Uusi harrastus - Ingress

Olemme mieheni kanssa pitkään harrastaneet geokätköilyä. Innostuin lajista, koska olen pienestä pitäen rakastanut aarteenetsintää ja suunnistusta. Äitini teki minulle monet monet suunnistuskartat pihapiiristämme vaatimuksestani. Geokätköily siis osui suoraan tähän, osittain unohduksiin jääneeseen, intohimoon. Ah, se voitonriemu, kun löytää kätkön! Sen lisäksi pidän siitä, että lajissa pääsee usein ulkoilemaan luonnossa ja usein sen myötä löytää uusia, hienoja paikkoja, joihin ei muuten tulisi ajatelleeksi mennä.

Jo jonkin aikaa sitten eräs ystäväni linkitti videon, jossa kerrottiin Ingress-nimisestä, mobiililaitteella pelattavasta maailmanlaajuisesta pelistä. Videossa mainostettiin sen yhdistävän videopelin, lipunryöstön ja geokätköilyn. Jo silloin peli vaikutti mielenkiintoiselta, mutta minulla ei ollut silloin vielä älypuhelinta, että olisin voinut alkaa sitä pelaamaan.

Kuva Wikipediasta

Mutta! Eilen selasin Play-Storea ja satuin löytämään tämän pelin. Innoissani latasin sen ja aloin opettelemaan pelaamista. Peli oli monimutkaisempi kuin oletin, ja edelleen olen vähän pihalla joistain asioista. Mutta vähitellen pelaaminen alkaa selvitä. Pelissä siis on kaksi joukkuetta, jotka kilpailevat ns. portaalien hallinnasta. Portaalit sijaitsevat yleensä erilaisten oikeiden kulttuurikohteiden, kuten patsaiden tai rakennusten kohdilla. Oulussa tosin kulttuurikohteen määritelmä vaikuttaa olevan melko laaja, koska aika monta graffitia kohteissa bongasin ja yhden sellaisen, joka vaikutti jonkinlaiselta pihakoristeelta... Mutta oli joukossa niitä oikeita taideteoksiakin. 

Taustatarinan mukaan portaaleissa vuotaa Exotic Matter -nimistä ainetta (tai näin olen käsittänyt, taustatarina on vähän sekava...), jota kerätään käytettäväksi oman puolen tarkoituksiin: toinen kehittääkseen ihmisrotua ja toinen suojellakseen sitä toisen puolen vääristyineiltä suunnitelmilta. Itse liityin jälkimmäisen kannattajiin eli Resistancen (sinisen joukkueen) riveihin, joten vastustajani on siis vihreä joukkue, Enlightened. Portaaleihin on tarkoitus asettaa resonaattoreita (jotka siis ilmeisesti keräävät Exotic Matteria), joiden avulla portaaleja voi linkittää toisiin. Kun kolme portaalia on linkitetty, muodostavat ne hallinta-alueen, joka tuottaa voittopisteitä omalle joukkueelle. Anteeksi monimutkainen selitys, en tiedä tajuaako tästä yhtään mitään. Toisaalta en kyllä aluksi itsekään tajunnut päätä enkä häntää. Perusidea siis on vallata noita portaaleja omalle joukkueelle ja linkittää niitä alueiksi ja tietenkin samalla estää toisen joukkueen voitto. Tuossa alla on johdantovideo, jolla luultavasti pääsee pelin sääntöihin vähän paremmin kiinni:

Alkupeli siis on vähän hämmentävää vielä. Näin alussa on aika vaikeaa tehdä mitään, kun on vielä ykköstasolla. Kävin tänään ensimmäistä kertaa noita portaaleja etsimässä ja "häkkäämässä", mistä saa kokemuspisteitä (auttavat pääsemään korkeammalle tasolle) ja uusia tavaroita. Oletin suurin piirtein kaikkien portaalien olevan vallattuja, mutta yllätteäen löysinkin yhden neutraalin portaalin, jonka valtasin itselleni, muhahahaa. Sain siitä jo melko hyvin pisteitä, täältä tullaan kakkostaso! Toiselta joukkueelta valtaaminen on siis minulle vielä aika lailla mahdotonta, ellen sitten löydä jostain todella heikkoja resonaattoreita ja onnistu saamaan häkkäämällä pommeja niiden tuhoamiseksi.

Mutta siis, kuten varmaan on nähtävissä, olen aika innoissani. Oli kyllä hauskaa mennä etsiskelemään portaaleja ja erityisesti valtaamattoman portaalin löytäminen oli kiva yllätys. Suosittelen kokeilemaan, jos yhtään kiinnostaa. Sovelluksen saa ladattua ilmaiseksi Androidille.

Mikä on muuttunut?

Naimisiinmeno oli itselleni iso muutos erityisesti sen takia, ettemme mieheni kanssa asuneet ennen sitä yhdessä. Asuin sitä ennen nelisen vuotta yksiössä opetellen itsenäistä elämää. Koska olen introvertti, nautin yksin asumisesta hyvin paljon. Tietenkin sitten, kun aloimme seurustelemaan mieheni kanssa, tuli mukaan kuvioon myös lähes jatkuva kaipaus toisen luo. Nautin kyllä yhä siitä, että pystyin välillä vetäytymään omaan rauhaan omaan kotiini, jossa sain tehdä kaiken juuri niin kuin halusin, mutta toisaalta poikaystävän luota oli masentavaa lähteä ja viikon aikana kaipasin hänen seuraansa.

Nyt asiat ovat toisin. Vaikka yksin asumisesta ei ole vielä kovin kauaa aikaa, on välillä vaikeaa muistaa enää millaista se oli. Juuri eilen illalla ennen nukahtamista yritin muistella, miten entisen kotini keittiönkaapit olikaan järjestetty. Se vaati jo jonkin verran ponnisteluja. En ole myöskään suuresti kaivannut entistä kotiani, vaikka se minulle rakas olikin. Muuttaessakin vähän ihmettelin, miksei minusta tuntunut kuin hiukan haikealta, vaikka yleensä kiinnyn ihmisiin, paikkoihin ja jopa tavaroihin vahvasti ja eroahdistus on usein suurta. Liekö ollut sitten kyse muuton rankkuuden aiheuttamasta ihan sama -asenteesta vai uuden, yhteisen elämän aloittamisen innokkaasta odotuksesta, sitä en vieläkään tiedä. 

Vastaavasti uusi kotimme tuntui alusta alkaen kodilta. Muistan, kun muutin edelliseen asuntooni solukämpästä, jossa olin asunut vuoden. Minua hieman harmitti muuttaa solusta pois, koska minulla oli todella ihanat kämppikset. Halusin kuitenkin kokeilla omia siipiäni ja päästä omaan rauhaan. Ja vaikka uusi kotini oli todella kiva, muistan kuinka minulla kesti jonkin aikaa ennen kuin pystyin ajattelemaan sitä kotinani. Siihen verrattuna tuntui oudolta, että tämä asunto tuntui kodikkaalta jo silloin, kun kaikki oli vielä laatikoissa ja levällään. Ehkäpä olin odottanut yhteenmuuttoa jo niin kauan, että se tuntui luonnolliselta.

Mikä muu on sitten muuttunut? Ehkä isoin asia on se, että en voi enää tehdä asioita niin kuin haluan ja milloin haluan, vaan tuon toisenkin tarpeet pitää ottaa huomioon. Ennen saatoin jättää tiskit tiskaamatta joksikin aikaa ja siivota silloin kun ehdin, mutta jos nyt teen niin, koti pääsee niin suureen sekamelskaan, että ei meinaa mahtua tekemään mitään. Esimerkiksi parina viime viikkona minun oli pakko tehdä vähemmän kotitöitä, kun luin hyvin kiireisellä aikataululla tenttiin. Huhhuh, mikä siivo sen jälkeen vallitsi! Mieheni kyllä tekee kotitöitä ihan mukavasti, mutta ei ehkä ihan samoilla standardeilla kuin minä... Jonkin verran helpotusta on tuonut se, että olemme määrittäneet perjantain olevan siivouspäivä. Tosin melko usein se on kahden viikon välein, koska meistä kumpikaan ei ole erityisen innokas siivooja (etenkin mieheni vastustaa imuroimista koko ruumiillaan ja sielullaan).

Yhden itselleni vaikean asian huomasin jo seurusteluaikanamme: minun oli hyvin vaikeaa pitää yllä tavallisia arjen rutiinejani. Hampaiden ja kasvojen pesu saattoi jäädä aamulla ja tapani lukea iltaisin vähän Raamattua unohtui helposti. Samojen ongelmien kanssa kamppailen nytkin. En ole ihan varma mistä tämä johtuu, mutta jotenkin päivän rytmi on erilainen ja vanhoille rutiineille on vaikeaa löytää paikkaa. Monesti päiväni varalle laatimani suunnitelma tai aikataulu saattaa pettää, kun mieheni pyytääkin esimerkiksi laittamaan ruokaa. Olen lisäksi aika altis joustamaan muiden ihmisten mukaan, jolloin omat tapani jäävät helposti taka-alalle. Luulisin, että asiaa auttaisi, jos suunnittelisimme mieheni kanssa yhdenmukaisemman päivärytmin, sillä nyt heräämme eri aikoihin, minkä vuoksi esimerkiksi syömme eri aikoihin. En kuitenkaan vielä ole raaskinut uhrata omaa vapaata elämänrytmiäni, vaan olen halunnut nauttia vielä vapaasta opiskelijaelämästä. Toivon mukaan sitten, kun (toivottavasti) siirrymme työelämään, pyrin löytämään järkevämmän rytmin. Joitain muutoksia pitäisi yrittää kuitenkin saada aikaan.

Meidän arkea: Onnistuin jokin aika sitten tekemään hyvin paljon oksennusta muistuttavaa lihapullakastiketta. Kuvasta ei tosin ihan välity se oranssiin vivahtava sävy ja materiaalin paakkuisuus. Onneksi kastike oli kuitenkin maultaan ihan hyvää!

Edelliseen aiheeseen liittyy eräs asia, joka ei ole kokenut muutosta. Minulla on nimittäin suuri unentarve (9-10 tuntia), ja sen lisäksi olen iltavirkku ja aamu-uninen. Tämän asian kanssa olen jonkin verran kamppaillut opiskelujeni aikana, koska minulla ei ole samanlaista säännöllistä lukujärjestystä kuin peruskoulussa ja lukiossa. Luentoja on siis harvemmin ja vaihteleviin aikoihin. Parina viime vuotena minulla on ollut hyvin vähän luentoja ja sen sijaan olen tehnyt paljon itsenäistä työtä kotona. Tämän seurauksena unirytmini on helposti luisunut siihen, että menen yhden-kahden aikaan nukkumaan ja herään kymmenen ja kahdentoista välillä. Tänä syksynä minulla on ollut pelkkiä iltaluentoja, mikä on johtanut juurikin tähän samaan kierteeseen. En vain yksinkertaisesti jaksa aamulla nousta aikaisemmin pakon puuttuessa. En vaikka kuinka itseäni ruoskin ja syyllistän. Niinpä olen luovuttanut ja nukkunut niin kuin haluan. Ihmisten aikoihin herääminen saa jäädä taas sinne työelämäaikaan, jolloin on pakko nousta aikaisin ja unirytmi on helpompi sen mukaan määrittää. Talviaikaan myöhään herääminen tosin harmittaa, koska valoisaa aikaa ei ehdi niin paljon näkemään. Pitää ehkä kuitenkin tehdä pientä säätöä, että jaksaisin herätä hieman aiemmin.

Mutta takaisin niihin varsinaisiin muutoksiin. Yhteen muuttaminen on toki tuonut mukanaan positiivisiakin asioita. Isompaan asuntoon on esimerkiksi miellyttävämpää kutsua vieraita, kun meillä on ruokapöydässä tilaa enemmän kuin 2-4 ihmiselle ja myös yöksi on helpompi jäädä, kun ei tarvitse nukkua samassa huoneessa. Myös tiskikone helpottaa vieraiden jäljiltä siivoamista. Haasteena vain on sama vanha vaiva kuin ennenkin: asunto on usein siivouspäivistä huolimatta enemmän tai vähemmän sikin sokin, joten spontaanit vierailut vieläkin saattavat vähän ahdistaa. Mutta yhä enemmän nautin siitä, että meillä käy vieraita enkä ole enää niin niuho siitä, että kaiken pitäisi olla tip top vieraiden tullessa.

Toki isoin ja kaikkein mukavin muutos on se, että saan asua rakastamani miehen kanssa saman katon alla. Vaikka olenkin pääasiassa introvertti, yksin asuessani suurin miinuspuoli oli se, että välillä olin aika yksinäinen. Nyt saan asua ihmisen kanssa, jonka seurassa pystyn olemaan oma itseni ja jonka kanssa arki on pääasiassa haukaa. Vaikka välillä onkin suoraan sanottuna aika kauheaa, kun kaksi ihmistä osaa ajatella niin eri tavoin pahoittaman toistensa mielen, niin pääasiassa edelleen on ollut mukavaa. Tänään aamulla juuri muistelin sitä aikaa, kun piti ravata kahden kaupungin väliä ja sen jälkeen kahden asunnon väliä. Ajattelin, että toivottavasti muistan olla kiitollinen siitä, että asiat ovat nyt toisin. Saan elää yhteistä elämää tuon toisen kanssa ja oppia hänestä uutta. Saan itse siinä prosessissa myös muuttua ja kehittyä.

Pimeyttä ja kauneudenkaipuuta

Jonkin aikaa on ollut blogihiljaisuutta koulukiireitten vuoksi. Tänään sain viimein yhden luku-urakan päätökseen. Toivon mukaan tulee tentistä hyvä numero. Uhrasin lukemiseen syyslomanikin.

En ole kovinkaan paljon pimeän ystävä, mutta tänä vuonna se on tuntunut ihan mukavalta. Päivällä maisema näyttää niin ankealta, vaikka aurinko paistaisi. Pimeä peittää kaiken harmauden ja paljauden ja tekee kaikesta mystistä ja tunnelmallista. Tänä vuonna ei ole ollut samanlaista kaamosväsymystäkään kuin ennen. Masenteluun olen ollut taipuvainen aiempina syksyinä, ja valehtelisin jos väittäisin etten olisi ollut allapäin tänäkään syksynä. Mutta tuntuu, että vähemmän kuitenkin kuin aiemmin.

Kävin kuvaamassa superkuun aikaan. Kuu ei tosin näytä kuvissa niin isolta kuin todellisuudessa.

Syksy on mennyt jotenkin kauhean äkkiä. Kohta on jo marraskuu. Olen melkoinen jouluihminen, ja yleensä odotan ensilunta ja sen valaisevaa vaikutusta. Tänä vuonna minulla ei ole sen kanssa kiirettä. Nautin pimeydestä ja siitä, että pääsen kouluun pyörällä ilman suurta liukastumisvaaraa. Mutta ehkä vähitellen alkaa tuntua siltä, että joulutunnelmaankin voisi vähitellen virittyä. Joulukarkit kaupassa ehkä vaikuttavat (mutta en sortunut ostamaa, ihan tosi).

Mukavaa tässä syksyssä on myös se, että olen mukana parissa projektissa. Toinen on seurakunnan tanssiryhmä, jonka kanssa olemme harjoittelemassa tanssiesitystä marraskuun lopussa seurakunnassamme olevaan tapahtumaan. Ryhmä oli pieni rukousvastaus, koska olen toivonut voivani jatkaa tanssiharrastustani, mutta syksyn iltaluentojen ja tanssituntien kalliiden hintojen vuoksi en ole pystynyt. Kun sitten ilmestyi ilmoitus tästä ryhmästä, olin ihan innoissani. Voi olla, että keväällä menen myös jollekin tanssikurssille, jonka saa korkeakoululiikunnan sporttipassilla halvemmalla.

Tanssi oli minulle rakas harrastus ja harmitti, että sen kalleuden vuoksi jouduin sen taas joksikin aikaa jättämään. Ihanaa, kun sitä saa taas heräteltyä henkiin. Se yhdistää niin monta minulle rakasta asiaa: musiikin, taiteen ja kauneuden. Katsoin jokin aika sitten vanhoja Kajaani Dancen aikaisia esiintymisvideoita, joista olin ihan haltioissani. Niin paljon kauneutta ja myös tosi siistejä juttuja, kuten Agatha Christien kirjojen inspiroima koreografia, löytyi. Tekisi kyllä mieli joskus mennä oikeaan balettiin, sen verran innoissani olin videoiden balettipätkistäkin. Mielettömän hienoja sävellyksiä ja niin kaunista liikettä, ah. Mutta tuota miestä tuskin saa sukkahousuihin verhoutuneita miehiä katsomaan. Ehkä jonkun ystävän kanssa joskus, kun on tarpeeksi rahaa sellaiseen.

Uusia ruokakuvioita (ja mokailuja)

Koska aiemmin pidin pitkään blogia, jossa kerroin keittiössä kokemistani onnistumisista ja ennen kaikkea epäonnistumisista, kunnioitan sen muistoa kirjoittamalla viimeisimmistä tuulista kokkauksen saralla.

Taustoituksena siis, en ole mikään ruoanlaiton virtuoosi, koska pitkään koin olevani siinä huono ja osaamaton. Vasta kun muutin yksiöön vuonna 2011, uskalsin alkaa kehittämään taitojani. Ei nimittäin enää tarvinnut pelätä, että kukaan tulee pilkkaamaan epäonnistumisiani. Näinä neljänä vuotena olen jo jonkin verran kehittynyt, joten jokainen uusi ruokaohje ei enää herätä loputtomia kysymysmerkkejä. Mokailuja tosin edelleen sattuu jonkin verran (kellepä ei sattuisi...). Nykyyän ivailu ei onneksi enää pelota vaan ystävien (ja blogin lukijoiden) kanssa on hauska jakaa näitä töppäilyjä.

Ensimmäiseksi tosin tahdon jakaa erään onnistumisen. Löysin aika kauan sitten sattumalta ihanan leivontablogin nimeltä Wicked Sweet Kitchen. Bongasin sieltä moniakin ihanan oloisia ohjeita, mutta päällimmäisenä mieleeni jäi sitruuna- ja valkosuklaamutakakun ohje. Tämä sen vuoksi, että mieheni ei pidä tummasta suklaasta leivonnaisissa (joskus venäläisten mummojen vieraanvaraisuus menee yli - kun lapset oksentavat syötyään liikaa tummaa suklaata). Valkosuklaa sen sijaan miehelleni maistuu ja niinpä talletin tämän erikoiselta, mutta herkulliselta kuulostavan ohjeen kirjanmerkkeihin.

Vaikka ohjeen löytämisestä on jo aikaa, päätin viimein kokeilla sitä soluemännöinnin yhteydessä (solu on siis kerran viikossa kokoontuva rukous- ja raamattupiiri). Vähän kyllä jännitti, sillä tein mutakakkua ilman ennakkokokeiluja ja suoraan gluteenittomana. Vähän hyytymisvaikeuksia oli, minkä vuoksi pidin kakkua vähän kauemmin uunissa kuin ohjeessa kehotettiin. Siitä tuli kuitenkin tosi kivasti reunoilta paistunut ja keskeltä löysähkö, kuten mutakakun kuuluu ollakin. Ja itse kakun maku oli tosi hyvä. Sitruuna tasapainotti valkosuklaan makeutta ihanasti ja solukaverit kehuivatkin kakkua paljon. Tuli hyvä mieli, kun kakku heti ensimmäisellä kokeilulla onnistui. Aion kyllä tehdä toistekin, koska rakastan sitruunaa leivonnaisissa ja samoin valkosuklaata.

Sitten niihin mokailuihin. Olen viime aikoina mieheni pyynnöstä opetellut tekemään kastikkeita ruoan lisukkeeksi. Itse olen siis aika laiska ruuanlaittajana ja siksi en ole kastikkeita ennen jaksanut juuri laittaa. Yleensä olen tehnyt perus ruskeakastikkeen ihan onnistuneesti. Tässä yksi päivä kuitenkaan kaikki ei mennyt niin kuin Strömsössä, mikä osittain johtui ehkä laiskuudestani ja siitä, että oli nälkä ja piti saada ruokaa aikaan nopeasti.

Laitoin ensinnäkin voita aika lailla summassa, kuten myös jauhoja suurin piirtein mätsäämään määrässä. En kuitenkaan jaksanut niitä jauhoja ilmeisesti tarpeeksi kauan ruskistella, koska kastike jäi melko vaaleaksi. Toisekseen, lisäsin ilmeisesti vettä liian ripeään tahtiin, koska jauhot eivät liuenneetkaan siihen, vaan jäivät oikeasti aika isoiksi klimpeiksi kastikkeeseen. Yritin niitä epätoivoisesti murskailla pienemmiksi, mutta silti kastike oli täynnä pikku paakkuja. Lopulta kaivoin järeämmät aseet esiin ja kun kastiketta vispilällä sekoittelin rivakasti, liukenivat jauhopaakut vihdoin nesteeseen. Jes!

Kaiken kukkuraksi sain idean tunkea sekaan juustoa. Aluksi suunnitelma sujuikin ihan mukavasti, mutta sitten lisäsin tavan mukaan ketsuppia kastikkeeseen. Vaaleahko kastike muuttui vaaleanpunertavaksi eikä makukaan ollut hirveän hyvä. Epätoivoissani tungin sekaan vielä hieman lisää juustoa ketsupin makua peittämään. Tämä suunnitelma onneksi onnistui ja kastikkeesta tuli lopulta ihan hyvää. Mieskin kehui (toisaalta olin kovasti pitkin projektin etenemistä varoitellut epäonnisesta kastikkeesta, joten odotukset ylittyivät melko helposti). Huh, läheltä piti.

Ikävä kyllä en näistä kahdesta ensimmäisestä projektista saanut kuvamateriaalia, mutta kolmannesta kokeilusekoilusta onneksi sain.

Eilen illalla aioin nälissäni laittaa itselleni leipää iltapalaksi, kun huomasin että kauppareissu olikin siltä paivältä unohtunut eikä leipää ollut lainkaan jäljellä. No, minäpä näppäränä tyttönä päätin pyöräyttää sampylät sille illalle ja seuraavalle aamulle. Niinpä aloin googlettelemaan ohjeita hakusanoilla "helpot sämpylät" ja "nopeat sämpylät". Löysin useammankin ohjeen, joissa neuvottiin miten tehdä hiivattomia sämpylöitä. Tämä sopi minulle, koska nälkä kurni vatsassa, eikä huvittanut odotella puoli tuntia taikinan kohoamista. Tällaiset ainekset sekoittelin kokoon (sovelsin siis ohjeita ja tein tuplana):

8 dl vehnäjauhoja

summittainen määrä kaurahiutaleita

2 rkl leivinjauhetta

2 tl suolaa

summittainen määrä sokeria (ehkä 3-4 tl, ajattelin kaurahiutaleiden antavan myös makeutta)

 6 dl vettä 

Sämpylätaikina jäi aika löysäksi, mutta toisaalta olin lukenut erään blogista löydetyn ohjeen kommenteista, että vähän löysää sen kuului ollakin. Niinpä lusikoin siitä ensimmäisen pellillisen. Ajattelin, että jos ensimmäinen satsi ei olisikaan niin onnistunut, voisin aina lisätä jauhoja ja kaurahiutaleita toiseen. Ja liian löysää se kyllä olikin, minkä huomasin jo ennen uuniin laittoa. Taikina ei jäänyt "kököiksi" niin kuin olisi pitänyt vaan lähti leviämään. Ja jollain oudolla logiikalla ajattelin, että ehkä korkeutta tulisi, jos lusikoisin levinneiden lammikkojen päälle lisää taikinaa. Ei, tietysti lammikot vain laajenivat, vaikka koetin niitä tiivistää. Siihen menikin sitten suurin osa taikinasta. Satsi lähti uuniin sellaisenaan ja toivoin vain, että leivinjauhe edes vähän kohottaisi niitä.

Lättänät uunissa, tässä vaiheessa toivoin niiden kohoavan vielä vähän.

 

Mutta lättänöiksi ne jäivät.

Kuten kuvista näkyy, eivät ne juuri kohonneet. Niinpä tein hieman lisää taikinaa seuraavaan satsiin ja tiivistin sitä lisäämällä kaurahiutaleita ja jauhoja. Toisesta pellillisestä tulikin hieman enemmän sämpylän näköisiä, vaikka eivät nekään mitään hirmuisen kuohkeita olleet. Toisaalta hiivattomista sämpylöistä harvoin tuleekaan mitään muhkuja, joten olin toisesta pellillisestäni kyllä ylpeä. Ikävä kyllä näistä paremmin onnistuneista yksilöistä en tullut napanneeksi kuvaa. Erona oli kuitenkiin se, että ne jopa kannatti puolittaa, kun taas ensimmäisen satsin sämpylöihin löimme päälliset vain suoraan päälle.

Mutta jälleen kerran, makuhan on aina tärkein. Ja kyllä nämä oikeasti olivat hyviä, vaikka hunajan sijaan menikin sokeria ja lisäsin kaurahiutaleita ihan omasta inspiraatiosta. Hyviä ja nopeita sämpylöitä siis, tulee varmaan toistekin tehtyä kun olivat niin nopeita pyöräyttää. Ja lisäksi mies vaikuttui kodinhengettäryydestäni niin paljon, että tuli kiitellen pussailemaan poskelle. Hihii! Loppupeleissä kannattava projekti siis monessakin mielessä ja perhe pysyi tyytyväisenä.

Loppuun vielä mielipidekysymys blogin lukijoille:

Kuuluuko makkara laittaa leivälle ennen juustoa vai toisin päin? (Kuvissa kuvattuna molemmat vaihtoehdot)

Kyllä se sämpylä siellä alla on...

Biologisen kelloni keskipäivä

Anoppini teki meille häälahjaksi scrapbookin elämän eri vaiheista ja erityisesti tälle aukeamalle naureskelimme.

Tässä viime vuosina olen saanut huomata uuden ilmiön itsessäni. Ensimmäistä kertaa olen arvellut kokevani niin kutsuttua "vauvakuumetta". Vahvimmillaan se on ollut tässä viimeisen vuoden aikana. Uudehko tämä ilmiö on siksi, että en lapsena ollut niin perinteisen tyttömäinen kuin moni muu. Pukeuduin kyllä mielelläni mekkoihin leikkien keijukaista tai prinsessaa ja pikkuponit, barbiet ja pehmolelut olivat lempilelujani. En kuitenkaan tykännyt kovin paljon leikkiä nukeilla. Minulla oli ainoastaan hyvin lyhyt vaihe, kun innostuin nukkeleikeistä siskojeni innoittamana, mutta melko pian sen jälkeen palasin pehmokoirien hoitamiseen.

Ala-asteella törmäsin vauvakuumeilmiöön ensimmäisen kerran, kun pari luokkakaveriani, joiden isosisaruksilla oli jo lapsia, ilmoittivat kuumeilevansa. Minulle tämä tuntui täysin vieraalta, koska perheeni kuopuksena en ollut koskaan päässyt paljonkaan tekemisiin vauvojen kanssa. Toki joskus näin serkkujeni vauvoja kyläilyiden aikana, mutta en koskaan rohjennut edes ehdottaa, että saisinko pidellä heidän vauvojaan. Niinpä lukioikäiseksi asti onnistuin välttelemään tätä pelottavalta tuntuvaa tehtävää.

Kun olin 18-vuotias, minusta tuli täti. Silloin sain ensimmäistä kertaa seurata läheltä vauvaperheen elämää. Tuntui hirveän pelottavalta ja ennen kaikkea kömpelöltä pitää pientä sisarenpoikaani sylissä, sillä pelkäsin vahingossa vahingoittavani häntä. Näin painajaisia siitä, että hänen niskansa taittui kun pidin häntä huonosti. Olin iloinen, kun poika kasvoi niin isoksi, että hän kykeni itse kannattelemaan niskaansa ja alkoi liikkua itse. Pari vuotta sitten sain toisen sisarenpojan, jonka kanssa oli myös kömpelöä aluksi, mutta häntä pitelin enemmän ja jo rohkeammin.

Tällä taustalla vauvakuume on tuntunut jokseenkin hämmentävältä. Ennen vauvat tuntuivat oudoilta ja vähän pelottaviltakin, mutta kokemusten sisarenpoikien ja muidenkin lasten parissa on johdattanut lasten viattomaan ja suloiseen maailmaan, jossa mielikuvitus saa siivet. Olen toki nähnyt sen toisenkin puolen: lapsen äärimmäisen riippuvaisuuden on äidistään, vähäiset yöunet, itkupotkuraivarit. Ja tietysti synnytys hirvittää kivuliaisuudessaan. Silti olen yhä enemmän alkanut vakuuttua siitä, että vaikka lasten saaminen ja kasvattaminen on rankkaa, on se kuitenkin niin antoisaa, että haluaisin sen kokea. Nähdä ihmisen kehittyvän ja kasvavan minun tukemanani.

Ja toki hormoneilla on myös oma osuutensa tässä. Sitä kun on siinä hedelmällisimmässä iässä, niin lapset näkeekin yhtäkkiä vaaleanpunaisten linssien läpi. Pahinta on, jos näkee lapsen isänsä kanssa tai äidin käsi kädessä pikku taaperon kanssa. Mieheni katsoi vastikään Housea ja sydäntä riipaisi, kun pikkulapsi siinä sairastui. Välttelin loppujakson katsomista. Ja entäs sitten vauvavideot! Viimeisimpänä kyynelkanavat aukaisi alla oleva video, jossa kuuro vauva kuulee ensimmäistä kertaa äitinsä äänen kuulokoneen ansiosta. Voi että tuota puoliksi hämmenynyttä, vähän pelokastakin ilmettä, jolla välillä pilkahtaa hymy. Sydän sulaaaaaa.

Kaikesta huolimatta en ole kuitenkaan hankkimassa lasta päätä pahkaa. Jo vuosia sitten päätin, että haluan odottaa vähintään vuoden, mieluummin useamman, naimisiinmenon jälkeen ennen kuin alan lapsia hankkimaan. Tämä sen vuoksi, että suurin unelmani lapsesta asti on ollut nimenomaan naimisiin meneminen. Haluan siksi nauttia jonkin aikaa ihan vain siitä, että minulla ja miehelläni on aikaa toisillemme. Opetella yhdessä elämistä. Ottaa askeleen kerrallaan kiirehtimättä. Matkustella, valvoa myöhään ja nauttia toistemme seurasta. Tämän lisäksi olemme molemmat vielä opiskelijoita, emmekä vielä tiedä minne tie vie valmistumisen jälkeenkään. Siksi elämäntilannekaan ei tunnu vielä oikealta lapsen hankkimiselle.

Olen kuitenkin myös iloinen siitä, että vauvan hankkiminen jonain päivänä on mukava ajatus. Koska jos yllättäen tulisinkin raskaaksi, en olisi puolikuollut pelosta kuten olisin ollut ennen. Osittain sen vuoksi naimisiinmenomme ajankohta tuntui oikealta nyt eikä aiemmin. On mukavaa, että perheen perustamisesta on tullut yksi uusi unelma nyt kun naimisiinmenounelma on toteutunut. Ehkä jonain päivänä sitten aikanaan saan kokea etuoikeuden tulla äidiksi.

Ehkä jonain päivänä anoppikin saa tulla mummoksi :)

Ymmärtämisen mysteeri

Jo jonkin aikaa mielessäni olen pyöritellyt ja ihmetellyt erästä asiaa. Ajatusprosessin laukaisi se, kun eräänä päivänä lähdin yliopistolta polkemaan kotiin ja siinä matkalla söin energiaboostiksi suklaapatukan. Kun olin sen mutustanut, huomasin lähellä roskakorin, jonka luo pysähdyin laittaakseni sinne käärepaperin. Silloin mieleeni pompahti ajatus: "En kyllä ymmärrä niitä ihmisiä, jotka eivät välitä siisteydestä vaan heittelevät roskat minne sattuu."

Sen jälkeen sama ajatus tai teema on toistunut moneen otteeseen yhä uudelleen eri yhteyksissä. Siis se, miten vaikeaa on ymmärtää toisten mielipiteitä ja ajatuksia ja niistä johtuvaa toimintaa. Tämä näkyy erityisen hyvin sosiaalisessa mediassa, jossa juuri nyt pakolaistulva jakaa vahvasti mielipiteitä. Minulla on molempien puolien edustajia kavereissani ja olen myös nähnyt kummallakin puolella halveksuvaa puhetta niistä, jotka ovat eri mieltä. Sama pätee moneen muuhunkin asiaan, mikä nyt milloinkin on ajankohtaista ja mikä herättää tunteita.

Olen itse yleensä sellainen ihminen, joka ei ota näihin asioihin juuri kantaa julkisesti. Sen sijaan seuraan yleensä kiinnostuneena keskustelua ja lueskelen molempien puolien linkittämiä tekstejä kunnes väsähdän aiheeseen. On mielenkiintoista nähdä, mitä ihmiset ajattelevat toista mielipidettä edustavista ihmisistä ja seurata, pitävätkö nämä väitteet paikkansa toisinajattelevien ystävieni kohdalla. Ystävissäni on monia, jotka ymmärtävät vastustajien mielipiteiden taustat, mutta myös niitä joiden kohdalla epäilen taustalla olevan tietämättömyyttä ja ymmärtämättömyyttä. En tarkoita tuomita ketään tällä perusteella vaan tämä on pelkkää pohdintaa. 

Edelliseen osittain liittyen olen pohtinut sitä, kuinka moni oikeasti on perehtynyt asioihin niin paljon, että ymmärtää mistä hänen mielipiteensä ja asenteensa kumpuavat. Se on haastavaa erityisesti sellaisten aiheiden kohdalla, jotka ovat itselle tärkeitä, sillä se vaatii itseanalyysia ja äärimmäistä rehellisyyttä itseään kohtaan. Uskon, etä itse kunkin on kuitenkin välillä hyvä pysähtyä pohtimaan omia motiivejaan ja asenteitaan. Törmäsinkin erääseen todella rehelliseen tekstiin, jossa kirjoittaja oli pohtinut sitä, miksi hän ajattelee negatiivisesti pakolaisista. En ota nyt kantaa tekstiin muuten, mutta minusta oli ihailtavaa, kuinka tämä kirjoittaja oli niin sanotusti mennyt itseensä ja rehellisesti miettinyt omaa asennettaan.

Luin myös toisen tekstin, joka herätti aiheeseen liittyviä ajatuksia. En ikävä kyllä muista, mistä tämän tekstin luin, mutta siinä oli haastateltu psykologia tai jotakuta muuta ammattilaista (jos joku tunnistaa tekstin, niin voisiko linkittää minulle? En ole aivan varma ovatko kaikki seuraavat asiat edes tästä tekstistä vai kahdesta erillisestä). Tämä ammattilainen oli sitä mieltä, että luonteemme vaikuttaa auttamishaluumme. Toisille esimerkiksi rahan lahjoittaminen hyväntekeväisyyteen on luonnollisempaa kuin toisille eikä siihen liity sen vuoksi "paremmuutta". En ota tähän mielipiteeseen kantaa, vaan tartun siihen mikä minulle päällimmäisenä tuosta tekstistä jäi mieleen. Tekstissä peräänkuulutettiin sitä, että ihmiset nähtäisiin ennen kaikkea ihmisinä. Haastateltu itse menetteli esimerkiksi siten, että kuvitteli henkilön lapsuudessaan lapsellisine tarpeineen, jotta tämä henkilö inhimmillistyi hänelle. Se, että ymmärrämme "vastustajiemmekin" olevan inhimillisiä eikä pelkkiä kaikessa väärässä olevia hirviöitä. En tiedä, ajatteleeko kukaan todella näin, mutta välillä keskustelua seuratessa siltä alkaa tuntua.

Monet muutkin keskustelut ja tilanteet ovat johdattaneet ajatuksiani, ja lopputulemana on se, että olemme kaikki ihmisinä niin erilaisista lähtökohdista ja saaneet niin erilaisia vaikutteita elämässämme, että ei ole ihme, jos ajattelemme ja toimimme hyvin eri tavoin. Vaikka toisen mielipiteet ja asenteet tuntuvat joskus käsittämättömiltä, on hyvä tiedostaa että kaiken takana on järkevä ja looginen ihminen, jota toisaalta ohjaavat ympäristössä vallitsevat mielipiteet, tarjolla oleva tieto, tunteet ja omat ajatusprosessit. Ja ne samat asiat koskevat myös minua. En ole täysin puoleeton eivätkä mielipiteeni ole välttämättä täysin vedenpitäviä.

Tämä muutaman viikon kestänyt asian prosessointi on johtanut siihen, että olen kiinnostunut ihmisistä aivan uudella tavalla. Minua kiinnostaa, miten toiset näkevät tämän maailman ja mitkä asiat siihen vaikuttavat. Onneksi minulla on paljon erilaisia ystäviä, joilta voin oppia uutta ja jotka voivat laajentaa omaa kapeaa maailmankuvaani. Ja kaikkein läheisimpänä ihmissuhteena tietysti aviomies, joka yhteisestä arvopohjasta huolimatta näkee monet asiat hyvin eri tavalla kuin minä. Käsittämättömyyden hetkiä on ollut useita ja niitä varmasti tulee. Jotkin asiat täytyy ehkä jopa jättää mysteereiksi, joita vain en voi ymmärtää. Mutta kuten olen joinain kertoina saanut jo todeta, joskus ymmärrys avautuukin keskustelun kautta ja sitä huomaa kuinka rajoittunut oma katsanto onkin ollut. Vaikka erimielisyyden hetket voivatkin olla turhauttavia, uskon että ne oleellisesti myös rikastuttavat elämäämme. Sitä uskon suvaitsevaisuuden pohjimmiltaan merkitsevän, että ymmärsi toisen mielipidettä tai ei, oli siitä kuinka vihainen tahansa tai vaikka olisi sataprosenttisen varma olevansa itse oikeassa, toinen tulee kuitenkin hyväksyä sellaisena kuin on.

Ensimmäinen (päälle) kuukausi vaimona

Siitä on nyt (nopea laskutoimitus, ei kun tähän tarviinkin mun sormia koska mulla on surkea matikkapää) kuukausi ja 19 päivää kun oli minun ja mieheni ihana, koskettava, hauska, kaunis ja niin edelleen upea hääpäivä. Oli huikeaa, kun kaikki se kuumeinen valmistelu, joka kärjistyi viimeisen viikon viimeisten päivien aamusta iltaan kestävään hääpuuhasteluun, oli vihdoin ohi ja sai nauttia kuinka kaikki se vaivanäkö palkittiin siten että kaikki meni täydellisesti.

Kun minulta on tähän mennessä kysytty, millainen ensimmäinen kuukauteni vaimona on ollut, olen yleensä vastannut "hyvin", koska se on ollut paras siihen hätään keksimäni kuvaus. Lisäksi en ole kovin hyvä spontaanisti keksimään kuvaavia sanoja, joten valitsen ne tutut ja tylsät. Ajattelin tässä postauksessa hieman enemmän valaista, mitä tämä "hyvin" pääpiirteissään on sisältänyt.

Häitten jälkeen ensimmäinen helpottava tunne oli ensinnäkin se, että viimein koitti loma koulusta, töistä ja häävalmisteluista. Loma, jota oli pitkään odotettu. Myös minun ja mieheni kohdalla toteutui juurikin se, minkä jo monista seuraamistani hääblogeista tiesin: häiden jälkeen nukuttaa. Ja se oli ihanaa, ettei tarvinnut välittää kellonajoista vaan nukkua niin pitkään kuin nukutti, ottaa päikkäreitä ja rentoutua. Ennen häitä olin useampana aamuna myöhäisestä nukkumaanmenoajasta huolimatta herännyt melko aikaisin, koska jännitti. Univelat tuli siis pian nukuttua pois. Eikä enää ollut sitä loputtomalta tuntuvaa tehtävälistaa, jota piti epätoivoisesti lyhentää eivätkä päässä pyörineet iltaa myöten rattaat yrittäen muistaa, mitä olen mahtanut unohtaa. Vihdoin se kaikki oli ohi.

Toinen ihana tunne oli se, että saimme vihdoinkin olla kahdestaan mieheni kanssa. Olimme kesän olleet enimmäkseen eri paikkakunnilla, sillä minä olin lapsuudenkodissani kesätöitä tehden ja häitä valmistellen ja mieheni taas Tampereen seudulla kesätyöpaikassa, jossa hän on ollut joka kesä monta vuotta. Niinpä näimme melko vähän ja silloinkin useimmiten kiireisissä merkeissä: oli kavareiden häät, molempien muutot ja kämpän siivoamiset sekä tavaroiden purkaminen uudessa asunnossamme. Mieheni työt loppuivat jonkin verran aiemmin ennen kuin minun ja hän tuli kahta viikkoa ennen häitä lapsuudenkotiini. Sielläkään emme kuitenkaan kovin paljon ehtineet viettää aikaa kahden kesken, sillä ensimmäisen viikon olin vielä töissä ja toisella viikolla häävalmistelut veivät paljon aikaa. Stressi, kiire ja väsymys aiheuttivat sen lisäksi kitkaa ja konflikteja.

Kun häitä edeltävänä iltana hääpaikka oltiin vihdoin viimein saatu koristeltua kelvolliseen kuntoon.

Häiden jälkeen olimme ihan mahtavalla mökillä muutaman päivän ihan kahdestaan omassa rauhassamme. Se oli aivan ihanaa kaiken kiireen jälkeen. Oli mahtavaa lueskella häävieraiden täyttämiä häävieraskortteja, syödä hyvää ruokaa upeissa maisemissa, lueskella hääraamattua ja rukoilla yhdessä ja kävimmepä veneilemässä ja kalassakin. Ja minä sain kerrankin valita ihan minkä elokuvan vain katsottavaksemme. Valitsin romanttisen draamakomedian, joka oli ikävä kyllä pettymys. Mutta siitäkin jäi hauska muisto, etenkin kun mieheni yritti samalla sytyttää mökin huonosti vetävää takkaa, joka sai palohälyttimet piippailemaan. Saimme kuin saimmekin kuitenkin vaahtokarkit paistettua!

Näkymä mökkimme takakuistilta. Aivan vieressä kohisi parikin koskea.

Veneilemässä

Mökillä viettämiemme päivien jälkeen olimme vielä kaksi yötä vanhempieni luona. Sen jälkeen pakkasimme tärkeimmät häälahjoista sekä omat tavaramme siskoni autoon (tavaraa oli oikeasti aivan älyttömästi, olin takapenkillä ihan jumissa sen keskellä) ja huristimme Ouluun. Oli hiukan sellainen olo lähtiessä, että oli kesän loppu, mutta onneksi Oulussa oli vielä lämpimiä ja aurinkoisia päiviä lomamme aikana.

Viimein pääsimme ensimmäiseen yhteiseen kotiimme. Se oli vielä aika hyrskyn myrskyn, mutta onneksi olimme jo suurimman osan tavaroista saaneet ennen häitä puretuksi. Piti enää purkaa pari laatikkoa, viedä ylimääräiset tavarat kellariin tai heittää pois ja koota ruokapöytä penkkeineen. Oli se ihana tunne, kun vihdoin sai imuroida lattiat ja levittää matot ja asunto alkoi oikeasti näyttää kodilta. Toki vieläkin on pikkujuttuja, jotka pitäisi hankkia, kuten lamput eteiseen ja keittiöön ja hyllyt tai vastaavat olohuoneen seinälle peittämään aiempien asukkaiden tekemät rumat jäljet. Kuitenkin, vaikka yleensä uuteen asuntoon pitää yleensä ensin totutella jonkin aikaa ennen kuin se tuntuu kodilta, tämä on tuntunut siltä alusta asti. Ehkä sen vuoksi, että vihdoin viimein voimme asua saman katon alla pitkän odotuksen jälkeen.

Elokuu meni enimmäkseen rentoutuessa. Mieheni oli minulle todella ihana ja kiltti, mistä olin vähän ihmeissäni, koska ei hän ole ollut sellainen kuin seurustelumme alkuaikoina (ei sillä etteikö mieheni olisi minulle sellainen peruskiltti normaalisti, mutta tarkoitan siis sellaista erityisen kilttiä ja omistautuvaa). Aloimme katsoa yhdessä How I met your mother -sarjaa, koska en ollut koskaan nähnyt sitä kokonaan. Tänään katsoimme viimeisen jakson eli aika tiiviisti sitä on tullut katseltua. Tämän lisäksi olemme viritelleet muun muassa frisbeegolf-harrastustamme ja käyneet useamman kerran kiekkoa heittelemässä. Toki olemme myös ottaneet aikaa omille harrastuksillemme, jotka kesän aikana olivat jääneet melko vähälle, nähneet ystäviämme ja pitäneet jopa yhden Oulu-kierroksen Amerikan sukulaisille.

Toki kaikki ei ole ollut aivan auvoista koko ajan, vaan riitaakin on välillä ollut. Useamman muuton ja loppusiivouksen jälkeen minulle jäi päälle jonkinlainen "pakko pitää nyt kaikki siistinä"-vaihde. Yritin neuvoa miestäni pitämään paikat siistinä ja siivoilin itse ahkerasti kummankin jälkiä. Tämä kesti ehkä viikon tai pari. Sitten tajusin, että vanha laiskuuteni alkoi palailla ja syyllistyin itse niihin asioihin, joita olin pyytänyt miestäni muutamaan tavoissaan. Päätin siis höllentää. En ole kovin siisti ihminen, eikä vaimous muuta sitä tuosta vain. Haluan toki säilyttää kotimme perussiisteyden, mutta jos pöydillä pyörii välillä pari likaista astiaa, sohvalla on vähän muruja ja likaisia vaatteita lojuu lattialla, niin mitä sitten. Ei se minua haittaa ja on mukavampaa elää rennommin niin ei miehenikään tarvitse koko ajan kuunnella motkotustani.

Ja muuten - tiskikoneemme ansaitsee erityismaininnan. Ihan mahtava laite ja on jo säästänyt meidät varmasti ties kuinka monelta riidalta (vaikka koneen käyttökin on kyllä vaatinut muutamat neuvottelut).

Syyskuun alussa alkoi paluu arkeen ja nyt kummankin kurssit ovat alkaneet. Ainakin vielä itselläni on innostunut asenne tähän syksyyn. Kurssit ovat mielenkiintoisia ja myöskään gradu ei tunnu vielä ahdistavalta. Ja puolisoni kuorsaamisesta huolimatta on mukavaa nukahtaa hänen viereensä ja elää yhteistä arkea hänen kanssaan.

Eli kooten, tämä on ollut todella ihana ensimmäinen päälle kuukausi iloine ja suruineen. En ehkä odottanut, että arki palaisi parisuhteeseemme näin pian, mutta olen silti tyytyväinen. On mukavaa olla vaimo. Vaikka vieläkin meinaan vastata puhelimeen väärällä sukunimellä. Vielä on siis opeteltavaa ja totuteltavaa, mutta nyt olen iloinen että saan olla juuri tässä elämäntilanteessa nyt.

Kimppuni päivän tai pari häiden jälkeen.

Kimppuni kuivattuna on hiukan kutistunut, mutta silti mukava muisto.