaneet ennen häitä puretuksi. Piti enää purkaa pari laatikkoa, viedä ylimääräiset tavarat kellariin tai heittää pois ja koota ruokapöytä penkkeineen. Oli se ihana tunne, kun vihdoin sai imuroida lattiat ja levittää matot ja asunto alkoi oikeasti näyttää kodilta. Toki vieläkin on pikkujuttuja, jotka pitäisi hankkia, kuten lamput eteiseen ja keittiöön ja hyllyt tai vastaavat olohuoneen seinälle peittämään aiempien asukkaiden tekemät rumat jäljet. Kuitenkin, vaikka yleensä uuteen asuntoon pitää yleensä ensin totutella jonkin aikaa ennen kuin se tuntuu kodilta, tämä on tuntunut siltä alusta asti. Ehkä sen vuoksi, että vihdoin viimein voimme asua saman katon alla pitkän odotuksen jälkeen.

Elokuu meni enimmäkseen rentoutuessa. Mieheni oli minulle todella ihana ja kiltti, mistä olin vähän ihmeissäni, koska ei hän ole ollut sellainen kuin seurustelumme alkuaikoina (ei sillä etteikö mieheni olisi minulle sellainen peruskiltti normaalisti, mutta tarkoitan siis sellaista erityisen kilttiä ja omistautuvaa). Aloimme katsoa yhdessä How I met your mother -sarjaa, koska en ollut koskaan nähnyt sitä kokonaan. Tänään katsoimme viimeisen jakson eli aika tiiviisti sitä on tullut katseltua. Tämän lisäksi olemme viritelleet muun muassa frisbeegolf-harrastustamme ja käyneet useamman kerran kiekkoa heittelemässä. Toki olemme myös ottaneet aikaa omille harrastuksillemme, jotka kesän aikana olivat jääneet melko vähälle, nähneet ystäviämme ja pitäneet jopa yhden Oulu-kierroksen Amerikan sukulaisille.

Toki kaikki ei ole ollut aivan auvoista koko ajan, vaan riitaakin on välillä ollut. Useamman muuton ja loppusiivouksen jälkeen minulle jäi päälle jonkinlainen "pakko pitää nyt kaikki siistinä"-vaihde. Yritin neuvoa miestäni pitämään paikat siistinä ja siivoilin itse ahkerasti kummankin jälkiä. Tämä kesti ehkä viikon tai pari. Sitten tajusin, että vanha laiskuuteni alkoi palailla ja syyllistyin itse niihin asioihin, joita olin pyytänyt miestäni muutamaan tavoissaan. Päätin siis höllentää. En ole kovin siisti ihminen, eikä vaimous muuta sitä tuosta vain. Haluan toki säilyttää kotimme perussiisteyden, mutta jos pöydillä pyörii välillä pari likaista astiaa, sohvalla on vähän muruja ja likaisia vaatteita lojuu lattialla, niin mitä sitten. Ei se minua haittaa ja on mukavampaa elää rennommin niin ei miehenikään tarvitse koko ajan kuunnella motkotustani.

Ja muuten - tiskikoneemme ansaitsee erityismaininnan. Ihan mahtava laite ja on jo säästänyt meidät varmasti ties kuinka monelta riidalta (vaikka koneen käyttökin on kyllä vaatinut muutamat neuvottelut).

Syyskuun alussa alkoi paluu arkeen ja nyt kummankin kurssit ovat alkaneet. Ainakin vielä itselläni on innostunut asenne tähän syksyyn. Kurssit ovat mielenkiintoisia ja myöskään gradu ei tunnu vielä ahdistavalta. Ja puolisoni kuorsaamisesta huolimatta on mukavaa nukahtaa hänen viereensä ja elää yhteistä arkea hänen kanssaan.

Eli kooten, tämä on ollut todella ihana ensimmäinen päälle kuukausi iloine ja suruineen. En ehkä odottanut, että arki palaisi parisuhteeseemme näin pian, mutta olen silti tyytyväinen. On mukavaa olla vaimo. Vaikka vieläkin meinaan vastata puhelimeen väärällä sukunimellä. Vielä on siis opeteltavaa ja totuteltavaa, mutta nyt olen iloinen että saan olla juuri tässä elämäntilanteessa nyt.

Kimppuni päivän tai pari häiden jälkeen.

Kimppuni kuivattuna on hiukan kutistunut, mutta silti mukava muisto.

Minua etsimässä

Olen lukenut ehkä parasta tähän asti lukemaani hengellistä kirjaa. En ole vielä päässyt sen loppuun, mutta olen siitä niin innoissani etten voi olla jakamatta siitä jotain. Erityisesti kun tänään kirja tuntui kertovan kuin suoraan omasta elämäntilanteestani.

Kyseessä on Donald Millerin Blue Like Jazz, kirja joka minulta on ystävältäni lainassa. Kirjassa on kertomuksia kirjailijan omasta elämästä, jotka eivät ole ihmeellisiä tekoja, joissa kymmeniä parani ja satoja uudistui uskossa. Kuten kirjan alaotsikkokin kertoo: "Nonreligious thoughts on Christian spirituality". Kirjailija siis kertoo ennemminkin omista heikoista hetkistään, ajasta ennen uskoontuloaan ja silloin kun hän kompasteli uskossaan ja tajusi oman pienuutensa.

Saattaa kuulostaa nurinkuriselta, mutta totta puhuen tämä kolahtaa paljon syvemmin kuin ne lukuisat ihmeet. Kirjailija on elämästään äärimmäisen rehellinen ja juuri se tekee tästä kirjasta samastuttavan. Juuri sen vuoksi voin huomata, että hyvänen aika, minullahan on nämä ihan samat ongelmat.En olekaan niin outo kuin luulin! (Halleluja)

Anteeksi, innostuin ehkä liikaa. Mutta nyt teillä on toivon mukaan käsitys, millaisesta kirjasta on kyse. Sitten itse asiaan.

Tänään lukemassani luvussa Miller kertoo ajasta, jolloin hänet kutsuttiin yliopistonsa hengellisen ryhmän johtajaksi. Kävi kuitenkin niin että huomio ja kehut nousivat hänellä päähän ja hän janosi olla näkyvillä enemmän. "When I was asked to speak again, I jumped at the chance like Homer Simpson at a donut".

Kuitenkin Miller huomsi, että hän alkoi muuttua joksikuksi vieraaksi, joka toisteli kliseelauseita kuten "Jumala olkoon kanssasi". Hän alkoi tuntea olevansa teennäinen ja siksi vihaamaan omaa ääntäänkin, koska hän kuulosti talk-show-juontajalta.

Niinpä Miller kävi keskustelun pastorinsa kanssa, jossa hän kertoi lähtevänsä pois saadakseen ajattelutapansa kuntoon.Miller summaa ajatuksensa näin:

"Something got crossed in the wires, and I became the person I should be and not the person I am. It feels like I should go back and get the person I am and bring him here to the person I should be."

Tämä kolahti itselleni sen vuoksi, että minusta on jonkin aikaa tuntunut, etten oikein tiedä kuka olen. Tuntuu, että välillä esitän jonkinlaista roolia, mutta en tiedä kuinka todellinen minä toimisi kyseisessä tilanteessa. Tuntuu, että olen asettanut itselleni rimat niihin korkeuksiin, joihin uskon että todellisen kristityn tulee yltää. Mutta nyt, aivan kuten Miller, olen väsynyt tekohymyihin ja itse itselleni asettamiini vaatimuksiin. Sen vuoksi olen luisunut toiseen ääripäähän, välinpitämättömyyteen. Ja se on tuntunut pahalta, koska minulle on opetettu että rakkauden vastakohta on välinpitämättömyys.

Onneksi kuitenkin olen oppinut myös olemaan armollisempi itseäni kohtaan. En ole tuominnut itseäni kadotukseen väsyneestä välinpitämättömyydestäni vaan sen sijaan alkanut tutkiskella itseäni ja omia motiivejani. Haluan olla rehellinen, rehellisesti oma itseni. Olen pyytänyt, että Jumala alkaisi muuttaa välinpitämättömyyttäni rakkaudeksi ja välittämiseksi. Olen pyytänyt, että Hän paljastaisi minulle omia vahvuuksiani ja heikkouksiani. On ollut hyvin helpottavaa, kun minun ei ole tarvinnut piiskata itseäni vaan olen saanut levätä Jumalan hyvyydessä ja hyväksynnässä.

"Etsikää ennen kaikkea Jumalan valtakuntaa ja hänen vanhurskasta tahtoaan, niin teille annetaan kaikki tämäkin." Matt 6:33

Tällä reseptillä menen nyt elämääni eteenpäin. Prosessi voi olla kivulias, mutta uskon sen ajan olevan nyt. Ehkä minäkin vielä löydän sen ihmisen, joka olen sen sijaan, kuka minun pitäisi olla.

Esittäytyminen

Hei!

Aloittaminen on aina vaikeaa. Mutta "hei" on aina hyvä alku. Se viestii ystävällisyydestä. 

Pidin aiemmin blogia, jossa kerroin kokkauksesta (enimmäkseen epäonnistumisistani siinä) sekä lukemistani kirjoista. Se kuitenkin alkoi tuntua aikansa eläneeltä, kun noin neljä ja puoli vuotta olin sitä kirjoitellut. Kaipasin uutta blogia, jossa voisin kertoa vapaammin elämästäni ja ajatuksistani.

No. Tässä se vihdoin on, kun tänään yliopistolta iltaluennon jälkeen kotiin pyöräillesäni innostuin sen luomaan. Ajatus tästä blogista on muhinut päässäni jo jonkin aikaa, mutta kysymys sen toteuttamistavasta sekä ajanpuute viivyttivät sen perustamista. Tänään tuli kuitenkin vihdoin olo, että nyt on tämän blogin aika. 

Ehkäpä kerron hieman itsestäni, esittäytyminen on aina kohteliasta. Opiskelen kuudetta vuotta yliopistossa (anonymiteetin vuoksi kerron vain, että humanistista alaa) ja teen tänä lukuvuonna viimeisiä opintojani sekä gradua. Menin vähän päälle kuukausi sitten naimisiin ja olemme nyt aloitelleet mieheni kanssa yhteistä arkea ensimmäisessä yhteisessä kodissamme. Kuulun helluntaiseurakuntaan ja blogiin kirjoittelenkin varmasti paljon ajatuksia uskosta. Erityisesti nuortenillat ja nuorten aikuisten naisten solu kuuluvat arkeeni. 

Rakkaimpia harrastuksiani on pienestä pitäen ollut lukeminen. Sen lisäksi luonnossa liikkuminen muun muassa minun ja mieheni yhteisten harrastusten geokätköilyn ja frisbeegolfin parissa on minulle tärkeää. Sen lisäksi musiikki ja tanssi ovat lähellä sydäntäni, vaikken tanssia enää vakituisesti harrastakaan. Lisäksi säännöllisen epäsäännöllisesti innostun erilaisista asioista, kuten bloggaamisesta, askartelusta, liikuntaharrastuksista ynnä muusta. Toivon mukaan innostus tämän blogin parissa kestää pidemmän aikaa ja saisin tätä kautta heräteltyä opinto- ja muiden elämän kiireiden myötä kuollutta kirjoitusharrastustani eloon.

Toivon mukaan tämä blogi on voimavara ja ajatusten käsittelyn paikka opintokiireiden ja stressin keskellä. Kun kirjoittaa ja lukee paljon akateemista tekstiä, on luovuus joutunut vuosien varrella riutumaan, vaikka se ennen oli suuri voimavara elämässäni. Toivon kuitenkin myös, että tämä blogi voisi olla antoisa myös teille lukijoille ja saisitte tästä paitsi huvia, myös ajatuksen aihetta.

...Olen huono myös lopettamisessa. Puheluiden lopussakin jään himmailemaan ja ihmettelemään, että mitähän tässä sanoisi loppuun ilman että kuulostaa teeskentelevältä. Sanotaan vaikka, että näihin kuviin ja näihin tunnelmiin. Palaillaan. Adiós. Kirjoittelemisiin. Äh.