Paineeton pääsiäinen?

Minun täytyy myöntää näin "uskovaiselle" hieman nolo juttu. En oikein osaa viettää pääsiäistä. Olen kyllä jouluihminen henkeen ja vereen. Ehkä siksi, että talven pimeys ja kylmyys ovat minulle niin vaikea asia, että tarvitsen tuon lämpöisen ja valoisan juhlan nostattamaan mielialaa. Rakastan lahjojen ostamista, sitä että saan miettiä miten ilahduttaa läheisiäni. Toki joulu on minulle myös hyvin hengellinen juhla. Minusta on niin ihanaa rauhoittua niin kauniin sanoman äärelle, että Jumala tuli pieneksi vauvaksi, kaikkein haavoittuvaisimmaksi. Ja että jo tuolloin ristin synkkä varjo ulottui Häneen.

Pääsiäinen taas on mennyt monena vuonna vain ohi. Usein olen jopa tehnyt koulutehtäviä sen ajan, tuo aika kun usein sattuu juuri loppukeväälle kiireisimpään opiskeluaikaani. Sama kuvio toistuu myös tänä pääsiäisenä. Olisin kovasti halunnut mennä seurakuntaani ehtoolliselle tänään, mutta deadline puski päälle ja niinpä en ehtinyt. Se hieman hävettää minua, koska ymmärrän kyllä, miten tarpeellista olisi pyhittää pääsiäinen levolle ja sen sanoman ääreen rauhoittumiselle. Yläasteikäisenä se vielä luonnistui, sillä luin pääsiäisen tapahtumat evankeliumeista ja kuuntelin musiikkia, joka sopi pääsiäiseen.

Tämän lisäksi koulukiireet ovat jatkuneet niin pitkään, että koti on jäänyt täysin heitteille. Nurkat ovat täynnä pölyä ja roskaa ja tavaraa lojuu pitkin poikin asuntoa. Neljään viikkoon emme ole kunnolla siivonneet. Sotku on aika ahdistavaa, mutta ei vain ole riittänyt voimaa eikä aikaa. Ei myöskään ole jälkeäkään rairuohosta,  tulppaaneista tai narsisseista. Kyllä, pääsiäistunnelma on todella kaukana tästä asunnosta.

Toisaalta pääsiäinen ei ole minulle yhtä ulkoinen juhla kuin sisäinen. Olen kuitenkin aina pyrkinyt edes jossain vaiheessa pohtimaan Jeesuksen uhria ja sen merkitystä minun elämälleni. Ei tästäkään pidä tehdä taakkaa itselleen. Onneksi nyt kun koulutyöt on juuri ja juuri ajalleen palautettu, on hieman enemmän aikaa levätä ja pohtia tuota sanomaa. Hieman varmaan gradukirjallisuutta pitää lueskella, mutta ajattelin vähintäänkin sunnuntain ottaa ihan vain vapaapäiväksi.

Tällaisia pääsiäisherkkuja tuli sentään ostettua. Ja miehelle mämmiä.

Minusta ehkä hienoin tapa viettää pääsiäistä olisi nimen omaan elää omaa uskoa todeksi. Kiittää siitä, että Suomessa on uskonnonvapaus ja minä saan viettää juhlapäivänä minulle tärkeän tapahtuman muistopäivää. Toivon, että voisin tänä pääsiäisenä tehdä hyvää toisille ja osoittaa rakkautta. Viikonloppuna lähden tapaamaan vanhempiani ja siskojeni perheitä, mikä on sekin mukavaa.

Virsi 77 on yksi minun suosikkipääsiäislauluistani. Se sopii hyvin juurikin pitkäperjantaihin. Ihanaa pääsiäistä kaikille!

1. Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se. On Hengen viitoittama sen joka askele. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 2. Tien kaikkein raskaimman Jeesus on käynyt armossaan, kun meidän kurjain tähden hän kulki kuolemaan. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 3. Oi rakkautta näin suurta, kun meitä säälii hän, maailman synnit kantaa, tuo meille elämän! Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien.

4. Nyt, köyhä syntinen, riennä luo Herran Jeesuksen! Saat rauhan, lohdutuksen haavoissa Kristuksen. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 5. Myös laulun oppia uuden saat tiellä taivahan. Se taivaassa jo kaikuu edessä Karitsan. Hän kuoli kaiken täyttäen, mutta tie oli tuskien.

Vuodet runoina

Nuoresta asti minulle hyvin tärkeä tapa käsitellä asioita ja tunteita on ollut kirjoittaminen. Erityisesti runot ovat suhteellisen lyhyt ja helppo tapa laittaa tunteet ja ajatukset paperille. Selailin tässä muistikirjaani, jota olen alkanut täyttää vuodesta 2011 lähtien, ja huomasin, että runot kertovat hyvin selvästi siitä, millainen elämänvaihe on milloinkin ollut meneillään. Päätin valikoida niistä parhaat ja jakaa ne tänne blogiin pienellä saatetekstillä.

2011:

Tämä runo kertoo ehkä eniten muutoksesta ja siitä, että jotain on jätettävä taakse. En ole varma, kirjoitinko tämän tietoisena tästä sanomasta, mutta se kertoo kyllä jonkin verran elämäntilanteestani. Olin tuolloin asunut noin kahdeksan kuukautta Oulussa ja opiskellut ensimmäistä vuotta yliopistossa. Kotona vanhempieni luona kävin entistä harvemmin eli noin kerran kuussa. Samoihin aikoihin myös hyvä ystäväni oli menossa naimisiin, mikä ehkä vahvisti sitä tunnetta, että tässä ollaan aikuistumassa. Se tuntui aika pelottavalta. Yhtä lailla tämä runo voisi kertoa masennuksesta, mutta en tosin muista olleeni tuolloin erityisen masentunut. Eniten tämä oli sellainen tuokiokuva.

Syksy

Kesä kuoli.

Se kävi pitkän taistelun,

mutta sen vahvuus muuttui hiljalleen

hauraaksi, ja tuuli

lehti lehdeltä riisui sitä elämänvoimasta.

Vilu tunki sisään

pienen pienistä rakosista ikkunanpielissä.

Oli aika kaivaa villasukat

kaapin perukoilta esille.

Lopulta jäi pimeys ja tyhjyys,

mutta kesän hautajaisissa todettiin:

"Sen kuolema oli kaunis".

2012:

Vuonna 2012 kirjoitin melko paljon runoja. On paljon tuokiokuvauksia asunnostani, tulevaisuuden suunnitelmien pohtimista, opiskelija-arjen raskautta. Joukossa oli useampikin kiva runo, mutta lopulta valitsemani tuntui kuvaavimmalta. Vuotta leimasi hyvin vahvasti se, että vaikka elämäni oli hyvää, kaipasin hyvin vahvasti elämänkumppania vierelleni. Se oli ärsyttävää, koska olisin halunnut nauttia sinkkupäivistäni niin paljon kuin pystyin, mutta kaipuu ei vain suostunut väistymään. Saman vuoden kesällä sitten aloinkin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

Kai jokaisen täytyy oppia

pärjäämään omillaan.

Niin monesti oon saanut tuntea

ollaan Sinä ja minä vaan.

Se lohduttaa, etten oo yksin,

mut samalla kaihertaa,

kun ihminen vierelleen toista

samanlaista aina kaipaa.

Mutta tiedän oppia täytyy

ensin itsensä tuntemaan,

että kaikkensa antaen voisi

toista ihmistä rakastaa.

2013:

Olimme seurustelleet jo jonkin aikaa nykyisen mieheni kanssa ja mietimme paljon tulevaisuutta. Se tuntui minusta pelottavalta. Niin paljon ihmisiä eroaa ja naimisiin meneminen varmasti tarkoittaisi myös tuskallisia hetkiä ja uhrauksia. Niinpä vuodelta 2013 on paljon tätä asiaa pohdiskelevia runoja. Samaan aikaan niissä on pohjalla luottamus Jumalan johdatukseen. Valitsin kaksi lyhyttä runoa, koska en osannut valita niistä.

Maalaat rakkautesi

auringonlaskun väreihin.

Olen sylissäsi,

tiedän, että viet minut

parhaalle tielle,

vaikkei se ehkä ole helpoin.

Kun koko maa on vaiennut

eikä kuulu ääntäkään

tunnen selvimmin

lähelläni hengität

suojaat edestä ja takaa

joskus lempeästi kosketat

 ohjaat suuntaa

2014:

Vuonna 2014 koin jonkinlaista luovuuskatoa. Muistikirjaani on tallentunut lukuisten hoidettavien asioiden muistilistojeni lisäksi ainoastaan yksi runo. Se kertoo jälleen luopumisesta, sillä aloin ehkä irtautua nuoruuden muistoista, jotka ennen olivat olleet minulle kaikki kaikessa, onnellisinta aikaa elämässäni. Henkisesti taisin jo tuolloin alkaa tehdä tilaa uudelle. Ja huom. tämä runo on totta, sillä sisäpelikenkien pussini on vieläkin peräisin ehkä vuodelta 2005 ja se on jo aika hirveän näköinen jos totta puhutaan. Välillä kiinnyn todella hassuihin asioihin.

Luopumisen tuska

Toiset sanovat olevansa hamstraajia,

minä vaalin jopa muovipusseja.

"Ei, ei Conadia!

Se on Italiasta!"

Sisäpelikenkien pussikin

on jo melko retro.

Olen siitä vähän ylpeäkin.

(ei pari reikää mitään haittaa)

Tiedän.

Joskus pitää luopuakin.

Aina ei voi vain olla

kaapit täynnä muovipusseja.

2015:

Luovuuskato jatkui viime vuoden kevääseen. Yhtenä osatekijänä oli kiire: piti suunnitella häitä, käydä koulua, etsiä kesätöitä ja uutta asuntoa, olla töissä ja muuttaa. Minua harmitti jo silloin, etten ehtinyt nauttia tarpeeksi häitä edeltävästä ajasta. Erityisesti kesällä kiire oli aivan valtava enkä ihan oikeasti ehtinyt ottaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut pohtiakseni avioliittoa ja elämää. Sen vuoksi runoja syntyi lähinnä syksyn puolella, kun asiat vähän rauhoittuivat. 

Sitä aikaa leimasivat jälleen pintaan nousevat itsetunnon ongelmat ja yllättävä yksinäisyyden tunne. Sosiaalinen kanssakäyminen tuntui vaikealta ja näin itsessäni vain vikoja. Tuosta kuopasta on jo vähän noustu, itsetunto vahvistuu edelleen vähä vähältä. Seuraavaan runoon olen yrittänyt selittää ainaista ongelmaani eli sitä, miltä tuntuu kun on vaikeaa saada sanojaan kuuluviin ja mitä ehkä toivoisin toisilta. Onneksi lähipiiriini on siunaantunut paljon niitä, joilla riittää kärsivällisyyttä antaa minulle suunvuoro ja jotka huomaavat, vaikka ääneni olisi liian hiljainen kuultavaksi.

Kun ei tule kuulluksi,

näen kun sanani hukkuvat

toisiin, voimakkaampiin virtoihin

Kun ei tule kuulluksi,

oma ääni vaimenee.

Ehkä muut haluavat,

ettei minua olisi.

Tilaa sanoa oma sanoma,

sopiva tauko puhua.

Se, että sinua kiinnostaa,

mitä minä ajattelen.

Sitä toivon.

Vain pieni ero on sen välillä,

tuleeko kuulluksi,

tunteeko itsensä arvostetuksi,

hukkuvatko sanat,

unohtuuko.

Autuaita ovat kärsivälliset,

he perivät maan.

Koulukiireitä

Tämä kevät on kulunut sukkelaan, sillä minulla on ollut paljon koulukiireitä viime aikoina. Erityisesti gradu on vaatinut paljon työtä, koska maanantaina minun piti palauttaa puolivälityö, jota käsittelemme seminaarissa ensi maanantaina. Nyt kun palautus on tehty ja olen ehtinyt hiukan sen jäljiltä huilata, on aikaa päivittää blogiinkin koulunkäynnin haasteista ynnä muusta.

Puolivälityön valmiiksi saaminen oli melkoinen operaatio, mitä 6,5 vuoden opiskelukokemuksella osasin odottaakin. Kuten tavallista, työtä oli paljon enemmän kuin aavistin ja sen seurauksena tein viime viikolla pitkiä päiviä yliopistolla. Maanantaina vietin yliopistolla 10 tuntia ja jatkoin tekstin hiomista vielä kotona. Aloitin yhdenstoista aikoihin ja lopullinen versio lähti siinä kahdentoista jälkeen, eli yli 12 tuntia siinä sitten lopulta vierähti. Enkä lopulta ollut tyytyväinen siihenkään versioon, ja jouduin laittamaan tulkintaohjeita melkoisen listan sähköpostin mukana.

Minulle on hyin vaikeaa antaa kenenkään luettavaksi hiomatonta tekstiä. Yhtenä syynä on kenties perfektionismini. Toisaalta pelkään, etten ole lukenut kirjoittamaani tekstiä tarpeeksi tarkkaan ja siksi siellä on jotakin tyhmää ja/tai noloa. Tämän takia myös luentomuistiinpanojen lainaaminen toisille on tuottanut vaivaa. Yksi syy on myös se, että työtapani eivät ole suoraviivaisia ja loogisia, vaan gradussakin kirjoitan kaikkea yhtä aikaa. Jos ajatus jotain kappaletta kirjoittaessa katkeaa, saatan jättää sen hautumaan ja kirjoittaa sen sijaan jotain muuta kohtaa. Sen pelossa, että unohdan hyvät ajatukseni, hahmottelen myös kappaleita siten, että kirjoitan otsikoiden alle vain sen, mitä asiasta sillä hetkellä ajattelen. Kun vielä alkuvaiheessa lähdeviitteet olivat sulkeissa eivätkä siististi alaviitteinä, oli tuloksena melkoinen sekametelisoppa, jonka siistimiseen meni monen monta tuntia. 

Itse gradun tekeminen on ollut kuitenkin onneksi mukavaa ja kiinnostavaa. Olen siinä mielessä tutkijatyyppiä, että tykkään syventyä aineistoon ja selvittää, mitä siitä saisi irti. Erityisesti se, kun oivaltaa jotakin uutta ja ehkä odottamattomatontakin, on todella tyydyttävä tunne. Heikkouteni vain on se, etten millään jaksaisi lukea tutkimuskirjallisuutta, erityisesti erilaisia teorioita käsittelevää sellaista. Ajatukseni lähtevät lukiessa helposti harhailemaan, minkä vuoksi lukeminen on hidasta. Tietokoneelta lukeminen on osoittautunut helpommaksi kuin kirjojen, koska tekstiä voi zoomailla sopivasti ja monesti kuuntelen koneelta instrumentaalia musiikkia samalla. 

Toinen heikkouteni on järjestelmällisyyden puute. Teen yhä uudelleen saman virheen, että luen jotakin kirjaa, mutta en kirjoita siitä mitään muistiinpanoja. Kuukauden päästä huomaan, etten muista enää yhtään mitään aiheesta, tekstissä lähdeviitteenä on vain kirjan tai kirjailijan nimi eikä sivunumeroista ja muista ole hajuakaan. Tai sitten en kuollaksenikaan muista, mistä jokin tieto on peräisin, koska olen unohtanut laittaa yhtään minkäänlaisen lähdeviitteen. Työmäärä vain kaksinkertaistuu sen seurauksena, kun kirjat pitää hankkia käsiin uudelleen. Siinä vaiheessa sitä kiroaa omaa ajattelemattomuuttaan ja laiskuuttaan.

Gradua tehdessä kunnon Word-versio on tietenkin todella ihanaa olla. Tein kandidaatintutkielmani pääasiassa Wordpad-ohjelmalla, koska sen kanssa ei tullut yhteensopivuusongelmia Wordin kanssa. Tässä välissä yliopisto on kuitenkin mahdollistanut oikean Word-version lataamisen myös kotikoneelle, mikä on ollut valtava apu. Muokkausta nimittäin tarvitsee tehdä melkoisen paljon vähemmän. Myös Excelin käyttö sujuu melkeimpä simät kiinni, niin paljon minulla on se ollut käytössä. Erilaisia Excel-tiedostoja on tällä hetkellä reilusti yli kymmenen.  Kolmas ohjelma, josta on tullut paras ystäväni, on Adobe Illustrator, jolla siis voi piirrellä kaikenlaista mukavaa. Sen käyttöön minulla oli kandin aikaan viha-rakkaussuhde, mutta koska tällä kertaa olen tarvinnut sitä vain yksinkertaisempiin töihin, sen käyttö on ollut melkein mukavinta koko gradussa. Luurit korville, musiikkia soimaan ja sitten piirtelemään. Mukavan nollaavaa toimintaa.

Tällä hetkellä minulla on ollut gradun kanssa se vaihe, että se pyörii helposti mielessä vähintään taustalla koko ajan. Unissakin yritän keksiä parhaita tapoja käsitellä jotakin asiaa vain huomatakseni aamulla niitten olleen täysin typeriä. Heräillessäni yöllä yritän vakuuttaa itselleni, että voin rentoutua ja antaa graduasioiden olla. Usein tuloksetta. Puolivälityön lähettämisen jälkeenkin hiominen jatkui unimaailmassa ja ohjaajalta tuli korjausehdotuksia ennen koko seminaaria. Sen lisäksi jos elokuvia katsoessani tai ihan vaan kaupungilla käydessäni näen jotain graduuni vähänkin liittyvää, kiinnitän siihen vaistomaisesti huomiota ja yllätän itseni sitä pohtimasta. Huokaus.

Tässä siis läpileikkaus viimeaikaiseen elämääni. Kuten huomaatte, pieni tauko on totisesti tarpeen. Nyt nautin talvilomaviikosta niin paljon kuin voin ja keräilen voimia. Ikävä kyllä en voi ihan koko lomaa lekotella, koska minun pitää loppuviikosta lukea venäjän välitenttiin ja koettaa kirjoitella referaatteja kurssitöinä. Muutama päivä lomaa on onneksi sekin virkistävää. Ehtii lukea, käydä ulkona ja kirjoittaa blogia. Eilen kävin pitkällä kävelylenkillä ja poikkesin samalla kirjastossa, joka on yksi mieluisimmista rentoutumispaikoistani. 

Gradu on kaikesta ikävyydestään huolimatta kuitenin hyvä juttu. Olen oppinut sen myötä paljon uutta paitsi tutkimusaiheestani, myös työskentelymenetelmistä, suunnittelusta, järjestelmällisyydestä ja tiedonhakumenetelmistä. Ja ehkäpä jatkossa uskallan olla itselleni hieman lepsumpi enkä aina stressaa sitä, ettei kaikki ole aivan täydellisesti. Voiton puolella onneksi jo aletaan olla, joten eiköhän se gradu siitä valmistu ja sen myötä minä.

Lukutoukkana luokses möngin

Nyt kun häämatkapostaukset ovat vihdoinkin pois alta, voisin kertoa hieman kuulumisia. Loma oli todellakin rentouttava ja antoi kaivattua välimatkaa opiskeluihin. Uusin voimin oli hyvä taas palata koulun penkille ja alkaa palauttelemaan mieleen, että missäs vaiheessa se gradu olikaan. Minulla on tänä keväänä muutama kurssi ja jatkan muun muassa venäjän opintoja. Gradu on kuitenkin se suurin työsarka. Se etenee hyvää vauhtia ja valmistuu todennäköisesti kevään aikana. Suurin haaste on muistuttaa itselleni, että se on vain harjoitustyö eikä elämää suurempi asia, josta tulevaisuuteni riippuu. Olen nimittäin välillä liian perfektionisti ja vaadin itseltäni liikoja. Haluaisin kuitenkin tehdä hyvää työtä ja saada hyvän arvosanan, mutta väsyttämättä itseäni täysin.

Muu elämä pyörii paljolti kotielämän ja seurakunnan ympärillä. Juuri viime viikonloppuna olin mukana tarjoilemassa seurakunnassa järjestetyllä sapattiaterialla. Samalla saimme syödä aterian ilmaiseksi. Se oli hieman erkoinen, mutta maistui kyllä. Suurin työ oli se, että tiskasimme ruokailijoiden astiat, mikä ei ollutkaan ihan nopea homma. Ruokailijoita oli muistaakseni noin 200 ja joka ikinen haarukka rakennuksessa oli käytössä (jouduimme itse syömään muoviaterimilla). Tiskaamiseen meni siis useampi tunti. Lähdin itse polkemaan kotiin puolenyön aikoihin ja osa vielä jäi tiskaamaan. Oli kuitenkin antoisaa olla palvelemassa ja tuntui mukavalta kun vielä seuraavana päivänäkin seurakunnan vanhempi väki kiitteli meitä nuoria tarjoilusta.

Olen yrittänyt kevään aikana lisätä liikuntaa arkeeni, koska se antaa paljon enemmän voimia arkeen. Ja toki muutma kilokin voisi samalla tippua ja vyötärönympärys kaventua, etteivät housut kiristäisi niin paljon. Zumbaan ja uimaan olen selvinnyt ja olen myös käynyt kävelylenkeillä - samalla Ingressiä pelaillen. Level 5 alkaa olla jo lähellä... Jee! Eräällä kävelylenkillä joen rannassa huomasin joutsenia, jotka uiskentelivat sorsien keskellä kuin kotonaan. Ohessa kuva tästä hauskasta näystä.

Eniten vapaa-aikaa minulla on mennyt viime aikoina kaunokirjallisuuden lukemiseen. Luin Mma Ramotswe-sarjan Limpopon yksityisetsiväkoulu, joka oli yhtä hyvä kuin sarjan muutkin osat. Kekseliäs, hauska ja filosofinen. Sen jälkeen luin ensimmäisen Nälkäpeli-kirjan. Olin kyllä nähnyt elokuvan, joten tiesin juonen. Tykkään silti mieluummin lukea kirjan, koska tässäkin kirjassa henkilön ajatukset ja kokemukset tulevat elokuvaa paremmin esille, etenkin kun Katnissin hahmo on lähtökohtaisesti hyvin pokerinaamainen. Mieheni ei erityisemmin pitänyt elokuvasta, mutta minusta Panem vyöhykkeineen on mielenkiintoinen skenaario tulevaisuudesta. Siitä, että ehkä ihmiskunta ei kykenekään tasa-arvoisuuteen vaan ajautuu jälleen diktatuuriin. En ole nähnyt muita elokuvia, joten muut kirjat saan lukea vähän suuremmalla jännityksellä.

Viimeisimpänä luin Graeme Simsionin kirjan Vaimotesti. Lainasin sen jo kesällä, mutta hääjärjestelyjen, kesätöiden ja muuton tuoksinassa en ehtinytkään lukea sitä. Nyt viimein sain sen taas käsiini. Ja tykkäsin todella paljon. Romanttisen hömpän rajamailla se liikuskelee genreltään, mutta päähenkilö onkin mies, mikä tuo erilaista näkökulmaa. Se kertoo sosiaalisesti rajoittuneesta tiedemiehestä, joka tahtoisi löytää vaimon itselleen. Hän päättää kehittää testin, joka karsii pois epäsopivat kumppanit. Suunnitelma ei etenekään aivan mutkattomasti ja lopulta päähenkilö Don oppii paljon itsestään ja toisista. Kirja oli todella hauska ja mukaansatempaava. Pidin paljon päähenkilöstä. Hän toi alussa kovasti mieleen The Big Bang Theoryn Sheldonin. Don on hyvin sympaattinen ja suloinen hahmo ja ainakin itse paikoin samastuin häneen paljon, koska omat sosiaaliset taitonikin ovat vähän vajavaiset. Kirjassa on samantapaista nokkeluutta ja hulvattomia tilanteita kuin Sophie Kinsellan kirjoissa. Vaikka arvasinkin loppuratkaisun, kirja oli minusta erittäin nautittava ja yksi parhaista lukukokemuksista pitkään aikaan. Suosittelen! Tuskin maltan odottaa jatko-osaan kiinni pääsemistä.

Seuraavaksi aion lukea Mary Hoffmanin Stravaganza-kirjasarjan viimeisen teoksen. Kyseessä on nuorten fantasiakirjasarja, josta olen aikoinani ensimmäisen osan lukenut jo kuutosluokalla ja loput yläasteikäisenä. Muutama vuosi sitten huomasin, että trilogia olikin paisunut kolmella osalla lisää. Niinpä aloitin sarjan lukemisen uudelleen, koska en muistanut kirjoista kovinkaan paljon. Kirjat kertovat lontoolaisista nuorista, jotka päätyvät Italian kaltaiseen rinnakkaismaailmaan, salaperäiseen Taliaan. Taliassa eletään 1500-lukua ja kirjoissa päästäänkin niin ruhtinaiden palatseihin kuin talliinkin. Nuoret kohtaavat seikkailuja ja päätyvät täyttämään tehtävän, jonka kohtalo on heille antanut. Lukukokemukset ovat olleet yllättävänkin hyvä. Kirjat on taidolla kirjoitettu ja juoni monivivahteinen. Neljäs osa Salaisuuksien kaupunki tosin ei minua vakuuttanut, mutta seuraava kirja oli jälleen mielenkiintoisempi. Suosikkini tähän mennessä lukemistani osista on kuitenkin kolmas kirja, Kukkien kaupunki. Se on jännittävä eikä juonta arvaa ennalta. Jännityksellä odotan, millainen kokemus viimeinen osa, Miekkojen kaupunki, on.

Tästä postauksesta tulikin varsin kirjallisuuspitoinen. Mitä kirjoja te olette viime aikoina lukenut ja millaisia lukukokemuksia ne olivat?

Häämatka, osa 3: Kata Beach

Patong Beachilta lähdimme neljän yön jälkeen Kata Beachille loppulomaksemme. Aamusta pakkasimme tavarat ja sanoimme hyvästit Candy Houselle. Kun veimme "Mr. Hanille" avaimet, kyseli hän jälleen huolehtivasti, minne olimme seuraavaksi matkalla. Hän suositteli käyttämään taksia, mutta selitimme menevämme mieluummin songthaewilla. Lopulta hän sanoi meille vain "Good Luck!"

Menimme tavaroinemme saman kadun varrelle, josta olimme kyydistä jääneet. Jonkin aikaa odoteltuamme songthaew tulikin ja kiireesti nousimme tavaroinemme kyytiin. Meille kuitenkin sanottiin, että meidän tulisi mennä vielä seuraavalle kadulle, joka oli rantakatu. Niinpä hyppäsimme kyydistä ja siirryimme sinne. Lopulta pääsimme oikeaan autoon ja matkasimme jälleen kohti Phuket Townia. Matkalla oli tällä kertaa ehkä hieman enemmän länsimaalaisiakin. Jouduimme ikävä kyllä istumaan osan matkaa eri penkeillä, mutta miehelläni oli mielenkiintoinen keskustelu erään brittimiehen kanssa.

Phuket Townissa jäimme pois päätepysäkillä ja lähdimme etsimään songthaewien lähtöpaikkaa. Aluksi olimme sekaisin suunnista, mutta paikallisen neuvomana löysimme paikan ja pääsimme melko nopeasti Kata Beachille menevään songthaewiin. Se matka olikin vähän seikkailullisempi, koska emme olleet aivan varmoja, mitä reittiä auto menisi. Lopulta se onneksi kiersi niin, että onnistuimme paikallistamaan itsemme hyvissä ajoin ja jäämään pois kutakuinkin oikeassa paikassa.

Suurimmat ongelmat alkoivat kuitenkin jäätyämme pois. Olimme kyllä tulostaneet etukäteen kartan, jossa oli myös hotellimme sijainti. Huomasimme kuitenkin, että karttapalvelu ei ollut paikantanut hotellia aivan oikein. Jonkin aikaa kuljimme neuvottomina katua edestakaisin etsien kuvan mukaista hotellia. Lopulta eräs ystävällinen matkapalvelun nainen kysyi, minne olimme menossa ja osasi neuvoa tien. Lopen uupuneina lopulta löysimme hotellin ja pääsimme huoneeseemme lepäämään. 

Hotellimme nimi oli Maithai ja sekin oli paikallisten pitämä guesthouse. Sen yhteydessä toimi myös hierontapalvelu ja ulos lähtiessä pitikin aina kulkea jalkahierontapisteen ohi. Työntekijöiden englannin kielen taito oli melko heikkoa, mutta he olivat silti ystävällisiä. Itse huone oli edellistä viihtyisämpi, sillä seinillä oli kuvia ja myös ulkonäkymä oli edellistä parempi, sillä Maithaita vastapäätä oli jokin viiden tähden hotelli runsaine palmupuineen ja viheralueineen ja niiden välistä pystyi näkemään myös vilauksen merestä.

Hotellissa oli kylläkin myös puutteita. Isoin niistä oli se, että internet ei toiminut huoneessamme muutamaan ensimmäiseen päivään. Valitimme siitä useaan kertaan ja asialle kyllä yritettiin tehdäkin jotain. Saimme rikkinäistä englantia puhuvilta työntekijöiltä sen käsityksen, että ongelma oli ulkona kulkevissa piuhoissa. Alakerrassa onneksi oli toimiva netti, joka juuri ja juuri ylsi huoneeseemme, kun puhelimen asetti välillä lattialle. Ongelma saatiin korjattua lopulta parin päivän jälkeen ja netti toimikin sen jälkeen, kunnes viimeisenä päivänä se taas lakkasi toimimasta. Muita ongelmia oli se, että alapuolellamme oli jälleen hyvin vilkas katu eli melua riitti. Tämä ei taaskaan meitä onneksi juuri haitannut. Sen sijaan harmillista oli se, että meillä ei ollut parisäkyä vaan kaksi erillistä sänkyä vierekkäin. Vuoteiden alla oli renkaat, jotka sai lukittua, mutta sängyt liukuivat silti helposti erilleen, jolloin väliin tuli ikävä kolo. Hyvä puoli asiassa oli tosin se, että ainakaan en herännyt joka kerta kun melko isokokoinen mieheni liikahti vieressäni, mikä oli yksi ongelma edellisessä hotellissa.

Hotelli oli silti mukava ja meille riittävä. Nukuimme siellä pitkään ja hyvin. Iltaisin selailimme feissarimokia, jos netti toimi tai katsoimme paikallista televisiota. Kanavia riitti, joten sieltä löytyi myös muutama englanninkielisiä ohjelmia lähettävä kanava. Mieheni tosin menetti hermonsa alati toistuvaan närästyslääkemainokseen, jossa laulettiin "Live well".

Paikkana Kata Beach oli minusta turistimaisempi kuin Patong. Toisaalta Patongissa hotellimme oli syrjemmässä, joten emme kovinkaan paljon edes kulkeneet kaikista turistimaisimmassa osassa siellä. Paikan etuna oli se, että meitä aivan lähellä oli toinenkin ranta, Karon Beach. Kävimmekin lopulta siellä paljon enemmän kuin itse Katalla, koska siellä oli meressä enemmän nähtävää miehelleni. Itse pidin ehkä Katasta enemmän, koska siellä hiekka oli hienompaa ja ranta kauniimpi. Melko lähellä oli myös kolmas ranta, Kata Noi, jolle menimme jalan eräänä päivänä. Kerron retkestä tarkemmin vähän myöhemmin.

Kata Beach

Yritimme etsiä Kata Beachilta geokätköä, mutta emme ilman nettiyhteyttä tuolla louhikossa löytäneet sitä.

Karon Beach

Auringonlasku Karonilla

Kata Beachilla oli yllätyksekseni hieman kalliimpaa kuin Patongilla. Tosin heti ensimmäisenä päivänä menimme keskeisimmästä turistialueesta syrjemmässä olevalle Patak Roadille, jonka varrella oli paikallisia ruokaloita. Löysimme heti alkuun erään naisen pitämän ruokalan, joka oli melko sympaattinen ja oikeasti halpa. Kävimme siellä useamman kerran, kunnes se oli eräänä iltana ehtinyt mennä kiinni ja löysimme erään toisen ruokapaikan, josta pidimme vieläkin enemmän. Emme kuitenkaan jaksaneet joka ilta kävellä sinne asti, joten söimme ruokaa myös lähempänä olleissa paikoissa. Pääasiassa söimme paikallista ruokaa, mutta välillä myös muun muassa pizzaa. Eräänä iltana menimme nälissämme erääseen buffetpaikkaan, jossa oli tarjolla myös länsimaalaista ruokaa. Se oli kuitenkin melkoinen pettymys, sillä siellä oli kana- ja lihavartaita, joissa ei ollut ollenkaan mausteita ja ne maistuivat sen takia ihan hirveältä. Onneksi siellä oli hyvää pastaa, salaattia ja jälkiruokaa. Ja hyvää musiikkia, jota esitti laulajanainen ja kitaristimies. Tosin huomasimme melko pian, että kitaristi vain teeskenteli soittavansa ja musiikki tuli nauhalta, mikä oli melko huvittavaa.

Oli mielenkiintoista seurata ruoanvalmistusta tässä ruokapaikassa.

Kanaa sweet and sour -kastikkeessa, nami.

Kata Beachilla oli monia ruokakojuja, joista sai melko edullista ruokaa.

Rannalla loikoilun lisäksi meillä oli parina päivänä muutakin hauskaa tehtävää. Kävimme pelaamassa miniglofia Dino Park -nimisessä paikassa. Siellä oli hauskaa ja rata miljöineen oli todella vaikuttava. Saimme jopa useita hole-in-oneja, mikä yllätti minua. En myöskään odottanut, että pärjäisin miehelleni niin hyvin. Olin pitkään johdossa, mutta lopussa mieheni kiri ja voitti minut kolmella pisteellä. Hieno kokemus joka tapauksessa. Ihan huippu paikka!

Jotkin esteet radalla olivat erikoisia...

Dinoja näkyi paljon

Tuo ei siis ole kalliota vaan keinotekoisesti tehty. Oli silti aika vaikuttavaa.

Kävimme myös eräänä iltana Fidan ylläpitämässä Phuketin kotikirkossa. Bongasimme vain yhtenä päivänä mainoksen lyhtypylväästä ja päätimme mennä. Pääsimme sinne mennessä myös seikkailemaan Hilton-hotellin alueelle. Oli vähän hulppeampaa kuin meidän hotellimme. Kokous oli hieno kokemus, vaikka olimmekin joukon nuorimmat. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja yhteisiä tuttuja löytyi, kuten yleensä helluntaipiireissä. 

Matkalla Hiltonille Patak Roadia myöten.

Hiltonin maisemia.

Tältä näytti Phuketin kotikirkossa.

Kata Noille matkaa kertyi hieman enemmän kuin Katalle ja Karonille ja se sisälsi enemmän ylämäkeä. Ylämäet ovat heikkouteni: jaksan kyllä suoralla kävellä pitkäkin matkoja, mutta ylämäessä väsyn heti (onneksi asun Oulussa, jossa on hyvin tasaista). Ranta oli todella kaunis ja siellä oli myös aika isoja aaltoja, mikä oli hauskaa. Tarkoituksemme oli käydä samalla reissulla Karon View Pointilla, näköalatasanteella, josta näkyvät kaikki kolme rantaa eli Karon, Kata ja Kata Noi. Emme kuitenkaan olleet aivan varmoja reitistä ja aurinko laski kovaa vauhtia. Lähdimme kuitenkin nousemaan ylämäkeä päästäksemme tielle. Matkalla näimme turistikuplan ulkopuolista maailmaa ja paikallisia taloja, jotka oli rakennettu aaltopellistä. Se oli aika pysäyttävää. Vaikka ylämäen nouseminen ottikin voimille ja sen vuoksi luovuimme View Pointille menosta, pääsimme ottamaan kuitenkin melko hienoja kuvia  korkeammalta. Patikointi ei ollut hyvä idea vaan olisi ollut järkevämpää vuokrata skootteri tai mennä taksilla tai tuk-tukilla. Retki oli kuitenkin loppujen lopuksi mukava.

En tykkää ylämäistä.

Mutta näkymät olivat hienot.

Siinäpä reissumme alkaa olla. Lähtöaamuna lentomme lähti jo yhdeksältä, joten nukuimme korkeintaan pari tuntia ennen kuin aamukuudelta lähdimme etsimään taksia. Mieheni oli tilannut taksin etukäteen, mutta ikävä kyllä sitä ei aamulla näkynytkään. Länsimaalaiset piirteemme kuitenkin olivat kerrankin hyödyksi, joten toinen taksi löytyi helposti. Minua vain pelotti melkoisesti kyydissä, sillä kuski kaahaili 50:n alueella 120 km/h. Onneksi hän oli kuitenkin kokenut kuski ja aamun vähäisessä liikenteessä pääsimmekin nopeasti perille. Lentokentällä meitä hämmensivät turvatarkastukset, sillä ensin tavaramme läpivalaistiin kentälle tullessa ja sitten vielä ruumaan menevät laukut tutkittiin erikseen. Tämän lisäksi tietenkin käsimatkatavarat läpivalaistiin niin kuin yleensä. Kaikki sujui ongelmitta ja pian olimmekin lennolla Sveitsiin, jossa olimme jälleen yhden yön, ja sitten kotiin.

Lentokoneessa oli hauskan nimistä vettä.

Huh, melkoinen romaani tästä tuli, kun kerrottavaa löytyi niin paljon. Toivottavasti jaksatte lukea. Matka oli aika sopivan mittainen, sillä loppuvaiheessa kaipasimme jo kotiin. Lämmön olisin voinut ottaa mukaan, mutta muuten oli mukavaa palata Suomeen.

Häämatka osa 2, loppuaika Patongissa

Jatkoa seikkailuumme Thaimaassa, Phuketin kuumuudessa.

Uudenvuodenpäivänä lepäsimme matkaväsymystämme pois ihan kunnolla. Minä olisin kyllä innoissani ollut rannalle lähdössä, mutta mieheni ei lämmennyt ajatukselle. Niinpä nukuimme pitkään ja lähdimme hotellilta vasta pimeän tullen. Rantasuunnitelmista pidin sen verran kiinni, että menimme edellisiltaa huomattavasti tyhjemmälle rannalle makoilemaan, kuuntelemaan yön ääniä ja katselemaan lepakoiden lentelyä. Otavaa ei taivaalla näkynyt, mutta Orionista tuli sen reissun aikana useasti bongattu tähtikuvio. Oli ihan rentouttavaa maata hämärässäkin ja jutella kaikenlaista. Välillä ohi meni lenkkeilijöitä tai jälkikäteislyhtyjen lähettelijöitä.

Patongillakin oli jouluvaloja laitettu valaisemaan rannan tuntumaa. Rantakadulla oli paljon myyjiä ja mukaan tarttui miehelleni flipflop-sandaalit sekä uusi hajuvesi, joka Suomessa olisi ollut huomattavasti kalliimpi. Oli hauskaa seurata mieheni tinkimistä. Sitten menimme pienelle toriaukealle, jossa oli useita ruokakojuja. Sieltä löytyi Fried everything-niminen koju, jolta ostimme vartaita. Harmittaa näin jälkikäteen, kun siellä olisi ollut ilmeisesti krokotiilinlihaakin tarjolla, mutta ei tullut sitä maisteltua. Minua eksoottiset makukokemukset eivät niinkään kiinnosta, mutta mieheni toivoi että olisi saanut maistaa ötököitä sun muuta, mutta eipä krokotiilin lisäksi missään ollut lopulta mitään eksoottisempaa tarjolla.

Flipflopit hankittu!

Siellä sitä krokotiilia mainostetaan olevan tarjolla...

Jälkiruuaksi ostimme banaanipannukakut, joihin sai valita banaanin lisäksi kastikkeen, kuten Nutellaa. Ylipäätään ruoka matkalla oli todella hyvää ja makealta puolelta pannukakut olivat yksi suosikkini. Hauskaa oli myös, että kojulla törmäsimme muihin suomalaisiin. He olivat meitä kokeneempia Thaimaan-matkaajia. Oli mukava kuulla tuttua kieltä muuallakin kuin meidän puhumanamme. Suurin osa Phuketin turisteista näet on venäläisiä.

Seuraavana päivänä sitten pääsimme vihdoin päiväsaikaan rannalle. Hurraa, tätä minä olin odottanut! Pitkä, valkea ranta täynnä pehmeää hiekkaa, aurinko, palmuja ja kimalteleva turkoosi meri. Oikea paratiisi. Kuumuus onneksi helpotti kun sai olla ihan vain uimapuvussa varjossa ja tuulenvire kävi mereltä. Parina päivänä tosiaan kävimme rannalla. Emme juurikaan auringossa uskaltaneet olla palamista peläten, mutta uiminen oli hauskaa, vaikka mieheni pettymykseksi kaloja, korallia tai muuta kiinostavaa ei oikein näkynyt. Olimme rannalla tosin aika rajoitetulla alueella. Patongin ranta on näet sen verran pitkä, että sen päästä päähän kävelemiseen menee aikaa. Meille taas riitti, kun kävelimme hotellilta rannalle sen vajaa 2 kilometriä kuumuudessa.

Patong päivällä...

... ja auringonlaskun aikaan.

Kävimme myös yhtenä iltana vähän isommalla paikallisella torilla ostamassa ruokaa. Ruoasta ainakin tiesi sen olevan tuoretta, koska yhdessä kojussa tehtiin nuudelit itse taikinasta asti ja myös ruoan maukkaus oli pääteltävissä paikallisten suuresta määrästä. Ja hyvää se kyllä oli. Juomaksi ostimme Fruit Shaket, joita monet paikallisetkin näyttivät juovan. Se oli kyllä hyvää! Passionhedelmästä tuli minun lempparini tuolla reissulla, alkaen tuosta Fruit Shakesta. Torilla oli huomattavasti halvempaa kuin lähempänä rantaa olevalla aukealla ja sen lisäksi siellä oli mahtava tunnelma. Tykkäsimme mieheni kanssa eniten reissulla käydä paikallisten pitämissä ja suosimissa paikoissa, koska niissä oli niin hieno tunnelma ja samalla tiesi tukevansa paikallista taloutta. Paikalliset olivat todella ystävällisiä ja monet tykkäsivät kysellä kaikenlaista. Useimmat tiesivät Suomesta sen, että siellä on kylmä ja saattoivat osata muutaman sanan suomeksi. Harmittaa, että emme ehtineet käydä tuolla isolla torilla kuin kerran.

Torin tunnelmaa.

Yksi asia, mitä reissulla kovin kaipailin, oli hotelliaamiainen. Muuten hotellin alhaisempi taso ei minua haitannut (kovaa sänkyä lukuun ottamatta), mutta hyvä aamiainen olisi ollut mukava lisä. Me nimittäin ostimme lähimmästä FamilyMartista tai 7Elevenistä leipää ja sen päällisiä, joita sitten popsimme. Ja vaikka mieheni oli ihan tyytyväinen, minä en oikein tykännyt. Leipä oli mautonta, juustoa oli vain sulatejuustona, voi oli makeaa (meillä suomalaisilla kun siinä on suolaa) ja makkarat haisivatkin niin kamalilta, että niihin en koskenut. Ensin aioin tehdä samalla lailla kuin interrailillamme pari vuotta aiemmin, eli ostaa leivän päälliseksi Nutellaa tai vastaavaa. Patongilta sellaista emme onnistuneet löytää, mutta seuraavalta rannalta Kata Beachilta löytyi suklaa-maapähkinävoilevitettä, jonka avulla selvisin aamupaloista. Toki kävimme välillä ulkonakin aamiaista syömässä, mutta joka päivä emme jaksaneet samaa vaivaa nähdä, kun tarpeeksi halpoja ruokapaikkoja ei lähellä yleensä ollut. Iltaisin sen sijaan söimme lähikaupasta löytämiämme erilaisia sipsejä ja muita herkkuja. Suurin osa oli hyviä makukokemuksia, mutta osa hiukan erikoisia.

Aamiainen vuoteessa.

Siinäpä oikeastaan kaikki olennaisin (jonka muistan) Patong Beachillä olosta. Ensi postauksessa kerron matkasta Kata Beachille ja ajastamme siellä.

Kyllä, nuo on oikeasti tehty vesimelonista.

Häämatka, osa 1: Uusivuosi

Hyvää uutta vuotta 2016! Vaikka kuukausihan sitä on kohta eletty. Viime tekstistä on vierähtänyt aikaa, mutta siihen on ihan hyvä syy. Olimme nimittäin häämatkalla tammikuun alkupuolen, joten Suomessa tämän vuoden puolella olemme olleet vasta vähän päälle viikon. En puhunut blogissa häämatkasta aiemmin, koska ei ollut ihan varmaa olimmeko sellaiselle vielä lähdössä. Nyt kerron parissa osassa häämatkastamme, koska kerrottavaa on niin paljon.

Jo viime vuoden alussa meillä alkoi mieheni kanssa itää ajatus, että haluaisimme lähteä häämatkalle Thaimaahan uutta vuotta viettämään. Eräs ystävä nimittäin kertoi, että siellä on hienot uuden vuoden pippalot. Rahapulan ynnä muun säätämisen vuoksi lentolippujen ostaminen venyi melkoisesti ja marraskuulla aloimme niiden hintoja vasta seurailemaan. Ikävä kyllä juuri siinä vaiheessa lippujen hinnat singahtivat yli budjettimme. Alkoi näyttää siltä, että matka saattaisi jäädä vain haaveeksi. Mieheni alkoi jo suunnitella, että lähtisimme vasta vuoden päästä, niin saisimme lennot huomattavasti halvemmalla kun tilaisimme ne kevään aikana.

Minä olen kuitenkin melko päättäväinen (lue: jääräpäinen) ihminen, enkä pidä luovuttamisesta. Niinpä sitkeästi seurailin lentojen hintoja. Päätin, että siihen asti kunnes lähtisimme 23. päivä joulun viettoon vanhempieni luo, yrittäisin saada matkan järjestymään. Ja 21.12. viimein tärppäsi. Löysin lennot, jotka juuri ja juuri osuivat budjettiimme. Vähän aikaa vielä epäröin: onkohan meillä ihan oikeasti tähän varaa? Sitten päätin, että kyllä häämatka on saatava vuoden sisään häistä tai ei se enää mikään häämatka ole. Niinpä liput ostettiin. Oli aika huojentunut olo, kun se jännittäminen oli ohi. Ja innostus alkoi kohota, kun aloimme suunnitella matkaa tarkemmin. Minun ensimmäinen oikea rantalomani! Meidän häämatkamme!

29.12. anoppini heitti meidät Helsingin lentokentälle. Matka alkoi lennolla Zürichiin, jossa olimme yhden yön. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että Sveitsi oli kallis paikka. Seuraavana päivänä nousimme sitten koneeseen, joka lensi suoraan Phuketin lentokentälle. Lento kesti muistaakseni noin 11-12 tuntia. En ollut koskaan ollut niin pitkällä lennolla. Melko rattoisasti se meni elokuvia katsellen, vaikka selkä, takapuoli ja jalat kyllä kipeytyivät. 

Ensimmäinen palmu bongattiin jo Zürichissä. Oli siellä hieman Suomea lämpimämpää, noin + 10 astetta.

Zürichin hyvin olennainen nähtävyys.

Lento sujui hyvin ja aamuseitsemän pintaan paikallista aikaa olimme Thaimaan kamaralla. Lentokentällä jännitimme sitten, löytäisikö yksi ruumaan laittamamme laukku perille. Aluksi hieman hermostutti, kun samat laukut pyörivät vaikka kuinka kauan hihnalla. Seuraavasta lastista laukku kuitenkin löytyi. Seuraava askel oli etsiä kuljetus. Vähän aikaa harkitsimme taksia, mutta koska google oli kertonut taksihintojen olevan korkeita, valitsimme monimutkaisemman mutta halvemman reitin. Körötimme siis lentokenttäbussilla ensin saaren eteläosassa sijaitsevaan Phuket Towniin. Oli mukavaa katsella matkalla uusia, aurinkoisia maisemia täynnä palmuja, temppeleitä ja paikallista elämää. Phuket tuntui olevan kuin yhtä suurta kylän jatkumoa.

Tunnelmaa lentokenttäbussissa. Songthaewista ei ikävä kyllä tullut otettua kuvaa.

Phuket Townissa mieheni suunnistustaidot joutuivat ensimmäiseen testiin. Hän oli selvittänyt, mistä eri rannoille menevien paikallisbussien pitäisi mennä. Löysimme kuin löysimmekin paikan. Tässä vaiheessa ei tosin mieliala ollut erityisen korkealla, koska emme olleet lentokoneessa saaneet unta, joten väsytti, oli kuuma, nälätti ja tavaroita piti raahata mukana. Lisäksi saimme ensikosketuksen turistielämään: koko ajan joku huuteli jostain "taxi, taxi!". Jotkut olivat vielä niinkin sitkeitä kyydintarjoajia, että saattoivat lähteä seuraamaan meitä.

Jonkin aikaa jouduimme odottelemaan ennen kuin Patong Beachille menevä bussi tuli. Kyseessä oli siis songthaew-paikallisbussi, katettu lava-auto, jossa oli kaksi pitkää penkkiä matkustajille ja kolmannen rivin sai jatkettua irtopenkeistä. Auto pakattiin aivan täyteen matkustajia ja sitten lähdettiin. Se oli kyllä ihan hauska kyyti. Tosin kukkuloiden rinteillä vähän hirvitti, että toivottavasti autossa riittää veto tai ainakin että jarrut olivat kunnossa. Hyvin pääsimme kuitenkin perille.

Seuraava haaste oli löytää hotellille. Kävimme syömässä ja sitten jatkoimme suunnistusta. Mieheni yllätti jälleen suunnistustaidoillaan ja hyvin löysimme perille tulostamamme kartan avulla. Yksin olisin ollut varmasti ihan hukassa. Onneksi hotellinpitäjä ei välittänyt siitä, että tulimme paria tuntia ennen varsinaista sisäänkirjautumisaikaa, joten saimme huoneemme. Ah, suihku, juomavettä ja sitten nukkumaan jet lagia pois. Mutkia tuli tosin vielä matkaan, sillä jouduimme sittenkin vaihtamaan huonetta erään sekaannuksen vuoksi. No, ei kun tavarat toiseen huoneeseen ja nukkumaan.

Menimme aika lailla opiskelijabudjetilla, minkä vuoksi hotellihuoneemme eivät olleet mitään erityisen hienoja. Ensimmäinen hotellimme Candy House oli ehkä hieman rähjäinen, mutta tärkeimmät eli sänky, wc, suihku, ilmastointi ja jääkaappi löytyivät. Saimme vaihtaa parin yön jälkeen isompaan huoneesen, joka oli viihtyisämpi kuin ensimmäinen. Huonoin puoli hotellissa oli se, että sänky oli minun selälleni aivan liian kova. Kyllä siinä nukuttua sai, mutta ei kovin mukavasti. Lisäksi huoneen ja käytävän välillä oli ikään kuin avonainen ikkuna, jossa oli vain ritilä ja verhot välissä. Niinpä kun siivoojat avasivat käytävän ikkunan, kuuluivat äänet kadulta todella hyvin huoneeseemme. Onneksi pystymme mieheni kanssa nukkumaan melussakin, joten pärjäsimme melko hyvin jopa ilman korvatulppia. 

Näkymä huoneemme parvekkeelta.

Paras asia hotellissamme oli todella mukava ja avulias hotellinpitäjä, jonka mieheni risti "mr. Haniksi" Karate Kidin mukaan. Nimitys tuli siitä, että mies puhui melko murteellista englantia, josta oli välillä vaikeaa saada selvää ja niinpä miehelleni tuli mieleen Jackie Chan. Mr. Han neuvoi meille muun muassa hyvän ruokapaikan ensimmäiselle illallemme ja tarjoutui järjestämään meille halutessamme päiväretken Koh Similanille. Retki jäi tekemättä, sillä toivuimme vasta matkarasituksesta Patongissa olomme aikana.

Oli siis uuden vuoden aatto, kun tulimme. Nukuimme seitsemään asti illalla ja lähdimme sitten mr. Hanin neuvomaan ruokapaikkaan. Se oli buffettyyppinen ravintola, jollaisista olimme lukeneet jo ennen matkaa. Noutopöydässä oli tarjolla monenlaista erilaista raakaa lihaa ja mereneläviä, kasviksia, nuudeleita ynnä muuta, jota sai ottaa niin paljon kuin halusi. Pöytään meille tuotiin keitin, jolla saimme paistaa ja keittää ruokia. Se oli melko eksoottista, mutta ihan hauskaa ja ruoka oli kyllä hyvää. Meni jonkin aikaa ennen kuin tajusimme, miten homma toimi. Ikävä kyllä ensimmäisissä ruokasatseissa meni niin kauan, että tuli ehti keittimestämme hiipua, jolloin viimeiset annokset oli vaikeaa saada kunnolla kypsiksi. Yritimme saada kuitenkin ruokaa syötyä, sillä paikassa veloitettiin siitä, jos jätti paljon tähteitä. Ei meille ruokamyrkytystä onneksi tullut. Meillä oli tarkoitus käydä vielä toisenkin kerran syömässä vastaavassa, mutta emme sitten toiselta rannalta koskaan löytäneetkään samantapaista ruokapaikkaa.

Tällaisella padalla ruoka valmistui.

Syötyämme lähdimme kävelemään rannalle päin. Matkalla ostimme minulle flip-flop-sandaalit. Rannalla oli jo paljon paperilyhtyjä taivaalla ja illemmalla niitä lähetettiin vielä lisää. Myös raketteja ammuskeltiin runsaasti. Kun kello tuli kaksitoista, alkoi joka puolella paukahdella raketteja. Arvelimme hienoimpien olleen suurten hotellien järjestämiä ilotulituksia. Oli kyllä tunnelmallista ja hauskaa, vaikka olikin hieman kulttuurishokki päällä.

Lyhtyjen tunnelmaa ei oikein saanut ikuistettua kuviin, mutta tämä ehkä parhaiten kuvaa lyhtyjen paljoutta taivaalla.

Kello kahdentoista ilotulitusta.

Jatkoa seuraa myöhemmin, olkaahan kuulolla! :)