Ihkaoma identiteetti

Minulla on ollut viimeisen vuoden aikana paljon mielessä oma identiteetti. Vieläkin tunnen välillä olevani melko eksyksissä, kun pohdin kysymystä "kuka minä olen?". Minusta tuntuu, että siihen vaikuttaa melko paljon huono itsetuntoni, jonka seurauksena olen ehkä pyrkinyt vuosien varrella "häivyttämään" itsestäni niitä piirteitä, jotka koen huonoiksi. Se on johtunut siihen, että olen usein hyvin pidättyväytyväinen muitten seurassa ja koetan miettiä tarkkaan sanani ja tekoni etukäteen sen sijaan että antaisin niiden tulla luonnostaan.

Erilaisia luonnetyyppitestejä tehdessä usein kehotetaan miettimään, miten on toiminut lapsena. Sillä pyritään luullakseni saamaan kiinni alkuperäisestä luonteesta verrattuna opittuihin toimintamalleihin. Minun on kuitenkin melko vaikeaa saada kiinni jopa lapsuuden aidoista luonteenpiirteistä, koska olin pitkään tyttö, joka leikki yksikseen. Minulle oli lapsena vaikeaa tutustua toisiin, koska olin ujo enkä osannut ottaa toisiin kontaktia oma-aloitteisesti. Lisäksi olin jossain määrin kiusattu. Niinpä melko varhain kiusaaminen johti siihen, että en pitänyt joistain asioista itsessäni ja yritin muuttaa niitä sopiakseni paremin joukkoon.

Joitain piirteitä kuitenkin on, joiden voin melko varmasti sanoa olevan minulle luontaisia. yllä oleva kertomuskin kertoo sen, että painotun introvertiksi. Siitä kertoo hyvin se, että paras ystäväni oli meillä lapsena paljon yökylässä, mutta jos hän oli kaksi yötä putkeen, oli se minulle jo liikaa. En jaksanut olla niin pitkään niin tiiviisti hänen kanssaan. Tarvitsen introverttien tapaan aikaa itsekseni, jotta saan latautua. 

Kuten blogini kuvauksessa sanonkin, koen olevani tavallaan kävelevä ristiriita. Mieheni voi allekirjoittaa tämän, sillä hän tutustui ensimmäisenä juuri introverttipuoleeni. Pian hän kuitenkin sai huomata, että kaipaan hyvin paljon ihmisten huomiota ja sosiaalisia suhteita. Pienestä pitäen olen ollut varsin vilkas ystävien seurassa ja rakastanut esiintymistä. Kun siskoni ja serkkuni suunnittelivat juhannukseksi ohjelmaa, kuten lauluja ja näytelmiä, minulla oli siellä omat väliaikaohjelmani. Kuitenkin introverttipuoleni on huomattavasti vahvempi. Siinä on paljon hyviä puolia, koska tykkään pohdiskella asioita, voin ilmaista itseäni erityisesti kirjoittamalla ja osaan yleensä antaa muille tilaa puhua.

Suurimmat ongelmani introverttinä ovat olleet siinä, että lapsesta asti olen ollut todella huono ottamaan kontaktia toisiin. Vieläkin se tuntuu välillä hirmuisen vaikealta ja jännitän sellaisia tilanteita. Esimerkiksi meno uuteen työpaikkaan tai puolitutulta saatu autokyyti ovat minulle todella jännittäviä tilanteita juurikin sen vuoksi, että olen kertakaikkisen surkea small talkissa. Toki alussa on helppoa esimerkiksi kysellä toisen työstä, asuinpaikasta ja tietenkin puhua kaikkien puheenaiheiden klassikosta eli säästä. Minulle on kuitenkin iso kynnys kysyä esimerkiksi perheestä ja jos joku tuntematon alkaakin avautua avioerostaan, menen hyvin helposti lukkoon.

Hyvänä puolena, en yleensä ole mitenkään hankala ihminen kenenkään mielestä eli uskoakseni minun kanssani on melko helppoa tulla toimeen. Toisaalta jos henkilökemiat eivät kohtaa erityisen hyvin, minuun on vaikeaa tutustua paremmin. Jään monelle vain arkipäivän tutuksi. Tämä on ollut minulle hyvin vaikea asia, koska moni ihminen, johon olen kovasti halunnut tutustua onkin minun jähmeyteni vuoksi jäänyt etäiseksi hyvänpäiväntutuksi. Tuntuu, että hyvin harva ihminen on kanssani samalla aaltopituudella. Se on aiheuttanut hylätyksi tulemisen ja yksinäisyyden tunnetta. Tiedän kuitenkin, etten voi syyttää siitä toisia, koska "syy" on minussa itsessäni.

Vuosia olen kysellyt miksi-kysymyksiä ja yrittänyt pohtia, mikä minussa on vikana. Vastikään koin ehkä selvänäköisimmän hetken aikoihin ellen jopa koskaan. Katsoimme nimittäin häävideomme. Siinä kun useamman tunnin tuijotti omaa naamaa, alkoi nähdä itsensä uusin silmin. Tiesin kyllä näkemäni asiat ja osasin ne etsiä itsestäni. Pidättyväisyyden, ujouden, hermostuneisuuden, mumisemisen. Mutta nyt oikeasti näki ne itsessään. Sen jälkeen tajusin, että olen todellakin introvertti. Olen hyvin sisäänpäinkääntynyt ihminen. Siis ei vain itsekseen viihtyvä ja ujo, mutta oikeasti sellainen jolla on vaikeuksia ulkomaailman havainnoinnissa, koska minulla koko ajan surraavat omat mietteet päässä. En oikein osaa selittää tätä kunnolla, mutta tuntuu kuin olisin hyvin syvälle uppotunut sisäänpäin, niin että muun maailman äänet ja toimet helposti sumentuvat.

Tuo kokemus vaikutti minussa ensin niin, että se herätti itseinhoa. Näin itsessäni niin paljon asioita, joista en pitänyt. Ihmettelin, miksi ihmeessä kukaan haluaisi olla tuollaisen ystävä tai jopa rakastettu. Mutta vaikka omien vahvuuksien ja hyvien puolien näkeminen on edelleen välillä vaikeaa, olen saanut hurjasti itsevarmuutta. Minulla on aviomies, joka tajuaa minun tyhmät vitsini ja sanoo, että olen mahtava vaimo. Minulla on ystäviä, jotka ovat sitä mieltä että olen yhteydenpidon arvoinen. Saan yhä kohdata ihmisiä, joita kiinnostaa tutustua minuun. Se tuntuu niin ihmeelliseltä ja helpottavalta, että saan nytkin pyyhkiä kyyneleitä. 

Viime aikoina olen yhä enemmän alkanut ajatella itsestäni hyviä ajatuksia. Olen fiksu. Keksinpä hauskan jutun! Omasta mielestäni tämä minun runoni ON hyvä. Rakastan kykyäni innostua asioista täysillä. Ihan mahtavaa huomata, että kyllä ne tutkijat oikeassa taitavat olla ja minun identiteettini alkaa kovasti kasautua kokoon tässä kun mennään kohti 25. ikävuotta.

Olen aina ihaillut niitä, jotka osaavat olla oma itsensä, vaikka kaikki eivät heistä sen takia pitäisikään. Muun muassa miehessäni arvostan suuresti tätä piirrettä. Minä olen itse ollut kuin muovailuvaha, joka muokkautuu sen mukaan, jonka seurassa olen. Osittain se on osa minun identiteettiäni: olen joustava. Mutta toivon, että minäkin voisin olla jokin päivä kuitenkin täysin uskollinen itselleni enkä luovuttaisi pois omia mahtavia luonteenpiirtietäni vain sen takia, että joku muu ei niistä pidä. Eniten minua rohkaisee ajatus siitä, että Jumala tarkoitti minut tällaiseksi ja hän rakastaa minun luonteenpiirteitteni jokaista vivahdetta. Syksyllä pohdin tätä asiaa ja asetin rukousaiheekseni oman itseni löytämisen. Tuohon rukoukseen on vastattu ja olen pari jo askelta sitä lähempänä tänään.

Millaista musiikkia kuuntelen?

Jotkut sanovat, etteivät voi elää ilman musiikkia. Minulle se ei oikeastaan tuota ongelmia, koska kuuntelen musiikkia yllättävän harvoin. Sanoisin silti, että se on minulle tärkeä asia ja ennen kaikkea se rentouttaa ja tuottaa nautintoa. Joskus vain saattaa mennä esimerkiksi viikko kuuntelematta oikeastaan ollenkaan mitään, mutta jonain iltana saatankin kuunnella tuntitolkulla musiikkia. Syynä on ehkä se, että kun kuuntelen musiikkia, haluan usein todella keskittyä siihen. Sen takia kuunteleminen itsessään vie aikaa. Toisaalta nautin hiljaisuudesta hyvin paljon. Minusta on ihanaa, kun ajatukset saavat mennä omia ratojaan ilman että mikään häiriötekijä katkoo niitä. Ja toisaalta musiikki on läsnä joka päivä - minun päässäni. Välillä tuntuu kuin mieleni olisi elävä jukeboksi, jossa soi aina milloin mikäkin kappale.

Tässä blogitekstissä jaan teille hieman sitä, millainen musiikki saa minut syttymään ja innostumaan. Kyllä, jos kuulen hyvää musiikkia, se saa minut oikeasti innostumaan niin että haluaisin vain tanssia ympäriinsä. Kerron vähän yleisemmin musiikkimaustani ja annan joitain esimerkkejä (voih, valinnan vaikeus)

Musiikkimakuni on hyvin laaja. Ehkä sen vuoksi, että kyllästyn nopeasti jos kuuntelen vain tietyn tyyppistä musiikkia. Lapsena ensimmäiset lempparit olivat muun muassa Smurffit, Princessa (jolla isoin hitti oli Anyone But You), Spice Girls ja eritoten Backstreet Boys. Poikabändit ovat vieläkin melko mukavia, mutta yleensä en niitä enää jaksa kovinkaan kauan kuunnella, koska kappaleet ovat usein melko yksitoikkoisia. Titanicin myötä monien suosikki oli Celine Dionin My heart will go on, mutta minuun teki sitä suuremman vaikutuksen Whitney Houstonin I will always love you. Vieläkin naisen laulutaito saa ihon kananlihalle. Vanhempana sitten Idols-tähdet Hanna Pakarinen ja Antti Tuisku olivat suursuosikkeja. Nykyään oikeastaan ihmettelen sitä, koska enää ei edes Antin uudempi tuotanto kauheammin uppoa.

Hieman yllättävämpiä suosikkeja lapsuudessa oli kantripuolelta J. Karjalainen. Menin usein lämmittämättömään saunaan istuskelemaan ja löylysaavia rummuttaen laulelin Väinö-kappaletta aina milloin kenenkin perheenjäsenen tai pehmolelun nimellä. Nykyäänkin kantrityylinen musiikki on minulle mieleen, mutta pääasiassa modernimpana versiona. Muun muassa Third Day uppoaa minuun sen kantrivivahteiden vuoksi. Laitan tähän esimerkiksi kantrirakkaudestani Alankomaiden vuoden 2014 euroviisukappaleen, joka oli ehdoton suosikkini tuona vuonna. Se kipusikin kilpailussa kakkossijalle, mutta Conchita Wurst vei lopulta voiton. Olkoon tämä myös esimerkki rakkaudestani euroviisuihin.

Eli siis, The Common Linnets - Calm after the storm. Tässä esityksessäkin oli jotenkin niin rauhallinen ja ihana tunnelma.

90-luvun musiikin lisäksi 80-luvun musiikki uppoaa minuun. A-Han Take On Me oli jo lapsena suosikki, mutta suurimpaan osaan 80-luvun helmistä olen vasta vanhempana tutustunut. Erityisesti Michael Jackson on vasta yliopistoikäisenä iskenyt. Yksi zumba-ohjaaja sai minut täpinöihini, kun laittoi meidät tanssimaan Thrillerin tahtiin. Oli tosi hauskaa! Rock-puoli tosin on kasarista vieläkin vähän pimennossa, pitäisi enemmänkin kuunnella.

Rickrollina tunnettu Rick Astleyn kappale Never gonna give you up on melkoinen korvamato, mutta minulle juuri sellainen kappale, joka saa kyllä jalan heilumaan pään nyökkäilemään.

Teini-iässä poikabändit ja pehmeät soundit alkoivat korvautua yhä enemmän rockilla ja metallilla. Näistä genreistä kuuntelemani bändit ovat pitkälti kristilliseltä puolelta, koska samoihin aikoihin tein uskonratkaisuni ja maallisen musiikin kuunteluni vähentyi sen myötä. The Rain oli ehdoton lempibändini, joka vastasi lähes täydellisesti musiikkimakuani. Melodinen metalli ja Sami Haverin ääni hurmasivat. Maalliselta puolelta samaan sarjaan lukeutunee Stratovarius, jota en aktiivisesti ole kuunnellut, mutta mistä hyvin paljon pidän. Muita kuuntelemiani bändejä olivat/ovat mm. HB, Skillet, Tera ja Kls. Myös punkista tykkään paljon. Pop-punkia soittava Relient K onkin yksi lempibändejäni. Erityisesti The Rainin ja Relient K:n sanoitukset ovat myös aivan upeita.

Tässä on ehkäpä lempikappaleeni The Rainin tuotannosta, Tie 316. Vinkuvissa kitaroissa on kyllä vain sitä jotain! Tämä tosin on vähän sitä pehmeämpää Rainin soundia.

Nykyään musiikkimakuni on hieman rauhoittunut. Tykkään paljon muun muassa folk-musiikista, kuten Idän ihmeistä, Outi&Leestä ja Mustarastaasta. Myös aiemmin mainittu kantrin paluu liittyy tähän. Myös pop-musiikista olen tykästynyt musiikkimakuni entisen miesvaltaisuuden sijaan naisartisteihin. Sen lisäksi olen mielistynyt yhä enemmän klassiseen ja instrumentaaliin musiikkiin. Sen vuoksi häämarssin valinta oli minulle haastava tehtävä. Lopulta päädyin aivan ihanaan sellistien painajaiseen Canon in D:hen, vaikka listalla olivat myös mm. Myrskyluodon Maija, Jesu Joy of Man's Desiring ja repäisyä miettiessä myös Star wars- ja Indiana Jones -teemat, joista jälkimmäinen päätyi sitten soimaan kun lähdimme hääpaikalta. Lindsay Stirling, The Piano Guys ja muut Youtubessa suosiota niittäneet artistit ovat massakulutuksessa erityisesti opiskelun taustalla.

The Piano Guysin Arwen's Vigil on niin kaunis! Menee aina kylmät väreet, kun kuuntelen tätä.

Ja koska jopa Sheldon Cooper rakastaa Taylor Swiftiä, pitää minunkin laittaa tähän vielä hänen kappaleensa. Tämä on Nälkäpelien lukemisen ja katsomisen myötä soinut mieleni soittolistalla melkoisen paljon. Ylimaallisen kaunis minusta ja ajattelen aina Rue-rukkaa... Taylor Swift feat. The Civil Wars - Safe & sound

Millaista musiikkia te kuuntelette? Kuunteletteko päivittäin vai ajoittain?

Paineeton pääsiäinen?

Minun täytyy myöntää näin "uskovaiselle" hieman nolo juttu. En oikein osaa viettää pääsiäistä. Olen kyllä jouluihminen henkeen ja vereen. Ehkä siksi, että talven pimeys ja kylmyys ovat minulle niin vaikea asia, että tarvitsen tuon lämpöisen ja valoisan juhlan nostattamaan mielialaa. Rakastan lahjojen ostamista, sitä että saan miettiä miten ilahduttaa läheisiäni. Toki joulu on minulle myös hyvin hengellinen juhla. Minusta on niin ihanaa rauhoittua niin kauniin sanoman äärelle, että Jumala tuli pieneksi vauvaksi, kaikkein haavoittuvaisimmaksi. Ja että jo tuolloin ristin synkkä varjo ulottui Häneen.

Pääsiäinen taas on mennyt monena vuonna vain ohi. Usein olen jopa tehnyt koulutehtäviä sen ajan, tuo aika kun usein sattuu juuri loppukeväälle kiireisimpään opiskeluaikaani. Sama kuvio toistuu myös tänä pääsiäisenä. Olisin kovasti halunnut mennä seurakuntaani ehtoolliselle tänään, mutta deadline puski päälle ja niinpä en ehtinyt. Se hieman hävettää minua, koska ymmärrän kyllä, miten tarpeellista olisi pyhittää pääsiäinen levolle ja sen sanoman ääreen rauhoittumiselle. Yläasteikäisenä se vielä luonnistui, sillä luin pääsiäisen tapahtumat evankeliumeista ja kuuntelin musiikkia, joka sopi pääsiäiseen.

Tämän lisäksi koulukiireet ovat jatkuneet niin pitkään, että koti on jäänyt täysin heitteille. Nurkat ovat täynnä pölyä ja roskaa ja tavaraa lojuu pitkin poikin asuntoa. Neljään viikkoon emme ole kunnolla siivonneet. Sotku on aika ahdistavaa, mutta ei vain ole riittänyt voimaa eikä aikaa. Ei myöskään ole jälkeäkään rairuohosta,  tulppaaneista tai narsisseista. Kyllä, pääsiäistunnelma on todella kaukana tästä asunnosta.

Toisaalta pääsiäinen ei ole minulle yhtä ulkoinen juhla kuin sisäinen. Olen kuitenkin aina pyrkinyt edes jossain vaiheessa pohtimaan Jeesuksen uhria ja sen merkitystä minun elämälleni. Ei tästäkään pidä tehdä taakkaa itselleen. Onneksi nyt kun koulutyöt on juuri ja juuri ajalleen palautettu, on hieman enemmän aikaa levätä ja pohtia tuota sanomaa. Hieman varmaan gradukirjallisuutta pitää lueskella, mutta ajattelin vähintäänkin sunnuntain ottaa ihan vain vapaapäiväksi.

Tällaisia pääsiäisherkkuja tuli sentään ostettua. Ja miehelle mämmiä.

Minusta ehkä hienoin tapa viettää pääsiäistä olisi nimen omaan elää omaa uskoa todeksi. Kiittää siitä, että Suomessa on uskonnonvapaus ja minä saan viettää juhlapäivänä minulle tärkeän tapahtuman muistopäivää. Toivon, että voisin tänä pääsiäisenä tehdä hyvää toisille ja osoittaa rakkautta. Viikonloppuna lähden tapaamaan vanhempiani ja siskojeni perheitä, mikä on sekin mukavaa.

Virsi 77 on yksi minun suosikkipääsiäislauluistani. Se sopii hyvin juurikin pitkäperjantaihin. Ihanaa pääsiäistä kaikille!

1. Käy yrttitarhasta polku, vie Golgatalle se. On Hengen viitoittama sen joka askele. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 2. Tien kaikkein raskaimman Jeesus on käynyt armossaan, kun meidän kurjain tähden hän kulki kuolemaan. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 3. Oi rakkautta näin suurta, kun meitä säälii hän, maailman synnit kantaa, tuo meille elämän! Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien.

4. Nyt, köyhä syntinen, riennä luo Herran Jeesuksen! Saat rauhan, lohdutuksen haavoissa Kristuksen. Se tie vie viimein taivaaseen, mutta tie se on tuskien. 5. Myös laulun oppia uuden saat tiellä taivahan. Se taivaassa jo kaikuu edessä Karitsan. Hän kuoli kaiken täyttäen, mutta tie oli tuskien.

Vuodet runoina

Nuoresta asti minulle hyvin tärkeä tapa käsitellä asioita ja tunteita on ollut kirjoittaminen. Erityisesti runot ovat suhteellisen lyhyt ja helppo tapa laittaa tunteet ja ajatukset paperille. Selailin tässä muistikirjaani, jota olen alkanut täyttää vuodesta 2011 lähtien, ja huomasin, että runot kertovat hyvin selvästi siitä, millainen elämänvaihe on milloinkin ollut meneillään. Päätin valikoida niistä parhaat ja jakaa ne tänne blogiin pienellä saatetekstillä.

2011:

Tämä runo kertoo ehkä eniten muutoksesta ja siitä, että jotain on jätettävä taakse. En ole varma, kirjoitinko tämän tietoisena tästä sanomasta, mutta se kertoo kyllä jonkin verran elämäntilanteestani. Olin tuolloin asunut noin kahdeksan kuukautta Oulussa ja opiskellut ensimmäistä vuotta yliopistossa. Kotona vanhempieni luona kävin entistä harvemmin eli noin kerran kuussa. Samoihin aikoihin myös hyvä ystäväni oli menossa naimisiin, mikä ehkä vahvisti sitä tunnetta, että tässä ollaan aikuistumassa. Se tuntui aika pelottavalta. Yhtä lailla tämä runo voisi kertoa masennuksesta, mutta en tosin muista olleeni tuolloin erityisen masentunut. Eniten tämä oli sellainen tuokiokuva.

Syksy

Kesä kuoli.

Se kävi pitkän taistelun,

mutta sen vahvuus muuttui hiljalleen

hauraaksi, ja tuuli

lehti lehdeltä riisui sitä elämänvoimasta.

Vilu tunki sisään

pienen pienistä rakosista ikkunanpielissä.

Oli aika kaivaa villasukat

kaapin perukoilta esille.

Lopulta jäi pimeys ja tyhjyys,

mutta kesän hautajaisissa todettiin:

"Sen kuolema oli kaunis".

2012:

Vuonna 2012 kirjoitin melko paljon runoja. On paljon tuokiokuvauksia asunnostani, tulevaisuuden suunnitelmien pohtimista, opiskelija-arjen raskautta. Joukossa oli useampikin kiva runo, mutta lopulta valitsemani tuntui kuvaavimmalta. Vuotta leimasi hyvin vahvasti se, että vaikka elämäni oli hyvää, kaipasin hyvin vahvasti elämänkumppania vierelleni. Se oli ärsyttävää, koska olisin halunnut nauttia sinkkupäivistäni niin paljon kuin pystyin, mutta kaipuu ei vain suostunut väistymään. Saman vuoden kesällä sitten aloinkin seurustelemaan nykyisen mieheni kanssa.

Kai jokaisen täytyy oppia

pärjäämään omillaan.

Niin monesti oon saanut tuntea

ollaan Sinä ja minä vaan.

Se lohduttaa, etten oo yksin,

mut samalla kaihertaa,

kun ihminen vierelleen toista

samanlaista aina kaipaa.

Mutta tiedän oppia täytyy

ensin itsensä tuntemaan,

että kaikkensa antaen voisi

toista ihmistä rakastaa.

2013:

Olimme seurustelleet jo jonkin aikaa nykyisen mieheni kanssa ja mietimme paljon tulevaisuutta. Se tuntui minusta pelottavalta. Niin paljon ihmisiä eroaa ja naimisiin meneminen varmasti tarkoittaisi myös tuskallisia hetkiä ja uhrauksia. Niinpä vuodelta 2013 on paljon tätä asiaa pohdiskelevia runoja. Samaan aikaan niissä on pohjalla luottamus Jumalan johdatukseen. Valitsin kaksi lyhyttä runoa, koska en osannut valita niistä.

Maalaat rakkautesi

auringonlaskun väreihin.

Olen sylissäsi,

tiedän, että viet minut

parhaalle tielle,

vaikkei se ehkä ole helpoin.

Kun koko maa on vaiennut

eikä kuulu ääntäkään

tunnen selvimmin

lähelläni hengität

suojaat edestä ja takaa

joskus lempeästi kosketat

 ohjaat suuntaa

2014:

Vuonna 2014 koin jonkinlaista luovuuskatoa. Muistikirjaani on tallentunut lukuisten hoidettavien asioiden muistilistojeni lisäksi ainoastaan yksi runo. Se kertoo jälleen luopumisesta, sillä aloin ehkä irtautua nuoruuden muistoista, jotka ennen olivat olleet minulle kaikki kaikessa, onnellisinta aikaa elämässäni. Henkisesti taisin jo tuolloin alkaa tehdä tilaa uudelle. Ja huom. tämä runo on totta, sillä sisäpelikenkien pussini on vieläkin peräisin ehkä vuodelta 2005 ja se on jo aika hirveän näköinen jos totta puhutaan. Välillä kiinnyn todella hassuihin asioihin.

Luopumisen tuska

Toiset sanovat olevansa hamstraajia,

minä vaalin jopa muovipusseja.

"Ei, ei Conadia!

Se on Italiasta!"

Sisäpelikenkien pussikin

on jo melko retro.

Olen siitä vähän ylpeäkin.

(ei pari reikää mitään haittaa)

Tiedän.

Joskus pitää luopuakin.

Aina ei voi vain olla

kaapit täynnä muovipusseja.

2015:

Luovuuskato jatkui viime vuoden kevääseen. Yhtenä osatekijänä oli kiire: piti suunnitella häitä, käydä koulua, etsiä kesätöitä ja uutta asuntoa, olla töissä ja muuttaa. Minua harmitti jo silloin, etten ehtinyt nauttia tarpeeksi häitä edeltävästä ajasta. Erityisesti kesällä kiire oli aivan valtava enkä ihan oikeasti ehtinyt ottaa sitä aikaa, jonka olisin halunnut pohtiakseni avioliittoa ja elämää. Sen vuoksi runoja syntyi lähinnä syksyn puolella, kun asiat vähän rauhoittuivat. 

Sitä aikaa leimasivat jälleen pintaan nousevat itsetunnon ongelmat ja yllättävä yksinäisyyden tunne. Sosiaalinen kanssakäyminen tuntui vaikealta ja näin itsessäni vain vikoja. Tuosta kuopasta on jo vähän noustu, itsetunto vahvistuu edelleen vähä vähältä. Seuraavaan runoon olen yrittänyt selittää ainaista ongelmaani eli sitä, miltä tuntuu kun on vaikeaa saada sanojaan kuuluviin ja mitä ehkä toivoisin toisilta. Onneksi lähipiiriini on siunaantunut paljon niitä, joilla riittää kärsivällisyyttä antaa minulle suunvuoro ja jotka huomaavat, vaikka ääneni olisi liian hiljainen kuultavaksi.

Kun ei tule kuulluksi,

näen kun sanani hukkuvat

toisiin, voimakkaampiin virtoihin

Kun ei tule kuulluksi,

oma ääni vaimenee.

Ehkä muut haluavat,

ettei minua olisi.

Tilaa sanoa oma sanoma,

sopiva tauko puhua.

Se, että sinua kiinnostaa,

mitä minä ajattelen.

Sitä toivon.

Vain pieni ero on sen välillä,

tuleeko kuulluksi,

tunteeko itsensä arvostetuksi,

hukkuvatko sanat,

unohtuuko.

Autuaita ovat kärsivälliset,

he perivät maan.

Koulukiireitä

Tämä kevät on kulunut sukkelaan, sillä minulla on ollut paljon koulukiireitä viime aikoina. Erityisesti gradu on vaatinut paljon työtä, koska maanantaina minun piti palauttaa puolivälityö, jota käsittelemme seminaarissa ensi maanantaina. Nyt kun palautus on tehty ja olen ehtinyt hiukan sen jäljiltä huilata, on aikaa päivittää blogiinkin koulunkäynnin haasteista ynnä muusta.

Puolivälityön valmiiksi saaminen oli melkoinen operaatio, mitä 6,5 vuoden opiskelukokemuksella osasin odottaakin. Kuten tavallista, työtä oli paljon enemmän kuin aavistin ja sen seurauksena tein viime viikolla pitkiä päiviä yliopistolla. Maanantaina vietin yliopistolla 10 tuntia ja jatkoin tekstin hiomista vielä kotona. Aloitin yhdenstoista aikoihin ja lopullinen versio lähti siinä kahdentoista jälkeen, eli yli 12 tuntia siinä sitten lopulta vierähti. Enkä lopulta ollut tyytyväinen siihenkään versioon, ja jouduin laittamaan tulkintaohjeita melkoisen listan sähköpostin mukana.

Minulle on hyin vaikeaa antaa kenenkään luettavaksi hiomatonta tekstiä. Yhtenä syynä on kenties perfektionismini. Toisaalta pelkään, etten ole lukenut kirjoittamaani tekstiä tarpeeksi tarkkaan ja siksi siellä on jotakin tyhmää ja/tai noloa. Tämän takia myös luentomuistiinpanojen lainaaminen toisille on tuottanut vaivaa. Yksi syy on myös se, että työtapani eivät ole suoraviivaisia ja loogisia, vaan gradussakin kirjoitan kaikkea yhtä aikaa. Jos ajatus jotain kappaletta kirjoittaessa katkeaa, saatan jättää sen hautumaan ja kirjoittaa sen sijaan jotain muuta kohtaa. Sen pelossa, että unohdan hyvät ajatukseni, hahmottelen myös kappaleita siten, että kirjoitan otsikoiden alle vain sen, mitä asiasta sillä hetkellä ajattelen. Kun vielä alkuvaiheessa lähdeviitteet olivat sulkeissa eivätkä siististi alaviitteinä, oli tuloksena melkoinen sekametelisoppa, jonka siistimiseen meni monen monta tuntia. 

Itse gradun tekeminen on ollut kuitenkin onneksi mukavaa ja kiinnostavaa. Olen siinä mielessä tutkijatyyppiä, että tykkään syventyä aineistoon ja selvittää, mitä siitä saisi irti. Erityisesti se, kun oivaltaa jotakin uutta ja ehkä odottamattomatontakin, on todella tyydyttävä tunne. Heikkouteni vain on se, etten millään jaksaisi lukea tutkimuskirjallisuutta, erityisesti erilaisia teorioita käsittelevää sellaista. Ajatukseni lähtevät lukiessa helposti harhailemaan, minkä vuoksi lukeminen on hidasta. Tietokoneelta lukeminen on osoittautunut helpommaksi kuin kirjojen, koska tekstiä voi zoomailla sopivasti ja monesti kuuntelen koneelta instrumentaalia musiikkia samalla. 

Toinen heikkouteni on järjestelmällisyyden puute. Teen yhä uudelleen saman virheen, että luen jotakin kirjaa, mutta en kirjoita siitä mitään muistiinpanoja. Kuukauden päästä huomaan, etten muista enää yhtään mitään aiheesta, tekstissä lähdeviitteenä on vain kirjan tai kirjailijan nimi eikä sivunumeroista ja muista ole hajuakaan. Tai sitten en kuollaksenikaan muista, mistä jokin tieto on peräisin, koska olen unohtanut laittaa yhtään minkäänlaisen lähdeviitteen. Työmäärä vain kaksinkertaistuu sen seurauksena, kun kirjat pitää hankkia käsiin uudelleen. Siinä vaiheessa sitä kiroaa omaa ajattelemattomuuttaan ja laiskuuttaan.

Gradua tehdessä kunnon Word-versio on tietenkin todella ihanaa olla. Tein kandidaatintutkielmani pääasiassa Wordpad-ohjelmalla, koska sen kanssa ei tullut yhteensopivuusongelmia Wordin kanssa. Tässä välissä yliopisto on kuitenkin mahdollistanut oikean Word-version lataamisen myös kotikoneelle, mikä on ollut valtava apu. Muokkausta nimittäin tarvitsee tehdä melkoisen paljon vähemmän. Myös Excelin käyttö sujuu melkeimpä simät kiinni, niin paljon minulla on se ollut käytössä. Erilaisia Excel-tiedostoja on tällä hetkellä reilusti yli kymmenen.  Kolmas ohjelma, josta on tullut paras ystäväni, on Adobe Illustrator, jolla siis voi piirrellä kaikenlaista mukavaa. Sen käyttöön minulla oli kandin aikaan viha-rakkaussuhde, mutta koska tällä kertaa olen tarvinnut sitä vain yksinkertaisempiin töihin, sen käyttö on ollut melkein mukavinta koko gradussa. Luurit korville, musiikkia soimaan ja sitten piirtelemään. Mukavan nollaavaa toimintaa.

Tällä hetkellä minulla on ollut gradun kanssa se vaihe, että se pyörii helposti mielessä vähintään taustalla koko ajan. Unissakin yritän keksiä parhaita tapoja käsitellä jotakin asiaa vain huomatakseni aamulla niitten olleen täysin typeriä. Heräillessäni yöllä yritän vakuuttaa itselleni, että voin rentoutua ja antaa graduasioiden olla. Usein tuloksetta. Puolivälityön lähettämisen jälkeenkin hiominen jatkui unimaailmassa ja ohjaajalta tuli korjausehdotuksia ennen koko seminaaria. Sen lisäksi jos elokuvia katsoessani tai ihan vaan kaupungilla käydessäni näen jotain graduuni vähänkin liittyvää, kiinnitän siihen vaistomaisesti huomiota ja yllätän itseni sitä pohtimasta. Huokaus.

Tässä siis läpileikkaus viimeaikaiseen elämääni. Kuten huomaatte, pieni tauko on totisesti tarpeen. Nyt nautin talvilomaviikosta niin paljon kuin voin ja keräilen voimia. Ikävä kyllä en voi ihan koko lomaa lekotella, koska minun pitää loppuviikosta lukea venäjän välitenttiin ja koettaa kirjoitella referaatteja kurssitöinä. Muutama päivä lomaa on onneksi sekin virkistävää. Ehtii lukea, käydä ulkona ja kirjoittaa blogia. Eilen kävin pitkällä kävelylenkillä ja poikkesin samalla kirjastossa, joka on yksi mieluisimmista rentoutumispaikoistani. 

Gradu on kaikesta ikävyydestään huolimatta kuitenin hyvä juttu. Olen oppinut sen myötä paljon uutta paitsi tutkimusaiheestani, myös työskentelymenetelmistä, suunnittelusta, järjestelmällisyydestä ja tiedonhakumenetelmistä. Ja ehkäpä jatkossa uskallan olla itselleni hieman lepsumpi enkä aina stressaa sitä, ettei kaikki ole aivan täydellisesti. Voiton puolella onneksi jo aletaan olla, joten eiköhän se gradu siitä valmistu ja sen myötä minä.

Lukutoukkana luokses möngin

Nyt kun häämatkapostaukset ovat vihdoinkin pois alta, voisin kertoa hieman kuulumisia. Loma oli todellakin rentouttava ja antoi kaivattua välimatkaa opiskeluihin. Uusin voimin oli hyvä taas palata koulun penkille ja alkaa palauttelemaan mieleen, että missäs vaiheessa se gradu olikaan. Minulla on tänä keväänä muutama kurssi ja jatkan muun muassa venäjän opintoja. Gradu on kuitenkin se suurin työsarka. Se etenee hyvää vauhtia ja valmistuu todennäköisesti kevään aikana. Suurin haaste on muistuttaa itselleni, että se on vain harjoitustyö eikä elämää suurempi asia, josta tulevaisuuteni riippuu. Olen nimittäin välillä liian perfektionisti ja vaadin itseltäni liikoja. Haluaisin kuitenkin tehdä hyvää työtä ja saada hyvän arvosanan, mutta väsyttämättä itseäni täysin.

Muu elämä pyörii paljolti kotielämän ja seurakunnan ympärillä. Juuri viime viikonloppuna olin mukana tarjoilemassa seurakunnassa järjestetyllä sapattiaterialla. Samalla saimme syödä aterian ilmaiseksi. Se oli hieman erkoinen, mutta maistui kyllä. Suurin työ oli se, että tiskasimme ruokailijoiden astiat, mikä ei ollutkaan ihan nopea homma. Ruokailijoita oli muistaakseni noin 200 ja joka ikinen haarukka rakennuksessa oli käytössä (jouduimme itse syömään muoviaterimilla). Tiskaamiseen meni siis useampi tunti. Lähdin itse polkemaan kotiin puolenyön aikoihin ja osa vielä jäi tiskaamaan. Oli kuitenkin antoisaa olla palvelemassa ja tuntui mukavalta kun vielä seuraavana päivänäkin seurakunnan vanhempi väki kiitteli meitä nuoria tarjoilusta.

Olen yrittänyt kevään aikana lisätä liikuntaa arkeeni, koska se antaa paljon enemmän voimia arkeen. Ja toki muutma kilokin voisi samalla tippua ja vyötärönympärys kaventua, etteivät housut kiristäisi niin paljon. Zumbaan ja uimaan olen selvinnyt ja olen myös käynyt kävelylenkeillä - samalla Ingressiä pelaillen. Level 5 alkaa olla jo lähellä... Jee! Eräällä kävelylenkillä joen rannassa huomasin joutsenia, jotka uiskentelivat sorsien keskellä kuin kotonaan. Ohessa kuva tästä hauskasta näystä.

Eniten vapaa-aikaa minulla on mennyt viime aikoina kaunokirjallisuuden lukemiseen. Luin Mma Ramotswe-sarjan Limpopon yksityisetsiväkoulu, joka oli yhtä hyvä kuin sarjan muutkin osat. Kekseliäs, hauska ja filosofinen. Sen jälkeen luin ensimmäisen Nälkäpeli-kirjan. Olin kyllä nähnyt elokuvan, joten tiesin juonen. Tykkään silti mieluummin lukea kirjan, koska tässäkin kirjassa henkilön ajatukset ja kokemukset tulevat elokuvaa paremmin esille, etenkin kun Katnissin hahmo on lähtökohtaisesti hyvin pokerinaamainen. Mieheni ei erityisemmin pitänyt elokuvasta, mutta minusta Panem vyöhykkeineen on mielenkiintoinen skenaario tulevaisuudesta. Siitä, että ehkä ihmiskunta ei kykenekään tasa-arvoisuuteen vaan ajautuu jälleen diktatuuriin. En ole nähnyt muita elokuvia, joten muut kirjat saan lukea vähän suuremmalla jännityksellä.

Viimeisimpänä luin Graeme Simsionin kirjan Vaimotesti. Lainasin sen jo kesällä, mutta hääjärjestelyjen, kesätöiden ja muuton tuoksinassa en ehtinytkään lukea sitä. Nyt viimein sain sen taas käsiini. Ja tykkäsin todella paljon. Romanttisen hömpän rajamailla se liikuskelee genreltään, mutta päähenkilö onkin mies, mikä tuo erilaista näkökulmaa. Se kertoo sosiaalisesti rajoittuneesta tiedemiehestä, joka tahtoisi löytää vaimon itselleen. Hän päättää kehittää testin, joka karsii pois epäsopivat kumppanit. Suunnitelma ei etenekään aivan mutkattomasti ja lopulta päähenkilö Don oppii paljon itsestään ja toisista. Kirja oli todella hauska ja mukaansatempaava. Pidin paljon päähenkilöstä. Hän toi alussa kovasti mieleen The Big Bang Theoryn Sheldonin. Don on hyvin sympaattinen ja suloinen hahmo ja ainakin itse paikoin samastuin häneen paljon, koska omat sosiaaliset taitonikin ovat vähän vajavaiset. Kirjassa on samantapaista nokkeluutta ja hulvattomia tilanteita kuin Sophie Kinsellan kirjoissa. Vaikka arvasinkin loppuratkaisun, kirja oli minusta erittäin nautittava ja yksi parhaista lukukokemuksista pitkään aikaan. Suosittelen! Tuskin maltan odottaa jatko-osaan kiinni pääsemistä.

Seuraavaksi aion lukea Mary Hoffmanin Stravaganza-kirjasarjan viimeisen teoksen. Kyseessä on nuorten fantasiakirjasarja, josta olen aikoinani ensimmäisen osan lukenut jo kuutosluokalla ja loput yläasteikäisenä. Muutama vuosi sitten huomasin, että trilogia olikin paisunut kolmella osalla lisää. Niinpä aloitin sarjan lukemisen uudelleen, koska en muistanut kirjoista kovinkaan paljon. Kirjat kertovat lontoolaisista nuorista, jotka päätyvät Italian kaltaiseen rinnakkaismaailmaan, salaperäiseen Taliaan. Taliassa eletään 1500-lukua ja kirjoissa päästäänkin niin ruhtinaiden palatseihin kuin talliinkin. Nuoret kohtaavat seikkailuja ja päätyvät täyttämään tehtävän, jonka kohtalo on heille antanut. Lukukokemukset ovat olleet yllättävänkin hyvä. Kirjat on taidolla kirjoitettu ja juoni monivivahteinen. Neljäs osa Salaisuuksien kaupunki tosin ei minua vakuuttanut, mutta seuraava kirja oli jälleen mielenkiintoisempi. Suosikkini tähän mennessä lukemistani osista on kuitenkin kolmas kirja, Kukkien kaupunki. Se on jännittävä eikä juonta arvaa ennalta. Jännityksellä odotan, millainen kokemus viimeinen osa, Miekkojen kaupunki, on.

Tästä postauksesta tulikin varsin kirjallisuuspitoinen. Mitä kirjoja te olette viime aikoina lukenut ja millaisia lukukokemuksia ne olivat?

Häämatka, osa 3: Kata Beach

Patong Beachilta lähdimme neljän yön jälkeen Kata Beachille loppulomaksemme. Aamusta pakkasimme tavarat ja sanoimme hyvästit Candy Houselle. Kun veimme "Mr. Hanille" avaimet, kyseli hän jälleen huolehtivasti, minne olimme seuraavaksi matkalla. Hän suositteli käyttämään taksia, mutta selitimme menevämme mieluummin songthaewilla. Lopulta hän sanoi meille vain "Good Luck!"

Menimme tavaroinemme saman kadun varrelle, josta olimme kyydistä jääneet. Jonkin aikaa odoteltuamme songthaew tulikin ja kiireesti nousimme tavaroinemme kyytiin. Meille kuitenkin sanottiin, että meidän tulisi mennä vielä seuraavalle kadulle, joka oli rantakatu. Niinpä hyppäsimme kyydistä ja siirryimme sinne. Lopulta pääsimme oikeaan autoon ja matkasimme jälleen kohti Phuket Townia. Matkalla oli tällä kertaa ehkä hieman enemmän länsimaalaisiakin. Jouduimme ikävä kyllä istumaan osan matkaa eri penkeillä, mutta miehelläni oli mielenkiintoinen keskustelu erään brittimiehen kanssa.

Phuket Townissa jäimme pois päätepysäkillä ja lähdimme etsimään songthaewien lähtöpaikkaa. Aluksi olimme sekaisin suunnista, mutta paikallisen neuvomana löysimme paikan ja pääsimme melko nopeasti Kata Beachille menevään songthaewiin. Se matka olikin vähän seikkailullisempi, koska emme olleet aivan varmoja, mitä reittiä auto menisi. Lopulta se onneksi kiersi niin, että onnistuimme paikallistamaan itsemme hyvissä ajoin ja jäämään pois kutakuinkin oikeassa paikassa.

Suurimmat ongelmat alkoivat kuitenkin jäätyämme pois. Olimme kyllä tulostaneet etukäteen kartan, jossa oli myös hotellimme sijainti. Huomasimme kuitenkin, että karttapalvelu ei ollut paikantanut hotellia aivan oikein. Jonkin aikaa kuljimme neuvottomina katua edestakaisin etsien kuvan mukaista hotellia. Lopulta eräs ystävällinen matkapalvelun nainen kysyi, minne olimme menossa ja osasi neuvoa tien. Lopen uupuneina lopulta löysimme hotellin ja pääsimme huoneeseemme lepäämään. 

Hotellimme nimi oli Maithai ja sekin oli paikallisten pitämä guesthouse. Sen yhteydessä toimi myös hierontapalvelu ja ulos lähtiessä pitikin aina kulkea jalkahierontapisteen ohi. Työntekijöiden englannin kielen taito oli melko heikkoa, mutta he olivat silti ystävällisiä. Itse huone oli edellistä viihtyisämpi, sillä seinillä oli kuvia ja myös ulkonäkymä oli edellistä parempi, sillä Maithaita vastapäätä oli jokin viiden tähden hotelli runsaine palmupuineen ja viheralueineen ja niiden välistä pystyi näkemään myös vilauksen merestä.

Hotellissa oli kylläkin myös puutteita. Isoin niistä oli se, että internet ei toiminut huoneessamme muutamaan ensimmäiseen päivään. Valitimme siitä useaan kertaan ja asialle kyllä yritettiin tehdäkin jotain. Saimme rikkinäistä englantia puhuvilta työntekijöiltä sen käsityksen, että ongelma oli ulkona kulkevissa piuhoissa. Alakerrassa onneksi oli toimiva netti, joka juuri ja juuri ylsi huoneeseemme, kun puhelimen asetti välillä lattialle. Ongelma saatiin korjattua lopulta parin päivän jälkeen ja netti toimikin sen jälkeen, kunnes viimeisenä päivänä se taas lakkasi toimimasta. Muita ongelmia oli se, että alapuolellamme oli jälleen hyvin vilkas katu eli melua riitti. Tämä ei taaskaan meitä onneksi juuri haitannut. Sen sijaan harmillista oli se, että meillä ei ollut parisäkyä vaan kaksi erillistä sänkyä vierekkäin. Vuoteiden alla oli renkaat, jotka sai lukittua, mutta sängyt liukuivat silti helposti erilleen, jolloin väliin tuli ikävä kolo. Hyvä puoli asiassa oli tosin se, että ainakaan en herännyt joka kerta kun melko isokokoinen mieheni liikahti vieressäni, mikä oli yksi ongelma edellisessä hotellissa.

Hotelli oli silti mukava ja meille riittävä. Nukuimme siellä pitkään ja hyvin. Iltaisin selailimme feissarimokia, jos netti toimi tai katsoimme paikallista televisiota. Kanavia riitti, joten sieltä löytyi myös muutama englanninkielisiä ohjelmia lähettävä kanava. Mieheni tosin menetti hermonsa alati toistuvaan närästyslääkemainokseen, jossa laulettiin "Live well".

Paikkana Kata Beach oli minusta turistimaisempi kuin Patong. Toisaalta Patongissa hotellimme oli syrjemmässä, joten emme kovinkaan paljon edes kulkeneet kaikista turistimaisimmassa osassa siellä. Paikan etuna oli se, että meitä aivan lähellä oli toinenkin ranta, Karon Beach. Kävimmekin lopulta siellä paljon enemmän kuin itse Katalla, koska siellä oli meressä enemmän nähtävää miehelleni. Itse pidin ehkä Katasta enemmän, koska siellä hiekka oli hienompaa ja ranta kauniimpi. Melko lähellä oli myös kolmas ranta, Kata Noi, jolle menimme jalan eräänä päivänä. Kerron retkestä tarkemmin vähän myöhemmin.

Kata Beach

Yritimme etsiä Kata Beachilta geokätköä, mutta emme ilman nettiyhteyttä tuolla louhikossa löytäneet sitä.

Karon Beach

Auringonlasku Karonilla

Kata Beachilla oli yllätyksekseni hieman kalliimpaa kuin Patongilla. Tosin heti ensimmäisenä päivänä menimme keskeisimmästä turistialueesta syrjemmässä olevalle Patak Roadille, jonka varrella oli paikallisia ruokaloita. Löysimme heti alkuun erään naisen pitämän ruokalan, joka oli melko sympaattinen ja oikeasti halpa. Kävimme siellä useamman kerran, kunnes se oli eräänä iltana ehtinyt mennä kiinni ja löysimme erään toisen ruokapaikan, josta pidimme vieläkin enemmän. Emme kuitenkaan jaksaneet joka ilta kävellä sinne asti, joten söimme ruokaa myös lähempänä olleissa paikoissa. Pääasiassa söimme paikallista ruokaa, mutta välillä myös muun muassa pizzaa. Eräänä iltana menimme nälissämme erääseen buffetpaikkaan, jossa oli tarjolla myös länsimaalaista ruokaa. Se oli kuitenkin melkoinen pettymys, sillä siellä oli kana- ja lihavartaita, joissa ei ollut ollenkaan mausteita ja ne maistuivat sen takia ihan hirveältä. Onneksi siellä oli hyvää pastaa, salaattia ja jälkiruokaa. Ja hyvää musiikkia, jota esitti laulajanainen ja kitaristimies. Tosin huomasimme melko pian, että kitaristi vain teeskenteli soittavansa ja musiikki tuli nauhalta, mikä oli melko huvittavaa.

Oli mielenkiintoista seurata ruoanvalmistusta tässä ruokapaikassa.

Kanaa sweet and sour -kastikkeessa, nami.

Kata Beachilla oli monia ruokakojuja, joista sai melko edullista ruokaa.

Rannalla loikoilun lisäksi meillä oli parina päivänä muutakin hauskaa tehtävää. Kävimme pelaamassa miniglofia Dino Park -nimisessä paikassa. Siellä oli hauskaa ja rata miljöineen oli todella vaikuttava. Saimme jopa useita hole-in-oneja, mikä yllätti minua. En myöskään odottanut, että pärjäisin miehelleni niin hyvin. Olin pitkään johdossa, mutta lopussa mieheni kiri ja voitti minut kolmella pisteellä. Hieno kokemus joka tapauksessa. Ihan huippu paikka!

Jotkin esteet radalla olivat erikoisia...

Dinoja näkyi paljon

Tuo ei siis ole kalliota vaan keinotekoisesti tehty. Oli silti aika vaikuttavaa.

Kävimme myös eräänä iltana Fidan ylläpitämässä Phuketin kotikirkossa. Bongasimme vain yhtenä päivänä mainoksen lyhtypylväästä ja päätimme mennä. Pääsimme sinne mennessä myös seikkailemaan Hilton-hotellin alueelle. Oli vähän hulppeampaa kuin meidän hotellimme. Kokous oli hieno kokemus, vaikka olimmekin joukon nuorimmat. Ihmiset olivat hyvin ystävällisiä ja yhteisiä tuttuja löytyi, kuten yleensä helluntaipiireissä. 

Matkalla Hiltonille Patak Roadia myöten.

Hiltonin maisemia.

Tältä näytti Phuketin kotikirkossa.

Kata Noille matkaa kertyi hieman enemmän kuin Katalle ja Karonille ja se sisälsi enemmän ylämäkeä. Ylämäet ovat heikkouteni: jaksan kyllä suoralla kävellä pitkäkin matkoja, mutta ylämäessä väsyn heti (onneksi asun Oulussa, jossa on hyvin tasaista). Ranta oli todella kaunis ja siellä oli myös aika isoja aaltoja, mikä oli hauskaa. Tarkoituksemme oli käydä samalla reissulla Karon View Pointilla, näköalatasanteella, josta näkyvät kaikki kolme rantaa eli Karon, Kata ja Kata Noi. Emme kuitenkaan olleet aivan varmoja reitistä ja aurinko laski kovaa vauhtia. Lähdimme kuitenkin nousemaan ylämäkeä päästäksemme tielle. Matkalla näimme turistikuplan ulkopuolista maailmaa ja paikallisia taloja, jotka oli rakennettu aaltopellistä. Se oli aika pysäyttävää. Vaikka ylämäen nouseminen ottikin voimille ja sen vuoksi luovuimme View Pointille menosta, pääsimme ottamaan kuitenkin melko hienoja kuvia  korkeammalta. Patikointi ei ollut hyvä idea vaan olisi ollut järkevämpää vuokrata skootteri tai mennä taksilla tai tuk-tukilla. Retki oli kuitenkin loppujen lopuksi mukava.

En tykkää ylämäistä.

Mutta näkymät olivat hienot.

Siinäpä reissumme alkaa olla. Lähtöaamuna lentomme lähti jo yhdeksältä, joten nukuimme korkeintaan pari tuntia ennen kuin aamukuudelta lähdimme etsimään taksia. Mieheni oli tilannut taksin etukäteen, mutta ikävä kyllä sitä ei aamulla näkynytkään. Länsimaalaiset piirteemme kuitenkin olivat kerrankin hyödyksi, joten toinen taksi löytyi helposti. Minua vain pelotti melkoisesti kyydissä, sillä kuski kaahaili 50:n alueella 120 km/h. Onneksi hän oli kuitenkin kokenut kuski ja aamun vähäisessä liikenteessä pääsimmekin nopeasti perille. Lentokentällä meitä hämmensivät turvatarkastukset, sillä ensin tavaramme läpivalaistiin kentälle tullessa ja sitten vielä ruumaan menevät laukut tutkittiin erikseen. Tämän lisäksi tietenkin käsimatkatavarat läpivalaistiin niin kuin yleensä. Kaikki sujui ongelmitta ja pian olimmekin lennolla Sveitsiin, jossa olimme jälleen yhden yön, ja sitten kotiin.

Lentokoneessa oli hauskan nimistä vettä.

Huh, melkoinen romaani tästä tuli, kun kerrottavaa löytyi niin paljon. Toivottavasti jaksatte lukea. Matka oli aika sopivan mittainen, sillä loppuvaiheessa kaipasimme jo kotiin. Lämmön olisin voinut ottaa mukaan, mutta muuten oli mukavaa palata Suomeen.