Häämatka osa 2, loppuaika Patongissa

Jatkoa seikkailuumme Thaimaassa, Phuketin kuumuudessa.

Uudenvuodenpäivänä lepäsimme matkaväsymystämme pois ihan kunnolla. Minä olisin kyllä innoissani ollut rannalle lähdössä, mutta mieheni ei lämmennyt ajatukselle. Niinpä nukuimme pitkään ja lähdimme hotellilta vasta pimeän tullen. Rantasuunnitelmista pidin sen verran kiinni, että menimme edellisiltaa huomattavasti tyhjemmälle rannalle makoilemaan, kuuntelemaan yön ääniä ja katselemaan lepakoiden lentelyä. Otavaa ei taivaalla näkynyt, mutta Orionista tuli sen reissun aikana useasti bongattu tähtikuvio. Oli ihan rentouttavaa maata hämärässäkin ja jutella kaikenlaista. Välillä ohi meni lenkkeilijöitä tai jälkikäteislyhtyjen lähettelijöitä.

Patongillakin oli jouluvaloja laitettu valaisemaan rannan tuntumaa. Rantakadulla oli paljon myyjiä ja mukaan tarttui miehelleni flipflop-sandaalit sekä uusi hajuvesi, joka Suomessa olisi ollut huomattavasti kalliimpi. Oli hauskaa seurata mieheni tinkimistä. Sitten menimme pienelle toriaukealle, jossa oli useita ruokakojuja. Sieltä löytyi Fried everything-niminen koju, jolta ostimme vartaita. Harmittaa näin jälkikäteen, kun siellä olisi ollut ilmeisesti krokotiilinlihaakin tarjolla, mutta ei tullut sitä maisteltua. Minua eksoottiset makukokemukset eivät niinkään kiinnosta, mutta mieheni toivoi että olisi saanut maistaa ötököitä sun muuta, mutta eipä krokotiilin lisäksi missään ollut lopulta mitään eksoottisempaa tarjolla.

Flipflopit hankittu!

Siellä sitä krokotiilia mainostetaan olevan tarjolla...

Jälkiruuaksi ostimme banaanipannukakut, joihin sai valita banaanin lisäksi kastikkeen, kuten Nutellaa. Ylipäätään ruoka matkalla oli todella hyvää ja makealta puolelta pannukakut olivat yksi suosikkini. Hauskaa oli myös, että kojulla törmäsimme muihin suomalaisiin. He olivat meitä kokeneempia Thaimaan-matkaajia. Oli mukava kuulla tuttua kieltä muuallakin kuin meidän puhumanamme. Suurin osa Phuketin turisteista näet on venäläisiä.

Seuraavana päivänä sitten pääsimme vihdoin päiväsaikaan rannalle. Hurraa, tätä minä olin odottanut! Pitkä, valkea ranta täynnä pehmeää hiekkaa, aurinko, palmuja ja kimalteleva turkoosi meri. Oikea paratiisi. Kuumuus onneksi helpotti kun sai olla ihan vain uimapuvussa varjossa ja tuulenvire kävi mereltä. Parina päivänä tosiaan kävimme rannalla. Emme juurikaan auringossa uskaltaneet olla palamista peläten, mutta uiminen oli hauskaa, vaikka mieheni pettymykseksi kaloja, korallia tai muuta kiinostavaa ei oikein näkynyt. Olimme rannalla tosin aika rajoitetulla alueella. Patongin ranta on näet sen verran pitkä, että sen päästä päähän kävelemiseen menee aikaa. Meille taas riitti, kun kävelimme hotellilta rannalle sen vajaa 2 kilometriä kuumuudessa.

Patong päivällä...

... ja auringonlaskun aikaan.

Kävimme myös yhtenä iltana vähän isommalla paikallisella torilla ostamassa ruokaa. Ruoasta ainakin tiesi sen olevan tuoretta, koska yhdessä kojussa tehtiin nuudelit itse taikinasta asti ja myös ruoan maukkaus oli pääteltävissä paikallisten suuresta määrästä. Ja hyvää se kyllä oli. Juomaksi ostimme Fruit Shaket, joita monet paikallisetkin näyttivät juovan. Se oli kyllä hyvää! Passionhedelmästä tuli minun lempparini tuolla reissulla, alkaen tuosta Fruit Shakesta. Torilla oli huomattavasti halvempaa kuin lähempänä rantaa olevalla aukealla ja sen lisäksi siellä oli mahtava tunnelma. Tykkäsimme mieheni kanssa eniten reissulla käydä paikallisten pitämissä ja suosimissa paikoissa, koska niissä oli niin hieno tunnelma ja samalla tiesi tukevansa paikallista taloutta. Paikalliset olivat todella ystävällisiä ja monet tykkäsivät kysellä kaikenlaista. Useimmat tiesivät Suomesta sen, että siellä on kylmä ja saattoivat osata muutaman sanan suomeksi. Harmittaa, että emme ehtineet käydä tuolla isolla torilla kuin kerran.

Torin tunnelmaa.

Yksi asia, mitä reissulla kovin kaipailin, oli hotelliaamiainen. Muuten hotellin alhaisempi taso ei minua haitannut (kovaa sänkyä lukuun ottamatta), mutta hyvä aamiainen olisi ollut mukava lisä. Me nimittäin ostimme lähimmästä FamilyMartista tai 7Elevenistä leipää ja sen päällisiä, joita sitten popsimme. Ja vaikka mieheni oli ihan tyytyväinen, minä en oikein tykännyt. Leipä oli mautonta, juustoa oli vain sulatejuustona, voi oli makeaa (meillä suomalaisilla kun siinä on suolaa) ja makkarat haisivatkin niin kamalilta, että niihin en koskenut. Ensin aioin tehdä samalla lailla kuin interrailillamme pari vuotta aiemmin, eli ostaa leivän päälliseksi Nutellaa tai vastaavaa. Patongilta sellaista emme onnistuneet löytää, mutta seuraavalta rannalta Kata Beachilta löytyi suklaa-maapähkinävoilevitettä, jonka avulla selvisin aamupaloista. Toki kävimme välillä ulkonakin aamiaista syömässä, mutta joka päivä emme jaksaneet samaa vaivaa nähdä, kun tarpeeksi halpoja ruokapaikkoja ei lähellä yleensä ollut. Iltaisin sen sijaan söimme lähikaupasta löytämiämme erilaisia sipsejä ja muita herkkuja. Suurin osa oli hyviä makukokemuksia, mutta osa hiukan erikoisia.

Aamiainen vuoteessa.

Siinäpä oikeastaan kaikki olennaisin (jonka muistan) Patong Beachillä olosta. Ensi postauksessa kerron matkasta Kata Beachille ja ajastamme siellä.

Kyllä, nuo on oikeasti tehty vesimelonista.

Häämatka, osa 1: Uusivuosi

Hyvää uutta vuotta 2016! Vaikka kuukausihan sitä on kohta eletty. Viime tekstistä on vierähtänyt aikaa, mutta siihen on ihan hyvä syy. Olimme nimittäin häämatkalla tammikuun alkupuolen, joten Suomessa tämän vuoden puolella olemme olleet vasta vähän päälle viikon. En puhunut blogissa häämatkasta aiemmin, koska ei ollut ihan varmaa olimmeko sellaiselle vielä lähdössä. Nyt kerron parissa osassa häämatkastamme, koska kerrottavaa on niin paljon.

Jo viime vuoden alussa meillä alkoi mieheni kanssa itää ajatus, että haluaisimme lähteä häämatkalle Thaimaahan uutta vuotta viettämään. Eräs ystävä nimittäin kertoi, että siellä on hienot uuden vuoden pippalot. Rahapulan ynnä muun säätämisen vuoksi lentolippujen ostaminen venyi melkoisesti ja marraskuulla aloimme niiden hintoja vasta seurailemaan. Ikävä kyllä juuri siinä vaiheessa lippujen hinnat singahtivat yli budjettimme. Alkoi näyttää siltä, että matka saattaisi jäädä vain haaveeksi. Mieheni alkoi jo suunnitella, että lähtisimme vasta vuoden päästä, niin saisimme lennot huomattavasti halvemmalla kun tilaisimme ne kevään aikana.

Minä olen kuitenkin melko päättäväinen (lue: jääräpäinen) ihminen, enkä pidä luovuttamisesta. Niinpä sitkeästi seurailin lentojen hintoja. Päätin, että siihen asti kunnes lähtisimme 23. päivä joulun viettoon vanhempieni luo, yrittäisin saada matkan järjestymään. Ja 21.12. viimein tärppäsi. Löysin lennot, jotka juuri ja juuri osuivat budjettiimme. Vähän aikaa vielä epäröin: onkohan meillä ihan oikeasti tähän varaa? Sitten päätin, että kyllä häämatka on saatava vuoden sisään häistä tai ei se enää mikään häämatka ole. Niinpä liput ostettiin. Oli aika huojentunut olo, kun se jännittäminen oli ohi. Ja innostus alkoi kohota, kun aloimme suunnitella matkaa tarkemmin. Minun ensimmäinen oikea rantalomani! Meidän häämatkamme!

29.12. anoppini heitti meidät Helsingin lentokentälle. Matka alkoi lennolla Zürichiin, jossa olimme yhden yön. Päällimmäisenä mieleen jäi se, että Sveitsi oli kallis paikka. Seuraavana päivänä nousimme sitten koneeseen, joka lensi suoraan Phuketin lentokentälle. Lento kesti muistaakseni noin 11-12 tuntia. En ollut koskaan ollut niin pitkällä lennolla. Melko rattoisasti se meni elokuvia katsellen, vaikka selkä, takapuoli ja jalat kyllä kipeytyivät. 

Ensimmäinen palmu bongattiin jo Zürichissä. Oli siellä hieman Suomea lämpimämpää, noin + 10 astetta.

Zürichin hyvin olennainen nähtävyys.

Lento sujui hyvin ja aamuseitsemän pintaan paikallista aikaa olimme Thaimaan kamaralla. Lentokentällä jännitimme sitten, löytäisikö yksi ruumaan laittamamme laukku perille. Aluksi hieman hermostutti, kun samat laukut pyörivät vaikka kuinka kauan hihnalla. Seuraavasta lastista laukku kuitenkin löytyi. Seuraava askel oli etsiä kuljetus. Vähän aikaa harkitsimme taksia, mutta koska google oli kertonut taksihintojen olevan korkeita, valitsimme monimutkaisemman mutta halvemman reitin. Körötimme siis lentokenttäbussilla ensin saaren eteläosassa sijaitsevaan Phuket Towniin. Oli mukavaa katsella matkalla uusia, aurinkoisia maisemia täynnä palmuja, temppeleitä ja paikallista elämää. Phuket tuntui olevan kuin yhtä suurta kylän jatkumoa.

Tunnelmaa lentokenttäbussissa. Songthaewista ei ikävä kyllä tullut otettua kuvaa.

Phuket Townissa mieheni suunnistustaidot joutuivat ensimmäiseen testiin. Hän oli selvittänyt, mistä eri rannoille menevien paikallisbussien pitäisi mennä. Löysimme kuin löysimmekin paikan. Tässä vaiheessa ei tosin mieliala ollut erityisen korkealla, koska emme olleet lentokoneessa saaneet unta, joten väsytti, oli kuuma, nälätti ja tavaroita piti raahata mukana. Lisäksi saimme ensikosketuksen turistielämään: koko ajan joku huuteli jostain "taxi, taxi!". Jotkut olivat vielä niinkin sitkeitä kyydintarjoajia, että saattoivat lähteä seuraamaan meitä.

Jonkin aikaa jouduimme odottelemaan ennen kuin Patong Beachille menevä bussi tuli. Kyseessä oli siis songthaew-paikallisbussi, katettu lava-auto, jossa oli kaksi pitkää penkkiä matkustajille ja kolmannen rivin sai jatkettua irtopenkeistä. Auto pakattiin aivan täyteen matkustajia ja sitten lähdettiin. Se oli kyllä ihan hauska kyyti. Tosin kukkuloiden rinteillä vähän hirvitti, että toivottavasti autossa riittää veto tai ainakin että jarrut olivat kunnossa. Hyvin pääsimme kuitenkin perille.

Seuraava haaste oli löytää hotellille. Kävimme syömässä ja sitten jatkoimme suunnistusta. Mieheni yllätti jälleen suunnistustaidoillaan ja hyvin löysimme perille tulostamamme kartan avulla. Yksin olisin ollut varmasti ihan hukassa. Onneksi hotellinpitäjä ei välittänyt siitä, että tulimme paria tuntia ennen varsinaista sisäänkirjautumisaikaa, joten saimme huoneemme. Ah, suihku, juomavettä ja sitten nukkumaan jet lagia pois. Mutkia tuli tosin vielä matkaan, sillä jouduimme sittenkin vaihtamaan huonetta erään sekaannuksen vuoksi. No, ei kun tavarat toiseen huoneeseen ja nukkumaan.

Menimme aika lailla opiskelijabudjetilla, minkä vuoksi hotellihuoneemme eivät olleet mitään erityisen hienoja. Ensimmäinen hotellimme Candy House oli ehkä hieman rähjäinen, mutta tärkeimmät eli sänky, wc, suihku, ilmastointi ja jääkaappi löytyivät. Saimme vaihtaa parin yön jälkeen isompaan huoneesen, joka oli viihtyisämpi kuin ensimmäinen. Huonoin puoli hotellissa oli se, että sänky oli minun selälleni aivan liian kova. Kyllä siinä nukuttua sai, mutta ei kovin mukavasti. Lisäksi huoneen ja käytävän välillä oli ikään kuin avonainen ikkuna, jossa oli vain ritilä ja verhot välissä. Niinpä kun siivoojat avasivat käytävän ikkunan, kuuluivat äänet kadulta todella hyvin huoneeseemme. Onneksi pystymme mieheni kanssa nukkumaan melussakin, joten pärjäsimme melko hyvin jopa ilman korvatulppia. 

Näkymä huoneemme parvekkeelta.

Paras asia hotellissamme oli todella mukava ja avulias hotellinpitäjä, jonka mieheni risti "mr. Haniksi" Karate Kidin mukaan. Nimitys tuli siitä, että mies puhui melko murteellista englantia, josta oli välillä vaikeaa saada selvää ja niinpä miehelleni tuli mieleen Jackie Chan. Mr. Han neuvoi meille muun muassa hyvän ruokapaikan ensimmäiselle illallemme ja tarjoutui järjestämään meille halutessamme päiväretken Koh Similanille. Retki jäi tekemättä, sillä toivuimme vasta matkarasituksesta Patongissa olomme aikana.

Oli siis uuden vuoden aatto, kun tulimme. Nukuimme seitsemään asti illalla ja lähdimme sitten mr. Hanin neuvomaan ruokapaikkaan. Se oli buffettyyppinen ravintola, jollaisista olimme lukeneet jo ennen matkaa. Noutopöydässä oli tarjolla monenlaista erilaista raakaa lihaa ja mereneläviä, kasviksia, nuudeleita ynnä muuta, jota sai ottaa niin paljon kuin halusi. Pöytään meille tuotiin keitin, jolla saimme paistaa ja keittää ruokia. Se oli melko eksoottista, mutta ihan hauskaa ja ruoka oli kyllä hyvää. Meni jonkin aikaa ennen kuin tajusimme, miten homma toimi. Ikävä kyllä ensimmäisissä ruokasatseissa meni niin kauan, että tuli ehti keittimestämme hiipua, jolloin viimeiset annokset oli vaikeaa saada kunnolla kypsiksi. Yritimme saada kuitenkin ruokaa syötyä, sillä paikassa veloitettiin siitä, jos jätti paljon tähteitä. Ei meille ruokamyrkytystä onneksi tullut. Meillä oli tarkoitus käydä vielä toisenkin kerran syömässä vastaavassa, mutta emme sitten toiselta rannalta koskaan löytäneetkään samantapaista ruokapaikkaa.

Tällaisella padalla ruoka valmistui.

Syötyämme lähdimme kävelemään rannalle päin. Matkalla ostimme minulle flip-flop-sandaalit. Rannalla oli jo paljon paperilyhtyjä taivaalla ja illemmalla niitä lähetettiin vielä lisää. Myös raketteja ammuskeltiin runsaasti. Kun kello tuli kaksitoista, alkoi joka puolella paukahdella raketteja. Arvelimme hienoimpien olleen suurten hotellien järjestämiä ilotulituksia. Oli kyllä tunnelmallista ja hauskaa, vaikka olikin hieman kulttuurishokki päällä.

Lyhtyjen tunnelmaa ei oikein saanut ikuistettua kuviin, mutta tämä ehkä parhaiten kuvaa lyhtyjen paljoutta taivaalla.

Kello kahdentoista ilotulitusta.

Jatkoa seuraa myöhemmin, olkaahan kuulolla! :)

Joulutunnelmaa

Joulukuu on mennyt tasaista vauhtia eteenpäin. Olemme vielä pari päivää Oulussa ennen kuin lähdemme minun vanhempieni luo aaton aattona siskoni kyydissä. Olemme siellä kaikki koolla joulun. Ajattelin hieman jakaa, mitä meidän joulunaikaamme on kuulunut.

Joulukuu tuli melko äkkiä ja yllättäen, sillä 27.-29.11. oli meillä seurakunnalla nuorisopäivät, joissa olin lauantaina mukana tanssimassa ja järjestämässä kahvitusta. Myös Room Escape oli sinä samana viikonloppuna ja toki muutkin kiireet kanssa veivät aikaa. Yleensä laitan joulukoristeet paikoilleen heti joulukuun ensimmäisenä päivänä ellen jo aiemminkin, esimerkiksi ensimmäisenä adventtina. Tänä vuonna sain ne kaivettua kellarikomeron kätköistä vasta 4.12. Mutta vaikka joulufiilistelyt alkoivat vähän myöhässä, niin eipä se mitään haittaa. Hyvin on ehtinyt tunnelmaa hakea myöhemminkin.

Ei meillä tosin paljon koristeita ole, kynttelikkö, siniset jouluvalot ja seinällä joulusukka. No, on muutama tonttu ikkunassakin, mutta ne eivät juurikaan lähes aina kiinni olevien verhojen takaa näy (syynä tähän on, että totesimme kadulta olevan melko hyvät näkymät asuntoomme etenkin vastapäiseltä bussipysäkiltä). Ostin myös hyasintin levittämään jouluista tuoksua kotiimme. Annoin sen vain olla alkuperäisessä "ruukussaan", ja se on kasvettuaan alkanut uhkaavasti kallistua... Pitäisi varmaan vihdoin hankkia ihan oikeita kukkaruukkuja. Ohessa muutama kuva.

Koetin laittaa lyijykynän tukemaan hyasinttiparkaa.

Vaikka olenkin ajatellut, että tämä joulukuu on ollut tavallista rauhallisempi, on kiirettä riittänyt silti sekä koulun että muiden menojen muodossa. Lähdin muun muassa mukaan nopealla aikataululla kerättyyn kuoroon, joka esiintyi seurakuntamme nuorten joulujuhlassa sekä koko seurakunnan joulujuhlassa. Kaiken tämän myötä alkoi tuntua, että kaikki hommat lykkääntyvät koko ajan. Joululahjat saimme onneksi mieheni kanssa melko kivuttomasti ostettua yhdellä reissulla kaupunkiin. Mikä ei ole todellakaan minulle itsestäänselvyys.

Näimmepä samalla reissulla Tiernapoikaesityksen, joita Tiernakaupunki Oulussa on paljon. Täällä järjestetään jopa tiernapoikakilpailut ja keskustan kävelykadulta, Rotuaarilta, löytyy tiernapoikapatsas. Olin aiemmin ohimennen nähnyt osia tiernapoikaesityksistä, mutten kiireen vuoksi ikinä ehtinyt jäädä katsomaan niitä kokonaan. Nyt vihdoin oli aikaa katsoa koko esitys. Oli muuten todella hyvä! Mahtavat maskeeraukset ja asut ja selvästi esitys oli hyvin harjoiteltu. Esityksen tasosta kertoo ehkä eniten se, että mieheni - joka hyvin harvoin innostuu mistään - taputti innoissaan ja kehui esitystä vielä jälkeenpäinkin. Tiernapoikien lisäksi olemme käyneet kauneimmissa joululauluissa ja minä kävin kuuntelemassa Oulun yliopiston kamariorkesterin joulukonserttia. Eli on tullut joululauluja kuunneltua ja laulettua.

Kaikki tohina aiheutti kuitenkin sen, että joulukortteja en ehtinyt tänä vuonna lähettää. Olen yrittänyt pitää tavan hengissä ja lähettänyt läheisimmille ystäville ja mieheni perheelle kortit parina viime vuonna. Tänä vuonna, kuten viime vuonnakin, oli tarkoitus maalata kortit akryyliväreillä itse. En ole mikään huipputaiteilija, mutta mielestäni ihan söpöjä kortteja olen saanut aikaiseksi. Sitä paitsi tekee hyvää tehdä opiskelujen ohessa välillä tekmään jotain luovaa omaksi ja siinä samalla muiden iloksi. Aika ei kuitenkaan tänä vuonna riittänyt. Nyt onneksi osasin säästää itseäni siltä rääkiltä, että olisin yötä myöten itku kurkussa maalannut kortteja. Hauskuus on kuitenkin pääasia. Onneksi sähköisessä muodossa voi joulutervehdyksiä lähettää myöhemminkin.

Itsekään emme ainakaan vielä ole saaneet keneltäkään tutulta joulukorttia. Suurin osa lähettää hyvän joulun toivotukset juurikin sähköisesti nykyään. Mukava yllätys oli kuitenkin, että hääpaikkanamme toimineesta leirikeskuksesta saapui postissa joulukortti. Ihan mahtava paikka ihan oikeasti! He auttoivat meitä niin paljon ja vastasivat jokaiseen toiveeseemme ja enemmänkin sydämellisellä ja asiantuntevalla otteella. Se tuntuu todella hyvältä, koska viime keväämä paikan varaamisen jälkeen mietin vielä pitkään, teinkö virheen pohtien tilan rajallisuutta ynnä muuta. Ihanaa, että sai todeta paikan olleen nappivalinta.

On ollut myös mukavaa, kun ainakin täällä Oulussa on ollut suurimman osan joulukuuta lunta maassa. Kuukauden alkupuolella lumet välillä sulivat pois, mutta nyt on plussakeleistä huolimatta lunta sen verran, että maa on pysynyt valkoisena. Välillä oli jopa -15 astetta pakkasta ja oli ihanan talvisen näköistä. Olen ihan mielissäni tuijotellut ikkunasta ulos lumisadetta ja sinertyvää maisemaa. Toivottavasti myös jouluna tulisi lunta eikä vesisadetta.

Kaunista ja talvista! Tykkään!

Tässä meidän joulukuulumisiamme. Jos en enää ennen joulua ehdi kirjoittaa, niin oikein iloista joulua ja paljon lämpöisiä hetkiä teille, lukijat!

Tässä minun joululukemiseni. Koulukirjojen vastapainoksi Harlequin Historicals-hömppää.

Aikuinen - minäkö?

Olen pohdiskellut viime aikoina sitä, mitä on olla aikuinen. Lapsena ajattelin, että aikuinen on 20-vuotiaana. Muistan kun minulta kysyttiin, haluaisinko ottaa korvanreiät, ja piikkikammoisena sanoin että vasta aikuisena. No, nyt olen jo 24-vuotias eikä minulla vieläkään ole korvanreikiä, eikä piikkikammo ole vieläkään lähtenyt.

Joku minua silloin lapsenakin korjasi, että jo 18-vuotias on aikuinen. Onko? Täysi-ikäinen kyllä, mutta aikuinen? En minä ainakaan kokenut olevani. Minusta tuntui kuin henkinen murrosikäni olisi alkanut vasta 17-vuotiaana. Teinivuodet menivät ilman suurta draamaa ja poiketen monista ystävistäni pidin hyvin paljon yläasteajoistani. Muutin pois kotoa, kun menin lukioon. En olisi vielä halunnut, mutta se oli paljon järkevämpää, koska pienen kotipaikkakuntani lukio oli paria vuotta aiemmin lakkautettu ja jouduimme siis käymään n. 40-50 km:n päässä sijaitsevan isomman lukion.  Kun vanhemmillani oli omistusasunto paikkakunnalla, ja kotipaikkakunnlta luokion käynti olisi venyttänyt päivät liian pitkiksi, oli kätevämpää muuttaa. Tämä vauhditti itsenäistymisprosessiani ja ehkä se vaikutti juurikin "myöhäismurrosikääni".

Aikuistumisen merkki - kun kärry on kätevämpi valinta kaupassa kuin kori?

Vaikka aloin jo hieman itsenäistyä lukioaikoinani, en kuitenkaan ollut vielä läheskään aikuinen. Olin edelleen hyvin riippuvainen vanhemmistani ja kävinkin kotona joka viikonloppu. Kun sitten täytin 18, ajatus siitä että minun pitäisi olla aikuinen ja kantaa aikuisen vastuut tuntui pelottavalta ja raskaalta. Uudenlainen vapaus ja riippumattomuus sen sijaan tuntui hyvältä ja onnekseni minulla on vanhemmat, jotka alkoivat puuttua yhä vähemmän tekemisiini ollen silti yhä tukena silloin, kun sitä tarvitsin. Ja silloin vielä tarvitsin sitä usein.

Lukion jälkeen muutin Ouluun saatuani opiskelupaikan yliopistosta. Toivoin saavani muuttaa yksiöön, sillä halusin kokeilla omia siipiäni ja elää omillani. Yksiötä ei järjestynyt, vaan päädyin opiskelijakämppään, kolmen hengen soluun. Jännitin muuttoa yhteiseen asuntoon kahden vieraan ihmisen kanssa, mutta sainkin todella mahtavat kämppäkaverit. Heidän kanssaan kävimme monia hyviä keskusteluja ja nauroimme monet illat. Asuin asunnossa kuitenkin vain vuoden, koska introvertti luonteeni kaipasi kuitenkin omaa rauhaa. Suretti minua tosin muuttaa pois, kun meillä oli niin hyvä yhteishenki. Vieläkin toisinaan kaduttaa, etten jäänyt. Koin kuitenkin tarvitsevani yksinasumisen kokemuksen. 

Ja hyvää se tekikin. Olin esimerkiksi ennen vierastanut leipomista ja ruoanlaittoa, koska en ollut niissä luonnostaan kovin hyvä enkä myöskään kokenut. Liian moni ihminen oli sen vuoksi kritisoinut minua eikä minulla ollut itseluottamusta. Vasta yksin asuessani uskalsin alkaa opettelemaan ja kokeilemaan. Ja eihän se kauhean helppoa aluksi ollut ja monet kerrat tuli mokattua. Tästä opetteluajasta voi lukea vanhasta blogistani Kirjoja ja kokkausta. Itsetuntoni alkoi kuitenkin vähitellen kohota näinä vuosina, kun huomasin pärjääväni omillani ja kyllä se ruoanlaittoakin useammin voittoon päättyi kuin katastrofiin.

Aiemmassa kuvassa olleesta Halloweenin jälkimainingeissa halvalla ostetusta kurpitsasta syntyi kurpitsa-fetapiirakka. Oli yllättävän hyvää, vaikka olin skeptinen.

Varsinaisen aikuistumisen piikin koen tapahtuneen kuitenkin vasta viime vuosina. Ja seikka, joka siihen vahvasti vaikutti, oli seurustelun aloittaminen nykyisen mieheni kanssa. Kun nyt katson taaksepäin ja mietin etenkin seurustelumme ensimmäistä vuotta, huomaan olleeni vielä hyvin lapsellinen silloin. Aluksi parisuhde kypsytti etenkin parantamalla yhä heikkoa itsetuntoani huomattavasti. Suhteen edetessä ristiriidat ja vaikeudet olivat kuitenkin se, mikä eniten hioi teräviä kulmiani pehmeämmiksi ja kasvatti. On näinä vuosina ollut toki muitakin asioita, jotka ovat kypsyttäneet, kuten kokemukset kesätöissä, opiskelut, ystävyyssuhteet, yhä selvempi vastuun ottaminen ja niin edelleen.

Vaikka joitain vuosia takaperin se tuntui vielä absurdilta ajatukselta, koen nyt olevani aikuinen. En tarkoita, että olisin täysin valmis ja kaikesta kaiken tietävä. Kuitenkin elämääni ja luonteeseeni on tullut jotain sellaista kypsyyttä, joka saa minut tuntemaan niin. Painin edelleen itsetunto-ongelmien ja murrosikämäisen ylös-alas seilaavan tunne-elämän kanssa, mutta osaan suhtautua niihin huomattavasti kypsemmin kuin aiemmin. Etsin edelleen itseäni, mutta olen jo löytänyt itsevarmuuden, pohjavireen siitä, että saan olla tällainen kuin olen. 

Tuli myös melkoisen vanha olo, kun ensimmäistä kertaa useaan vuoteen olen käynyt useammassakin K-18 paikassa eikä missään ole enää kysytty henkkareita. Näytänkö minä oikeasti niin aikuiselta? Kuvassa Tampereen Tornihotelli, jonka huipulla kävimme ystävien kanssa.

Ennen kaikkea koen aikuistuneeni ehkä siksi, että kuvani aikuisuudesta on muuttunut vahvasti siitä, mitä kuvittelin sen olevan, kun olin lapsi tai teini-ikäinen. Silloin luulin, että aikuinen on silloin, kun kaikki on kasassa ja tietää aina mitä milloinkin pitää tehdä. Nykyään tiedän, että hyvin moni muukin täällä miettii vielä "aikuisenakin", että mitä hittoa tässä ollaan tekemässä. On ollut hyvin vapauttavaa, kun on ymmärtänyt sen, että valmiiksi tulemiseen menee koko elämä eikä sekään aivan riitä. Vaikka ajattelen aikuisuuden merkitsevän ennen kaikkea luonteen kypsyyttä ja kykyä ottaa vastuu omasta elämästään, olen ymmärtänyt että ei itselleen tarvitse olla niin ankara siinäkään suhteessa. Aion vieläkin häpeilemättä jännittää rokotuksia jos jännittää, tukeutua toisiin kun tunnen olevani heikko ja pitää hauskaa vaikka näyttäisin lapselliselta. Tärkeintähän on, että elää tämän elämän täysillä, iloineen ja suruineen.

Uusi harrastus - Ingress

Olemme mieheni kanssa pitkään harrastaneet geokätköilyä. Innostuin lajista, koska olen pienestä pitäen rakastanut aarteenetsintää ja suunnistusta. Äitini teki minulle monet monet suunnistuskartat pihapiiristämme vaatimuksestani. Geokätköily siis osui suoraan tähän, osittain unohduksiin jääneeseen, intohimoon. Ah, se voitonriemu, kun löytää kätkön! Sen lisäksi pidän siitä, että lajissa pääsee usein ulkoilemaan luonnossa ja usein sen myötä löytää uusia, hienoja paikkoja, joihin ei muuten tulisi ajatelleeksi mennä.

Jo jonkin aikaa sitten eräs ystäväni linkitti videon, jossa kerrottiin Ingress-nimisestä, mobiililaitteella pelattavasta maailmanlaajuisesta pelistä. Videossa mainostettiin sen yhdistävän videopelin, lipunryöstön ja geokätköilyn. Jo silloin peli vaikutti mielenkiintoiselta, mutta minulla ei ollut silloin vielä älypuhelinta, että olisin voinut alkaa sitä pelaamaan.

Kuva Wikipediasta

Mutta! Eilen selasin Play-Storea ja satuin löytämään tämän pelin. Innoissani latasin sen ja aloin opettelemaan pelaamista. Peli oli monimutkaisempi kuin oletin, ja edelleen olen vähän pihalla joistain asioista. Mutta vähitellen pelaaminen alkaa selvitä. Pelissä siis on kaksi joukkuetta, jotka kilpailevat ns. portaalien hallinnasta. Portaalit sijaitsevat yleensä erilaisten oikeiden kulttuurikohteiden, kuten patsaiden tai rakennusten kohdilla. Oulussa tosin kulttuurikohteen määritelmä vaikuttaa olevan melko laaja, koska aika monta graffitia kohteissa bongasin ja yhden sellaisen, joka vaikutti jonkinlaiselta pihakoristeelta... Mutta oli joukossa niitä oikeita taideteoksiakin. 

Taustatarinan mukaan portaaleissa vuotaa Exotic Matter -nimistä ainetta (tai näin olen käsittänyt, taustatarina on vähän sekava...), jota kerätään käytettäväksi oman puolen tarkoituksiin: toinen kehittääkseen ihmisrotua ja toinen suojellakseen sitä toisen puolen vääristyineiltä suunnitelmilta. Itse liityin jälkimmäisen kannattajiin eli Resistancen (sinisen joukkueen) riveihin, joten vastustajani on siis vihreä joukkue, Enlightened. Portaaleihin on tarkoitus asettaa resonaattoreita (jotka siis ilmeisesti keräävät Exotic Matteria), joiden avulla portaaleja voi linkittää toisiin. Kun kolme portaalia on linkitetty, muodostavat ne hallinta-alueen, joka tuottaa voittopisteitä omalle joukkueelle. Anteeksi monimutkainen selitys, en tiedä tajuaako tästä yhtään mitään. Toisaalta en kyllä aluksi itsekään tajunnut päätä enkä häntää. Perusidea siis on vallata noita portaaleja omalle joukkueelle ja linkittää niitä alueiksi ja tietenkin samalla estää toisen joukkueen voitto. Tuossa alla on johdantovideo, jolla luultavasti pääsee pelin sääntöihin vähän paremmin kiinni:

Alkupeli siis on vähän hämmentävää vielä. Näin alussa on aika vaikeaa tehdä mitään, kun on vielä ykköstasolla. Kävin tänään ensimmäistä kertaa noita portaaleja etsimässä ja "häkkäämässä", mistä saa kokemuspisteitä (auttavat pääsemään korkeammalle tasolle) ja uusia tavaroita. Oletin suurin piirtein kaikkien portaalien olevan vallattuja, mutta yllätteäen löysinkin yhden neutraalin portaalin, jonka valtasin itselleni, muhahahaa. Sain siitä jo melko hyvin pisteitä, täältä tullaan kakkostaso! Toiselta joukkueelta valtaaminen on siis minulle vielä aika lailla mahdotonta, ellen sitten löydä jostain todella heikkoja resonaattoreita ja onnistu saamaan häkkäämällä pommeja niiden tuhoamiseksi.

Mutta siis, kuten varmaan on nähtävissä, olen aika innoissani. Oli kyllä hauskaa mennä etsiskelemään portaaleja ja erityisesti valtaamattoman portaalin löytäminen oli kiva yllätys. Suosittelen kokeilemaan, jos yhtään kiinnostaa. Sovelluksen saa ladattua ilmaiseksi Androidille.

Mikä on muuttunut?

Naimisiinmeno oli itselleni iso muutos erityisesti sen takia, ettemme mieheni kanssa asuneet ennen sitä yhdessä. Asuin sitä ennen nelisen vuotta yksiössä opetellen itsenäistä elämää. Koska olen introvertti, nautin yksin asumisesta hyvin paljon. Tietenkin sitten, kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa, tuli mukaan kuvioon myös lähes jatkuva kaipaus toisen luo. Nautin kyllä yhä siitä, että pystyin välillä vetäytymään omaan rauhaan omaan kotiini, jossa sain tehdä kaiken juuri niin kuin halusin, mutta toisaalta poikaystävän luota oli masentavaa lähteä ja viikon aikana kaipasin hänen seuraansa.

Nyt asiat ovat toisin. Vaikka yksin asumisesta ei ole vielä kovin kauaa aikaa, on välillä vaikeaa muistaa enää millaista se oli. Juuri eilen illalla ennen nukahtamista yritin muistella, miten entisen kotini keittiönkaapit olikaan järjestetty. Se vaati jo jonkin verran ponnisteluja. En ole myöskään suuresti kaivannut entistä kotiani, vaikka se minulle rakas olikin. Muuttaessakin vähän ihmettelin, miksei minusta tuntunut kuin hiukan haikealta, vaikka yleensä kiinnyn ihmisiin, paikkoihin ja jopa tavaroihin vahvasti ja eroahdistus on usein suurta. Liekö ollut sitten kyse muuton rankkuuden aiheuttamasta ihan sama -asenteesta vai uuden, yhteisen elämän aloittamisen innokkaasta odotuksesta, sitä en vieläkään tiedä. 

Vastaavasti uusi kotimme tuntui alusta alkaen kodilta. Muistan, kun muutin edelliseen asuntooni solukämpästä, jossa olin asunut vuoden. Minua hieman harmitti muuttaa solusta pois, koska minulla oli todella ihanat kämppikset. Halusin kuitenkin kokeilla omia siipiäni ja päästä omaan rauhaan. Ja vaikka uusi kotini oli todella kiva, muistan kuinka minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin ajattelemaan sitä kotinani. Siihen verrattuna tuntui oudolta, että tämä asunto tuntui kodikkaalta jo silloin, kun kaikki oli vielä laatikoissa ja levällään. Ehkäpä olin odottanut yhteenmuuttoa jo niin kauan, että se tuntui luonnolliselta.

Mikä muu on sitten muuttunut? Ehkä isoin asia on se, että en voi enää tehdä asioita niin kuin haluan ja milloin haluan, vaan tuon toisenkin tarpeet pitää ottaa huomioon. Ennen saatoin jättää tiskit tiskaamatta joksikin aikaa ja siivota silloin kun ehdin, mutta jos nyt teen niin, koti pääsee niin suureen sekamelskaan, että ei meinaa mahtua tekemään mitään. Esimerkiksi parina viime viikkona minun oli pakko tehdä vähemmän kotitöitä, kun luin hyvin kiireisellä aikataululla tenttiin. Huhhuh, mikä siivo sen jälkeen vallitsi! Mieheni kyllä tekee kotitöitä ihan mukavasti, mutta ei ehkä ihan samoilla standardeilla kuin minä... Jonkin verran helpotusta on tuonut se, että olemme määrittäneet perjantain olevan siivouspäivä. Tosin melko usein se on kahden viikon välein, koska meistä kumpikaan ei ole erityisen innokas siivooja (etenkin mieheni vastustaa imuroimista koko ruumiillaan ja sielullaan).

Yhden itselleni vaikean asian huomasin jo seurusteluaikanamme: minun oli hyvin vaikeaa pitää yllä tavallisia arjen rutiinejani. Hampaiden ja kasvojen pesu saattoi jäädä aamulla ja tapani lukea iltaisin vähän Raamattua unohtui helposti. Samojen ongelmien kanssa kamppailen nytkin. En ole ihan varma mistä tämä johtuu, mutta jotenkin päivän rytmi on erilainen ja vanhoille rutiineille on vaikeaa löytää paikkaa. Monesti päiväni varalle laatimani suunnitelma tai aikataulu saattaa pettää, kun mieheni pyytääkin esimerkiksi laittamaan ruokaa. Olen lisäksi aika altis joustamaan muiden ihmisten mukaan, jolloin omat tapani jäävät helposti taka-alalle. Luulisin, että asiaa auttaisi, jos suunnittelisimme mieheni kanssa yhdenmukaisemman päivärytmin, sillä nyt heräämme eri aikoihin, minkä vuoksi esimerkiksi syömme eri aikoihin. En kuitenkaan vielä ole raaskinut uhrata omaa vapaata elämänrytmiäni, vaan olen halunnut nauttia vielä vapaasta opiskelijaelämästä. Toivon mukaan sitten, kun (toivottavasti) siirrymme työelämään, pyrin löytämään järkevämmän rytmin. Joitain muutoksia pitäisi yrittää kuitenkin saada aikaan.

Meidän arkea: Onnistuin jokin aika sitten tekemään hyvin paljon oksennusta muistuttavaa lihapullakastiketta. Kuvasta ei tosin ihan välity se oranssiin vivahtava sävy ja materiaalin paakkuisuus. Onneksi kastike oli kuitenkin maultaan ihan hyvää!

Edelliseen aiheeseen liittyy eräs asia, joka ei ole kokenut muutosta. Minulla on nimittäin suuri unentarve (9-10 tuntia), ja sen lisäksi olen iltavirkku ja aamu-uninen. Tämän asian kanssa olen jonkin verran kamppaillut opiskelujeni aikana, koska minulla ei ole samanlaista säännöllistä lukujärjestystä kuin peruskoulussa ja lukiossa. Luentoja on siis harvemmin ja vaihteleviin aikoihin. Parina viime vuotena minulla on ollut hyvin vähän luentoja ja sen sijaan olen tehnyt paljon itsenäistä työtä kotona. Tämän seurauksena unirytmini on helposti luisunut siihen, että menen yhden-kahden aikaan nukkumaan ja herään kymmenen ja kahdentoista välillä. Tänä syksynä minulla on ollut pelkkiä iltaluentoja, mikä on johtanut juurikin tähän samaan kierteeseen. En vain yksinkertaisesti jaksa aamulla nousta aikaisemmin pakon puuttuessa. En vaikka kuinka itseäni ruoskin ja syyllistän. Niinpä olen luovuttanut ja nukkunut niin kuin haluan. Ihmisten aikoihin herääminen saa jäädä taas sinne työelämäaikaan, jolloin on pakko nousta aikaisin ja unirytmi on helpompi sen mukaan määrittää. Talviaikaan myöhään herääminen tosin harmittaa, koska valoisaa aikaa ei ehdi niin paljon näkemään. Pitää ehkä kuitenkin tehdä pientä säätöä, että jaksaisin herätä hieman aiemmin.

Mutta takaisin niihin varsinaisiin muutoksiin. Yhteen muuttaminen on toki tuonut mukanaan positiivisiakin asioita. Isompaan asuntoon on esimerkiksi miellyttävämpää kutsua vieraita, kun meillä on ruokapöydässä tilaa enemmän kuin 2-4 ihmiselle ja myös yöksi on helpompi jäädä, kun ei tarvitse nukkua samassa huoneessa. Myös tiskikone helpottaa vieraiden jäljiltä siivoamista. Haasteena vain on sama vanha vaiva kuin ennenkin: asunto on usein siivouspäivistä huolimatta enemmän tai vähemmän sikin sokin, joten spontaanit vierailut vieläkin saattavat vähän ahdistaa. Mutta yhä enemmän nautin siitä, että meillä käy vieraita enkä ole enää niin niuho siitä, että kaiken pitäisi olla tip top vieraiden tullessa.

Toki isoin ja kaikkein mukavin muutos on se, että saan asua rakastamani miehen kanssa saman katon alla. Vaikka olenkin pääasiassa introvertti, yksin asuessani suurin miinuspuoli oli se, että välillä olin aika yksinäinen. Nyt saan asua ihmisen kanssa, jonka seurassa pystyn olemaan oma itseni ja jonka kanssa arki on pääasiassa haukaa. Vaikka välillä onkin suoraan sanottuna aika kauheaa, kun kaksi ihmistä osaa ajatella niin eri tavoin pahoittaman toistensa mielen, niin pääasiassa edelleen on ollut mukavaa. Tänään aamulla juuri muistelin sitä aikaa, kun piti ravata kahden kaupungin väliä ja sen jälkeen kahden asunnon väliä. Ajattelin, että toivottavasti muistan olla kiitollinen siitä, että asiat ovat nyt toisin. Saan elää yhteistä elämää tuon toisen kanssa ja oppia hänestä uutta. Saan itse siinä prosessissa myös muuttua ja kehittyä.

Pimeyttä ja kauneudenkaipuuta

Jonkin aikaa on ollut blogihiljaisuutta koulukiireitten vuoksi. Tänään sain viimein yhden luku-urakan päätökseen. Toivon mukaan tulee tentistä hyvä numero. Uhrasin lukemiseen syyslomanikin.

En ole kovinkaan paljon pimeän ystävä, mutta tänä vuonna se on tuntunut ihan mukavalta. Päivällä maisema näyttää niin ankealta, vaikka aurinko paistaisi. Pimeä peittää kaiken harmauden ja paljauden ja tekee kaikesta mystistä ja tunnelmallista. Tänä vuonna ei ole ollut samanlaista kaamosväsymystäkään kuin ennen. Masenteluun olen ollut taipuvainen aiempina syksyinä, ja valehtelisin jos väittäisin etten olisi ollut allapäin tänäkään syksynä. Mutta tuntuu, että vähemmän kuitenkin kuin aiemmin.

Kävin kuvaamassa superkuun aikaan. Kuu ei tosin näytä kuvissa niin isolta kuin todellisuudessa.

Syksy on mennyt jotenkin kauhean äkkiä. Kohta on jo marraskuu. Olen melkoinen jouluihminen, ja yleensä odotan ensilunta ja sen valaisevaa vaikutusta. Tänä vuonna minulla ei ole sen kanssa kiirettä. Nautin pimeydestä ja siitä, että pääsen kouluun pyörällä ilman suurta liukastumisvaaraa. Mutta ehkä vähitellen alkaa tuntua siltä, että joulutunnelmaankin voisi vähitellen virittyä. Joulukarkit kaupassa ehkä vaikuttavat (mutta en sortunut ostamaa, ihan tosi).

Mukavaa tässä syksyssä on myös se, että olen mukana parissa projektissa. Toinen on seurakunnan tanssiryhmä, jonka kanssa olemme harjoittelemassa tanssiesitystä marraskuun lopussa seurakunnassamme olevaan tapahtumaan. Ryhmä oli pieni rukousvastaus, koska olen toivonut voivani jatkaa tanssiharrastustani, mutta syksyn iltaluentojen ja tanssituntien kalliiden hintojen vuoksi en ole pystynyt. Kun sitten ilmestyi ilmoitus tästä ryhmästä, olin ihan innoissani. Voi olla, että keväällä menen myös jollekin tanssikurssille, jonka saa korkeakoululiikunnan sporttipassilla halvemmalla.

Tanssi oli minulle rakas harrastus ja harmitti, että sen kalleuden vuoksi jouduin sen taas joksikin aikaa jättämään. Ihanaa, kun sitä saa taas heräteltyä henkiin. Se yhdistää niin monta minulle rakasta asiaa: musiikin, taiteen ja kauneuden. Katsoin jokin aika sitten vanhoja Kajaani Dancen aikaisia esiintymisvideoita, joista olin ihan haltioissani. Niin paljon kauneutta ja myös tosi siistejä juttuja, kuten Agatha Christien kirjojen inspiroima koreografia, löytyi. Tekisi kyllä mieli joskus mennä oikeaan balettiin, sen verran innoissani olin videoiden balettipätkistäkin. Mielettömän hienoja sävellyksiä ja niin kaunista liikettä, ah. Mutta tuota miestä tuskin saa sukkahousuihin verhoutuneita miehiä katsomaan. Ehkä jonkun ystävän kanssa joskus, kun on tarpeeksi rahaa sellaiseen.